(Onko vierähtänyt melkein kaksi kuukautta siitä, kun viimeksi kirjoitin blogiini? Kiire, sanomattakin selvää. Pyydän anteeksi etenkin niiltä uskollisilta lukijoiltani, jotka eivät silti ole unohtaneet minua.)
Työnteon lomassa ehdin joskus käydä ruokaostoksilla, koska on pakko. Kassojen ja sisäänkäyntien lööpeistä tai jostain huomasin menneillä viikoilla, että Lotossa ja vastaavissa oli historiallisen isoja jättipotteja - taas. Koska olen aikuinen, tiedän, millaista elämä on, ja ymmärrän, miksi jättipotit kasvavat. Välillä ne pienenevät kasvaakseen sitten taas entistä suuremmiksi, vähän niin kuin talous, ilmeisesti. Niidenkään kasvulla ei tietenkään ole rajaa.
Luin lööpistä, että Eurojackpotin potti tuli - tai meni, riippuu näkökulmasta eli siitä Euroopan maasta, josta potin liikkeitä tarkastellaan - Suomeen. Kimppalottoajat voittivat kymmeniä miljoonia. Etsiskelin sokeriherneiden, vihanneskrassien ja auringonkukkien siemeniä ja ihmettelin, miten toisessa supermarketissa siemenpussit maksoivat 75 senttiä ja toisessa 1,50 euroa. Oliko siementen laadussa vai määrässä suuria eroja, vai halusiko toinen siemenyrittäjä vain suuremman katteen siemenistään? Vai vetikö kauppa välistä, niin kuin sanotaan? Tietenkin minulle kävi niin, etten huomannut ostaa halvempia herneensiemeniä, vaan maksoin niistä toisessa myymälässä kaksinkertaisen hinnan, koska en enää jaksanut ostoksineni raahautua takaisin ensimmäiseen kauppaan. Survoin ostoskassit pyöräni takakoriin ja poljin hikoillen ja huonolla tuulella kotiin, koska pidin todennäköisempänä, että olin maksanut siemenistä liikaa kuin että olin tullut ostaneeksi kaksi kertaa parempia siemeniä, ja koska en ollut ostanut vihanneskrassinsiemeniä ensimmäisestä kaupasta, sillä toisessa niitä ei ollut.
Voittajien elämä on huoletonta: He ostavat ensimmäiset näkemänsä siemenet, kokeilevat niitä, ja jos ne eivät idä, ostavat toisesta kaupasta toisia siemeniä, kokeilevat niitä ja niin edelleen, kunnes jotkin siemenet itävät. He eivät turhista stressaa. Jos heidän keittiönpöydälleen eivät tahdo mahtua sekä päivittäiset kattaukset että idut, koska vielä on liian kylmiä öitä, jotta purkit ja laatikot voisi siirtää päivällä jo melko lämpimälle parvekkeelle, he ostavat isomman keittiönpöydän. Jos isompi pöytä ei sovi heidän keittiöönsä, he ostavat isomman asunnon, jossa on isompi keittiö, johon isompi keittiönpöytä, johon sopivat sekä kattaukset että idut, sopii. Ja niin edelleen. Kaikkiin ongelmiin on ratkaisu, jos on voittaja, lottovoittaja.
Minä kadehdin lottovoittajia, koska heillä on jotain sellaista, jota minulla ei ole mutta jonka haluaisin: huolettomuus, uudelleen löydetty huolettomuus. Nuorena sekä minä että lottovoittajat, jotka eivät vielä silloin olleet lottovoittajia - kaikki lottovoittajat ovat keski-ikäisiä - olimme huolettomia. Sitten nuoruus turposi aikuisuudeksi, joka täyttyi huolilla. Sitten lottovoittaja voitti, minä en. Lottovoittajan aikuisuudeksi turvonnut nuoruus räjähti, huolet sinkoutuivat räjähdyksen voimasta lottovoittajan tavoittamattomiin ja jäljelle jäi vain huoleton aikuisuus, nuoruuden jatko sellaisena kuin minä nuoruus sen tarkoitti. Minulle ei käynyt niin.
Olen usein kirjoitellut blogissani - tai ainakin ajatellut kirjoittavani, en nyt enää muista, olenko kirjoitellut usein - onnesta ja siitä, miten kaikki on pohjimmiltaan onnea ja sattumaa. Työllään rikastuneet ihmiset harvemmin haluavat myöntää sitä, mutta lottovoittaja on nöyrempi. Hänen on pakko myöntää, että hänellä oli onnea. Siksi hän ei myöskään ylpeile onnellaan, hän on vain huoleton niin kuin ihmisen kuuluukin olla, ikinuori. Meidän kaikkien olisi syytä ottaa oppia lottovoittajasta, ei työllään rikastuneista ihmisistä. (Perijät ja perijättäret taitavat asettua välimaastoon: he suhtautuvat nöyrästi vain niihin, jotka he ovat perineet.)
Viimeisen viidentoista vuoden aikana olen lotonnut ehkä kahdesti, enkä sitä edeltävästä ajasta muista, olenko lotonnut lainkaan (vanhempani toki lottosivat). Menemättä siihen, voitinko kummallakaan kerralla, luulen, että lottoan enää vain kerran, kolmannen kerran, joka sanoo, onko minusta lottovoittajaksi. En ole vielä päättänyt, milloin sen teen, mutta ehkä hyvinkin pian, sillä eiväthän nämä jättipotit oikeasti voi vain kasvaa ja kasvaa.
Varsinaisen Lotossa voittamisen lisäksi lottovoitoksi kutsutaan sitä sun tätä, ja todellisuudessa esimerkiksi Suomeen syntyminen onkin yhtä suuri lottovoitto kuin rikastuminen oman elämänsä toimitusjohtajana. Kukaan ei voi olla niin julma, että sanoisi onnelliselta ja huolettomalta näyttävälle ihmiselle, joka kehuu mitä hyvänsä oman elämänsä asiaa lottovoitoksi, että ei tuo mikään lottovoitto ole, vertaapa siihen ja siihen. Minullekaan ei siis kukaan naura, kun totean, että kun ensimmäinen kääntämäni romaani - René Daumal: Mont Analogue (lukekaa!) - tuli painosta kolmisen viikkoa sitten, se oli kuin lottovoitto. Korkeintaan arvuutellaan, näytänkö onnelliselta ja huolettomalta.
Elämäni jatkuu samanlaisena, ellen ole lottovoittaja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti