keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Paremman puutteessa

Viime päivinä Suomessa on viihdytty kahden politiikkauutisen äärellä: urheiluministerin juhlaväsymyksen ja Niinistön presidentinvaalikampanjasta tehdyn dokumentin kiusallisten ennakkopaljastusten. Koska osoittaa mielikuvitusta löytää ilmiöistä jotain yleispätevää ja erityisen vilkasta mielikuvitusta löytää kahdesta erillisestä ilmiöstä jotain yhteistä, ajattelin kirjoittaa, että sekä Arhinmäen kostea humputtelu että Tujusen ja kumppaneiden kampanjatuskailut näyttävät harvinaisen suoraan sen, miten helposti ihmiset ajautuvat tekemään asioita, joita heitä ei ole luotu tekemään tai joihin he eivät usko. Arhinmäki ei ole koskaan hallinnut ministeriltä edellytettyä "arvokasta" esiintymistä, eivätkä kokoomuslaiset tietenkään pidä Sauli Niinistöä kiinnostavana presidenttinä, koska "työ luo hyvinvointia" -uskovaisina heidän täytyy käsittää, että Pekka Haavisto olisi presidenttinä herättänyt niin paljon kansainvälistä huomiota, ettei olisi tarvinnut murehtia Pentti Oinosen tavoin "Suomi-kuvaa", maahamme suuntautuvia sijoituksia eikä viennin edistämistä. Mutta se työ on tehtävä, mihin on ryhdytty, ja siinä kimpassa pysyttävä, mihin on sitouduttu - muiden vuoksi. Miksi? Sisältääkö kysymys tyhjentävän vastauksen: muiden vuoksi?

Olin kerran kieltenopettajan sijaisena yrittäjyyskursseillaan profiloituvassa lukiossa (tiedättehän nuo yleissivistävien oppilaitosten erikoistumispyrkimykset, jotka vain hämmentävät kasvavia, tiedonjanoisia nuoria; minäkin kävin aikoinani "viestintälukiota", mutta parhaiten lukio kuitenkin houkutteli maksuttomilla oppikirjoilla). Harmi, että opetin vain ruotsia ja ranskaa, sillä jos nyt saisin vapaasti puhua sen(kin) koulun opiskelijoille (missäköhän oppiaineessa saisi puhua vapaasti? vai pitäisikö päästä taiteilijavieraaksi?), haluaisin sanoa heille, että älkää ikinä tehkö mitään työtä, mikä ei tunnu oikealta, muiden vuoksi, mutta opiskelkaa ja oppikaa niin paljon kuin voitte. Älkää yrittäkö, tietäkää ja toimikaa sen mukaan.

Muistan, että eräs tyttö hämmästyi ääneen ranskantunnilla (ranskantunneillani kävi vain kolme tyttöä), kun suomensin jotain tekstiä ja tulkitsin sisällöksi jotain sellaista, että liikkuminen ja kuntoilu ei olisi tärkeää. Vaikka korjasin tulkintani välittömästi oikein, tyttö oli silti ehtinyt välissä ihmetellä, ja korjaukseni jälkeen hän totesi yhtä ripeästi ja helpottuneena, että hän jo ajatteli. Hän oli urheilullinen ja menestyi ranskassakin kohtuullisen hyvin, ilmeisesti liikunnan tuoman energian ansiosta. Minä kuitenkin itsekseni harmistuin siitä, että tyttö oli niin pikaisesti reagoinut epäilyttävään tietoon. Hänen flegmaattisemmat toverinsa eivät ehtineet ihmetellä mitään, paitsi häkellyttäviä ranskantaitojani, joiden lumoissa heidän oli helpompi välttyä omilta ponnistuksilta. Tyttö kyseli myös, miten yliopistoon pääsee opiskelemaan ranskaa. Vastailin hänelle ja mietin, että ei kukaan voi olla noin innokas, ellei suunnittele panevansa omaa elämää sivuun tai lykkäävänsä sitä hamaan tulevaisuuteen. Mutta hänhän vain kuntoili ja opiskeli ja kyseli! Eihän se ollut työtä muiden vuoksi! Se oli esimerkillistä nuorisoelämää, enkä voinut todistaa toisin. Minä vain huolestuin siitä, miten tytölle myöhemmin kävisi, osaisi kyllä ranskaa ja vatsa olisi litteä, mutta parisuhteet olisivat katastrofaalisia ja työuupumus vuorottelisi masennuskausien kanssa.

Nykyään kaikki on niin sekaisin: työ ja opiskelu, kuntoilu ja hyvinvointi, minä ja muut. Suhteellisuudentaju on koetuksella; se, jonka pitäisi kertoa meille, että vaikka tieto lisää tuskaa, se lisää myös mielikuvitusta eli kykyä käsitellä tuskaa, ja parempi on tietää, olla tuskissaan ja kyetä käsittelemään tuskaa kuin olla tietämätön ja tietämättään tuskissaan. Me niin haluamme tietää ja tiedostaa, mutta olemme silti muiden riepoteltavina. Olisipa kyllin turvallista olla aina alaston, vapaa muiden kanssa, ei vangittu muiden vuoksi.

Suurimmat päätöksemme ja tekomme eivät ole rakentavia vaan korjaavia, virkistävää vaihtelua paremman puutteessa. Ne eivät poista epätoivoamme, ne karkottavat sen hetkeksi, kunnes meidän on taas mietittävä rakentamista niin, että rakentaisimme mahdollisimman vähän: suuria askelia, pieniä jalanjälkiä - epätoivon poistamista kulumalla pois.

Kirjoitin tämän, koska työnteko alkoi väsyttää. Mutta kyllä minä pidän työstäni, uskokaa pois.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti