Tyttäreni syntymän jälkeen saimme puolisoni kanssa neuvolasta kyselyn, jossa arvioitiin jaksamistamme "tuoreina" vanhempina (inhoan ilmauksia "tuore äiti" ja "tuore isä", ikään kuin vanhemmat olisivat jotain syötävää tai haisteltavaa). Kyselyn eräässä kohdassa oli lueteltu erilaisia selviämiskeinoja, joista yksi oli "Hengelliset asiat antavat meille voimia" - tai jotain sinne päin. Koska "hengelliset asiat" viittaavat välttämättä uskonnolliseen uskoon ja koska halusimme kuitenkin vastata tuohon kohtaan, joka meistä oli lähimpänä merkittävintä jaksamisen lähdettämme, yliviivasimme "hengelliset" ja kirjoitimme sen ylä- tai alapuolelle "henkiset". Henkiset asiat, tietenkin. Miten kukaan jaksaisi tätä elämää, ellei olisi henkisiä asioita?
Olen tainnut jossain aiemmassakin kirjoituksessa ohimennen tehdä eron noiden sanojen välillä. Silloin taisin katsoa Nykysuomen sanakirjaanikin, mutta en enää viitsi (painokseni on sitä paitsi vanhentunut, "kerta kaikkiaan" kirjoitetaan siinä yhteen); tiedän kyllä, että sanat ovat hyvin lähellä toisiaan, mutta sitä tärkeämpää onkin erottaa ne toisistaan. Sen ilmeisen eron lisäksi, että "henkisyys" ei välttämättä tarkoita uskonnollisuutta, on muutakin. Ajatelkaapa, että "aistillisen" lisäksi olisi sana "aistinen" (ilman alkuosaa "huono-" tai "tarkka-"). Eikö ensimmäisenä tulisi mieleen, että jos "aistillisuus" on varattu tarkoittamaan sellaista, mikä vetoaa aisteihin, "aistinen" tarkoittaa vain sellaista, jolla on aistit? No, ei välttämättä, mutta minulle tulisi. "Aistillinen" on siis jotenkin täynnä aistimista, aisteja; se suorastaan pakottaa aistimaan, käyttämään aisteja. "Aistinen" on neutraalimpi ilmaus, kuin Maria Jotunin novellikokoelman nimi Kun on tunteet. Samalla tavalla "hengellinen" jotenkin tuputtaa henkeä siinä missä "henkinen" tyytyy toteamaan, että onhan tässä henkikin.
Ei ole sattumaa, että havainnollistin eroa "aistillisen" avulla. Filosofiassahan aistit ja henki tavataan erottaa toisistaan: on aistihavaintoja ja (niistä) hengellä saavutettavaa ymmärrystä. Sitten on asioita, joista voi saavuttaa ymmärryksen vain hengellä, koska niitä ei voi aistia. Ehkä on myös asioita, jotka voi vain aistia mutta joita ei voi hengelläkään ymmärtää, mutta niistä filosofia taitaa olla vähemmän kiinnostunut (vai miten olikaan Nietzschen laita?). En ole viime aikoina lukenut riittävästi filosofiaa kyetäkseni tietävämpiin erittelyihin, mutta luulen, että kategoriassa "ei-aistittavat, vain hengellä ymmärrettävät" on suuri hengen tuputtamisen vaara.
85-vuotias mummoni, harras ja hyväkuntoinen seitsemännen päivän adventisti, muutti pari vuotta sitten leskeydyttyään takaisin nuoruutensa maisemiin. Puhelimessa hän kertoi käyvänsä usein kävelyllä läheisen lammen rannalla. Se on kuulemma hänen "henkireikänsä" - tai ainakin oli pappani kuolemaa seuranneina kuukausina. Ehkä sekin auttoi menetyksen kestämisessä, että häntä jonkin verran nuorempi ja aikoinaan vaimonsa jättämäksi tullut uskonveli, vanha tuttu, alkoi pitää hänelle seuraa nyt, kun mummoni oli taas vapailla markkinoilla.
Minun on ollut jo viimeiset viisi kirkostaerossaoloni vuotta vaikea ymmärtää, mitä muuta ihminen tarvitsee kuin luonnon ja toiset ihmiset ollakseen riittävän henkinen. Hengelliset ihmiset puolestaan ihmettelevät usein, miksi jotkut haluavat vapaaehtoisesti jättää sieluunsa tai maailmankatsomukseensa reiän eivätkä ota vastaan lopullista selitystä, syytä tai pelastusta. Sanomatta tällä kertaa mitään heidän "selityksestään" totean ehkä hiukan mystisesti, että jos kaikki on millään tavalla yhtä, reikiä tai ainakin yksi reikä, kulkureitti kaiken olevaisen välillä, täytyy olla. Kutsun sitä henkiseksi reiäksi. Jos se tukitaan hengellä - niin kuin hengelliset tekevät - ei ole enää reikää hengen kulkea. Mutta jos reikä ei ole tukossa eikä siinä siltikään kulje henki, ei ihmisellä ole henkireikääkään. Se on yhtä surullista kuin reiän tukkeutuminenkin. Henkireikä on henkisen reiän toteutuma, jossa henki kulkee - ja tekee kaikesta yhtä.
Toissa päivänä minut ohitti lenkkipolulla kaksi naista (olin juuri juossut pitkän matkaa ja hengästynyt, joten oli pakko vähän aikaa kävellä, muuten he eivät olisi ohittaneet minua). Toisella oli yllään neonvihreä Stadiumin paita, jonka selässä luki "Join the Movement". Se on parhaita näkemiäni mainoslauseita, koska sen sanaleikki yhdistää saumattomasti aistillisen ja henkisen toisiinsa. Närkästyin ensin aate- ja taidesuuntausten taannuttamista individualistiseksi fyysiseksi liikehdinnäksi, kun niin harvoja muutenkaan kiinnostaa politiikka, filosofia tai taide, mutta sitten tajusin, että siinäkin on henkinen reikä, siinäkin on mahdollisuus. (Asian ymmärtämistä helpotti ehkä myös Frédéric Gros'n kepeän impressionistinen kävelemisen filosofia Marcher, une philosophie, jota suomennan.)
Mitä se vaatii, että voi olla tyytyväinen toteamukseen "Tässä on henki(kin), tässä kulkee henki"? Tietoa, ennen kaikkea itsestä. Kun keskustelen hengellisten ihmisten kanssa, yritän yleensä saada heidät ymmärtämään, mihin he todella uskovat, toisin sanoen lisäämään heidän tietoaan. Ajattelen hyvin platonilaisittain (mutta aistillisuuden tärkeyden vuoksi en platonisesti!), että kunhan ihminen vain tietää, tuntee itsensä, loppu hoituu - no, itsestään. Ei kukaan jää itseensä makaamaan sen jälkeen, kun on päässyt itsestään perille.
Tietoon johtavan keskustelun vapauttavasta voimasta minulle on jäänyt mieleen pari kappaletta suomentamani René Daumalin Mont Analoguen eräästä loppufragmentista, jossa puhutaan "vertauskuvallisesta vuorikiipeilystä":
"Jos sen jälkeen, kun olet kolme kertaa laskeutunut ja noussut uudestaan rännejä, jotka päättyivät kohtisuoraan vuorenseinään (minkä huomaa vasta viime hetkellä), jalkasi alkavat täristä polvista nilkkoihin ja hampaasi ovat irvessä, hakeudu ensin pienelle tasanteelle, jolle voit turvallisesti pysähtyä. Kaiva sitten muististasi kaikki osaamasi solvaukset ja sinkoa ne vuorta päin, sylkäise vuoreen päin ja ylipäätään loukkaa vuorta kaikilla mahdollisilla tavoilla, ota hörppy ja suupala ja jatka kapuamista, rauhallisesti ja hitaasti, ikään kuin sinulla olisi koko elämä aikaa päästä pälkähästä. Kun tämä illalla ennen nukahtamistasi palaa mieleesi, ymmärrät, että se oli pelkkää teatteria: et sinä puhunut vuorelle, et sinä vuorta ole voittanut. Vuori on vain kalliota tai jäätä ilman korvia ja sydäntä. Mutta se teatteri saattoi pelastaa henkesi.
Muutenkin vaikeina hetkinä tulet usein huomaamaan, että alat puhua vuorelle, milloin sitä mielistellen, milloin loukaten, milloin lupaillen, milloin uhkaillen; ja sinusta tuntuu, että vuori vastaa pehmeämmin ja nöyremmin, jos puhuit sille kunnolla. Älä halveksi itseäsi sen vuoksi, älä häpeä käyttäytyä kuin ihmiset, joita tieteentekijämme kutsuvat primitiivisiksi ja animistisiksi. Pidä vain mielessäsi, kun myöhemmin muistelet noita hetkiä, että keskustelusi luonnon kanssa oli pelkkä ulkoinen kuva keskustelusta, joka käytiin sinun sisälläsi."
Parempi aistillinen ja henkinen kuin "aistinen" ja hengellinen, parempi kokea maailma ja antaa hengen kulkea kuin täyttyä hengestä ja hukata ruumiinsa, parempi keskustella ja saada tietoa kuin kilpailla hengettömistä kokemuksista.
Ehkä korostan selviä asioita liikaa, nythän olisi syytä lomailla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti