Taisi olla Kjell Westön romaanissa Leijat Helsingin yllä, jossa joku mies sanoi toiselle miehelle, että kolmekymppisenä pitää jo viimeistään ryhtyä kuntoilemaan. Siinä oli muistaakseni kyse erityisesti vatsalihaksista, mutta voin muistaa väärinkin (enkä jaksa selata niin paksua kirjaa, jotta saisin tarkistetuksi asian). Toteamus jäi mieleeni. Minunkin kuntoiluni, jota olen kyllä puuskittain harrastanut hyötyliikunnan ohessa ehkä 25-vuotiaasta asti, on keskittynyt vatsalihaksiin. Minullahan ei siis ole mitään mahaongelmaa eikä biitsikausitavoitetta, mutta työtehon ja selän suorituskyvyn ylläpitämiseksi tuo ruumiinseutu täytyy huomioida.
Tavalliset vatsalihasliikkeet eivät sopineet minulle. Jostain syystä puolisoni ei tarvinnut mitään painoa jalkojensa päälle tehdäkseen niitä, mutta minä en selviytynyt ilman. Aina piti ujuttaa jalkaterät sohvan tai sängyn alle joskus hyvinkin terävää laitaa vasten, ei ollut kivaa. Jotain muuta piti keksiä, ja keksinkin kuntosalin, jossa vatsalihasliikkeitä varten oli oma erityinen, vino penkkinsä. Ensi innostuksen jälkeen huomasin pian, että vaikka nyt sain liikkeen tehtyä, alaselkään alkoi usein koskea. Taas olisi pitänyt keksiä jotain muuta, mutta en keksinyt. Monta vuotta myöhemmin kävin hierojalla, joka neuvoi tekemään vatsalihasliikkeet niin, että makaan selälläni lattialla ja koukistan jalat tuolin päälle 90 asteen kulmaan. Se toimikin mainiosti. Sitten, tämän vuoden tammikuussa, huomasin Facebookissa lankkuhaasteen. En kyennyt suoriutumaan siitä kuukaudessa, mutta jatkan sitä edelleen ja ainakin luulen edistyväni. Se on hyvin pitkälti korvannut vatsalihasliikkeet, koska sen väitetään vahvistavan myös reisiä, jotka ovat minulla läskit.
Toki tein kuntosalilla aikaisemmin muutakin kuin vatsalihasliikkeitä: heiluttelin painoja, kääntelin kääntölaitteita, levittelin sääriäni ja soudin. Ei siitä mitään tullut. Olisin tarvinnut henkilökohtaisen kuntoiluttajan, sillä väsähdin usein jo puolessa tunnissa ehtimättä edes opetella käyttämään joka kerta uudestaan kaikkia omituisia laitteita. Sitten menin altaaseen uimaan kilometrin ja tärisin noustessani vedestä - ponnistin aina polleasti altaan laidalta enkä käyttänyt tikkaita. Olo oli uupunut ja hyvä, mutta seuraavana päivänä kolotti moneen paikkaan ja saattoi jopa särkeä päätä. Huomasin, että mukavampi oli vain uida se kilometri eikä yrittääkään mitään muuta. Salihousuissani on sitä paitsi reikä.
Muuton jälkeen en ole jaksanut käydä enää uimassakaan, mutta palaan kyllä siihen harrastukseen joskus. Sillä välin hyötyliikun, lankutan ja venyttelen. Venyttelyt ovat kyllä, jos mahdollista, joskus vielä vaikeatajuisempia kuin kuntosalilaitteet. Puolisoni ymmärtää kirjallisia ohjeita ja havainnekuvia välittömästi, minä en. Enkä ymmärrä sittenkään, kun hän selittää niitä minulle yksityiskohtaisesti. Venyttelen silti jotenkuten kiristäviä jalkojani ja käsivarsiani, niin että polvet ja olkapäät narskuvat.
Kotona kuntoilen mahdollisimman vähissä vaatteissa ja katselen itseäni peilistä, toisaalta havaitakseni mahdolliset muotojen muutokset, toisaalta nähdäkseni itseni kauniina. Peilin edessä fantasioin, minkälaisessa asennossa haluaisin itseni kuvattavan HS:n Sielu ja ruumis -palstaa varten ja mitä sanoisin ruumiistani. Kuva olisi kokovartalokuva suoraan edestä, jossa oikea käteni peittäisi kaljuuntuvaa päätäni niin, että kyynärpää olisi samalla venytetty mahdollisimman kauas kehostani, ja vasen käsi roikkuisi muuten rentona mutta koura samanlaisessa asennossa kuin lännenelokuvien kaksintaisteluissa, valmiina vetämään varjoakin nopeammin. (Mitäkö? Ei tietenkään mitään, minähän olisin kuvassa alasti. Lisäksi olen oikeakätinen.) Yläruumiini olisi jännittynyt, ja jalkani kallistaisivat sitä hieman oikealle. Katsoisin suoraan kameraan melko suurin silmin mutta muuten neutraalin ilmeikkäästi.
Ruumiistani sanoisin: "Tukkani tuuheutta lukuun ottamatta olen tyytyväinen ruumiini muotoihin mutta en niiden sisältöön. Haluaisin olla voimakkaampi mutten lihaksikkaampi, kestävämpi mutten kuluttavampi. Reisiini suhtaudun kahtalaisin tuntein: toisaalta ne ovat läskit, mikä on ikävää, toisaalta miellyttävän naiselliset, mikä on ilahduttavaa. En tiedä, miksi pidän niitä naisellisina, enkä sitä, miksi se ilahduttaa minua, mutta ainakaan niiden naisellisuus ei johdu niiden läskeistä."
- - -
Paljas pinta on helppo nähdä, mutta sitä on yhä vaikeampi nähdä kauniina. Tarvitaan ajattelua, joka järjestää ja harmonisoi sen kauniiksi, ei kuntoilua. Kuntoilu on muotoja, tehoja ja suorituskykyä varten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti