Eräänlainen kirja-arvio: Miten tuntisi sen tiedon, mikä on oikein

Palaan jatkuvasti sekä kirjoituksissani että arjessani kysymykseen, mikä on oikein. Haluan toimia oikein, eikä se yhtenäkään päivänä onnistu täydellisesti, koska en joko tiedä, mikä on oikein, tai ehdi ja muista olla tietoinen voidakseni toimia tuon tiedon mukaisesti. Tuota tietoisuutta voitaisiin kutsua myös tunteeksi siitä, että tietää. Jos tuntisin tiedon, oloni olisi varmempi kuin jos vain tietäisin pitämättä kuitenkaan tietoa mielessäni juuri kulloisellakin hetkellä, jolla tuota tietoa olisi hyödynnettävä. Silloin en pelkäisi niin paljon, että olen erehtynyt, vaikka tunne ei erehtymättömyyttä takaakaan.

Näin vaikeaa minusta on olla moraalinen ihminen. Siksi minun oli helppo ymmärtää filosofi Sami Pihlströmiä, kun luin hänen kirjansa Ota elämä vakavasti. Negatiivisen ajattelijan opas (ntamo 2018). Tartuin teokseen paitsi rakkaudesta kunnon filosofiaan myös siksi, että toimitan silloin tällöin kirjoja, joihin Pihlström viittaa useaan otteeseen kriittisesti: itseaputeoksia, popularisoitua positiivista psykologiaa ja kevyesti henkistä tai hengellistä kirjallisuutta, usein käännöksiä mutta joskus myös suomalaista tuotantoa. Vaikka noissa kirjoissa neuvotaan myös tekemään jotain konkreettista ja moraalisesti hyvää, päähuomio niissä on usein ja lopulta ihmisen omassa hyvinvoinnissa, joka on kaiken hyvän perimmäisenä tavoitteena. Onko siinä sitten jotain vikana? Kaikki mahdollinen, Pihlström näyttää argumentoivan vakuuttavasti (vaikka onkin muistettava, että psykologia ja filosofia ovat eri asioita). Hyvinvoinnissa ja onnessa ei sinänsä ole mitään ongelmaa, niillä ei vain ole mitään tekemistä moraalisuuden kanssa. Ne voivat tulla moraalin vanavedessä, mutta moraalia ei saa alistaa niiden saavuttamisen välineeksi. Ihmisellä ei ole velvollisuutta huolehtia omasta hyvinvoinnistaan, vain velvollisuus toimia oikein – toisia kohtaan. Ja se onkin paljon haasteellisempaa.

Ajatus tuntuu nurinkuriselta: Tietenkin moraali on toisten ihmisten (ja laajemmin ehkä tuntevien eläinten ja ekosysteemien) huomioimista, mutta eikö siinä sitten tavoitella juuri näiden toisten hyvinvointia ja onnea? Ja jos minulla on velvollisuus toisia kohtaan, toisilla on kai sama velvollisuus minua kohtaan? Onko siitä muka haittaa, jos vähän kevennän toisten moraalista taakkaa huolehtimalla ainakin osittain itse omasta onnestani? Eikö se pikemminkin olisi yksi tapa olla moraalinen toisia kohtaan?

Ei, moraali on itsessään arvokasta, kaikkein arvokkainta elämässä. Sillä ei tavoitella mitään muuta, ei onnea eikä hyvinvointiakaan. Olemme vastuussa kaikista muista ja velvollisia auttamaan hädänalaisia ja kärsiviä, ja meidän pitää yrittää kantaa vastuumme seurauksia ajattelematta ja laskelmoimatta, sillä jos laskelmoimme vaikka kuinka hyväntahtoisesti, välineellistämme moraalin. Emme saa "poseerata" moraalia eli kehuskella hyveellisyydellämme (tai ainakin meidän on aina varottava sitä, kun ilmoitamme julkisesti tehneemme jotain hyvää – "hyvän esimerkin vuoksi", kuten itsellemme perustelemme). Jollemme yritä olla moraalisia, olemme huonoja ihmisiä. Jos yritämme, olemme hyviä ihmisiä, vaikka epäonnistuisimme. Mistä tiedämme, yritämmekö (tarpeeksi)?

Pihlström ei taida vastata kysymykseen, mutta toinen – vähemmän filosofinen mutta innokkaasti filosofoiva – mies, joulukuussa kuollut biologi Edward O. Wilson esittää kirjassaan Mitä ihmisen olemassaolo merkitsee (Viisas Elämä 2016, suom. Hannu Poutiainen) ajatuksen, joka voi sisältää vastauksen. Wilsonin teksti liikkuu tieteen rajoilla, ja mies väittää yhtä sun toista maailmankuulun ja kokeneen tutkijan itsevarmuudella – hieman samankaltaisella, jolla Pihlströmin sormella osoittamat itseapukirjatkin on monesti kirjoitettu. Hänen sosiobiologinen muistutuksensa on kuitenkin pohtimisen arvoinen: Ihmisen on niin vaikeaa olla moraalinen, koska ryhmän sisällä itsekäs eli epämoraalinen ihmisyksilö saa etua muiden kustannuksella, mutta jos hän moraalisesti tinkii omastaan ryhmän hyväksi, ryhmä saa etua sellaisiin toisiin ryhmiin verrattuna, joissa on enemmän itsekkäästi toimivia yksilöitä. Eivätkä vaikeudet lopu siihen, sillä vaikka ihminen onnistuisikin vastustamaan "itsekkäitä geenejään", ryhmistäkin ongelmaksi muodostuisivat toiset ryhmät, joihin asti moraalinen toimintakykymme ei yleensä yllä, hyvä jos edes ajatuksen (rukouksen tai maailmankansalaisuusideologian tai muun vastaavan) tasolla mutta tuskin koskaan sen konkreettisemmin.

Wilson on muurahaistutkija ja sanoo, ettemme voi oppia muurahaisilta moraalista yhtään mitään, sillä muurahaisille yksilö on pelkkä ratas yhdyskunnan koneistossa. Jos muurahainen esimerkiksi haavoittuu pesää puolustaessaan, toiset muurahaiset, jotka kantavat sen takaisin pesään, eivät suinkaan yritä hoitaa sitä terveeksi tai edes lievittää sen kärsimyksiä, vaan syövät sen. Mutta ei kai meidän tarvitsisi omaksua ihmisille sopimattomia piirteitä muurahaisten elämästä? Oltaisiin vain... kaikkien tunteet huomioon ottavalla tavalla yhteisöllisiä, eikö niin? Kun olemme moraalisina yksilöinä vahvistaneet ryhmäämme riittävästi, annetaan ryhmämme ojentaa kätensä toiselle ryhmälle. Emmekö itse asiassa koko ajan – tai ainakin tässä historian vaiheessa, jossa olemme huomattavasti vähemmän barbaarisia kuin muinoin – tee niin? Meillä on isompien ja pienempien yhteisöjen välisiä sopimuksia ja liittoja. On EU:ta ja YK:ta, Punaista Ristiä ja suomalaisia kuntayhtymiä. Ja on ekumeniaa ja uskontodialogia.

Tieteellisen vastustajansa Richard Dawkinsin tavoin Wilsonkin suhtautuu hyvin kriittisesti uskontoihin, joiden näkee olevan lähtökohtaisesti törmäyskurssilla sekä tieteen kanssa että keskenään ristiriitaisine uskomuksineen ja oppeineen. Pihlström puolestaan on ymmärtäväisempi mutta puolustaa silti antiteodikeaa, jossa maailman kärsimystä ja pahuutta ei vähätellä selittämällä sitä jonkin käsittämättömän jumalaisen tai hengellisen tarkoituksen kannalta parhain päin, ja tuomitsee käytännössä (edellisessä lauseessa määritellyn) teodikean kaikissa – myös "maallisissa" – muodoissaan moraalittomaksi ja moraalia halventavaksi. Kaikenlaisen rasismin, jossa ryhmien väliset ristiriidat korostuvat, hän toteaa "itsensä kumoavaksi" muistuttaessaan, että tiede on luonteeltaan moraalinen hanke eikä siis voisi edes "periaatteessa kertoa meille rasismin olevan sittenkin 'oikeassa' jossakin syrjiviä käytäntöjä oikeuttavassa mielessä", koska silloin "tieteelliseltä ajattelulta itseltään putoaisi pohja pois".

Mistä siis – edelleen – tiedämme, että yritämme tarpeeksi kovasti? Kun olemme tieteellisiä (vaikka olisimmekin uskovaisia). Kun hylkäämme rasismin ja teodikeat eli pahan selittämisen hyväksi millä tavalla tahansa (vaikka olisimmekin "kansallismielisiä" ja näkisimme kaikki menneisyyden ja nykyisyyden tapahtumat haman tulevaisuuden rakennusaineena). Kun emme toivo Venäjän presidentin syöpäleikkauksen epäonnistumista vaan sitä, että hänen pahuutensa pysäytetään ja hän ymmärtää omat virheensä, vaikka niitä ei voikaan antaa anteeksi. Kun vain kurkotamme aina toiseen ja toisiin (silloinkin kun teemme välttämätöntä, ymmärrystä lisäävää matkaa itseemme ja pidämme itsestämme huolta). Pihlström kuvaa tämän viimeisen vastauksen niin, että "moraalin vaatimus on loppumaton" ja että meidän on oltava jatkuvasti hereillä ja valppaana ja arvioitava itseämme ja maailmaa koko ajan.

Jos olen mitään lukemastani käsittänyt, en tässä yhteydessä lopuksi voi olla ajattelematta Nietzscheä ja yrittämättä sovittaa hänen elämänfilosofiaansa Pihlströmin levinasilais-pragmatistiseen moraalifilosofiaan. (Kun viimeksi monta vuotta sitten kirjoitin blogiini Nietzschestä, joku tuntematon kommentoi, että olin ymmärtänyt miehen aivan väärin. Katsotaan, miten nyt käy. Minusta kyllä tuntuu, että minut on nettivaikuttajana vähitellen täysin unohdettu.) Nietzschen mielestähän meidän pitää elää "hyvän ja pahan tuolla puolen" ja niin (valppaasti?), että voisimme hyväksyä "ikuisen paluun" – toisin sanoen sen, että eläisimme elämämme yhä uudestaan ja uudestaan aivan samanlaisena, iloineen ja suruineen, nautintoineen ja kärsimyksineen. Nietzsche ei siis ilmeisesti nostanut mitään asiaa maailmassa moraalia perustavammaksi, asettuipahan vain sen "tuolle puolen", koska Jumalan kuoltua saattoi rauhassa tehdä niin vaikkei saattanutkaan tulla itse Jumalaksi. Onko se nyt moraalisesti valpasta? Ei kai. Sehän on pihlströmiläisittäin nimenomaan ehdottomasti paheksuttavaa ja itse asiassa myös mahdotonta "lomaa" moraalista. Vai onko? Moraalin vaatimus on ehkä loppumaton, mutta eikö meidän käytännössä olisi siihen vastataksemme löydettävä paikka sen takaa (metataso?), jokin tila tai asema, jossa ylipäätään pystymme myös olemaan moraalisia emmekä vain arvioimaan, mikä on oikein? Jos meidän on otettava koko ajan kaikki huomioon, emmekö silloin tee filosofian klassisen laivavertauksen mukaisesti sen virheen, että korjatessamme laivaa merellä tulemme purkaneeksi sen kokonaan ja hukumme? Moraali on ehkä kaikkein arvokkainta elämässä, mutta ainoa, joka voi sitä sen arvon mukaisesti kunnioittaa, olen minä itse. Jotta voin toimia oikein (tai ylipäätään toimia, yrittää), onhan minun myrskyävällä merellä saatava seistä edes yhdellä kansilankulla, vaikka se olisikin valmistettu sertifioimattomasta metsästä kaadetusta puusta.

Entä sitten ikuinen paluu? Se kyllä haiskahtaa... teodikealta. Tämä ainutkertainen elämämme, minun ainutkertainen elämäni, niin surkea ja tuskallinen kuin se saattaakin olla, onhan sen oltava pohjimmiltaan hyvä, jos olen valmis elämään sen ikuisesti uudestaan. Miksi muuten hyväksyisin tämän ajatusleikin? Miksi minua kiinnostaisi palata elämään, joka on epätäydellinen eikä ikuisesti toistuessaan edes voisi tuntua vievän hamaan täydelliseen tulevaisuuteen? Koska minun on pakko. Juuri siksi, että tämä elämä ei oikeasti palaa ikuisesti, ei ole edes ikuisuuden kuva eikä lähelläkään täydellistä. Se jää minun laillani historiaan, joka on yhtä loppumaton kuin moraali. Historia säilyttää kaiken ikuisesti, niin hyvän kuin pahan minussa ja maailmassa. En voi valita ikuista paluuta, elämäni on sitä joka tapauksessa. Tunnen, että tiedän sen. Minua johdatetaan kaikkiin suuntiin, joista monet ovat oikeita mutta joista voin valita – mutten vapaasti, niin kuin moraalilta virheellisesti edellytetään, sillä seison aina vähintään yhdellä kärsineellä ja edelleen kärsivällä kansilankulla – vain niin monta kuin elämääni sopii. Siinä kaikki. Siinä todella on kaikki.

Kirja-arvio: Tunteikasta tunnustamista

Kun vuonna 2014 aloin suomentaa norjankielistä kirjallisuutta, kaikkien huulilla oli Karl Ove Knausgård ja tämän "kirjallisuushistoriaan jäävä", "kirjallisuutta muuttava" "mestariteos" eli Taisteluni-sarja (suom. Katriina Huttunen, Like 2011-2016), jonka kaikki osat eivät vielä olleet ehtineet ilmestyä suomeksi. Minun tehtävänäni oli kääntää suomeksi toisen nykynorjalaiskirjailijan, Stig Sæterbakkenin, viimeiseksi jäänyt romaani. Läpi yön oli taiteellisesti omintakeinen ja upea teos, joka ilmestyi norjaksi samana vuonna (2011) kuin Knausgårdinkin sarja valmistui ja sai kiitosta muttei varmasti yhtä paljon huomiota osakseen kuin Taisteluni. Kaikki puhuivat Knausgårdista, ja minäkin taisin jossain mainostaa omaa suomennostani sanoilla "parempi kuin Knausgård" - tai sitten se oli joku toinen, mutta ainakin ajattelin samoin, vaikka en ollut vielä lukenutkaan Knausgårdia. Vaikka olen kirja-alalla ja minun pitäisi käyttäytyä fiksummin, en minäkään näet kykene vastustamaan kaikkia yhdistävää tarvetta sanoa mielipiteensä asioista, joita julkisuus meille tyrkyttää pystymättä kuitenkaan kertomaan taustoista läheskään kaikkea olennaista. Ja kirjallisuuden tapauksessahan "kaikki olennainen" on yleensä kirjassa ja sen tekstissä. Knausgårdin tekstiä nyt vain oli yhteensä parituhatta sivua, eikä juoni lievästi sanottuna ollut ensimmäisen kirjan etukannesta kuudennen kirjan takakanteen jännitteitä ja käänteitä täynnä eikä aina oikein muutakaan havaittavaa rakennetta. Ei tietenkään, sillä sehän oli tunnustuskirjallisuutta, jossa tärkeintä on rehellisyys ja se että on jotain sanottavaa ja jokseenkin miellyttävä kaunokirjallinen esitystapa. Mutta ennen Knausgårdin lukemista en tietenkään ajatellut mitään tällaista, ihailin vain Sæterbakkenin kirjoitusta ja surin hänen ennenaikaista kuolemaansa 2012 enkä uskonut vähään aikaan lukevani mitään yhtä hienoa. Enkä itse asiassa juuri olekaan lukenut, mutta sen sijaan olen oppinut, ettei tarvitsekaan olla hienoa eikä aina niin kovin kiinnostavaakaan, kunhan vain lukee monenlaista ja katsoo, mitä siitä syntyy tai herää.

Toinen hyvä mutta erilainen norjalaiskirjailija on Ingvar Ambjørnsen, joka mainitsee Knausgårdin esikoisteoksen Poissa päiväjärjestyksestä (suom. Katriina Huttunen, Like 2018) romaanissaan Natten drømmer om dagen (2012) paljastamatta siitä yhtään mitään. Tietenkin luin Knausgårdin ensimmäisen romaanin ennen Taisteluni-sarjan aloittamista, jotta voisin arvioida, mikä yhteys sillä mahdollisesti oli Ambjørnsenin kiehtovaan kertomukseen, jossa yhdistyivät veijaritarina, psykologinen trilleri ja ympäristökriittinen romaani, mutta juuri muuta ei ilmennyt kuin molempien tarinoiden päähenkilön ulkopuolisuus, joka kuitenkin ilmeni eri tavoilla: Ambjørnsenin kertoja-päähenkilö Sune elää mitä tuntuvimmassa etelänorjalaisessa todellisuudessa ja kaipaa sieltä yksinäisyyteen ja unen valtakuntaan, Knausgårdin kertoja-päähenkilö Henrik puolestaan kuvaa unenomaista todellisuutta, joka voisi olla aivan toisenlainen kuin on. Ambjørnsenin kuvaus on paljon varmempi ja ymmärrettävämpi kuin Knausgårdin, onhan hän kokeneempi kirjailija. En siis innostunut menestyskirjailijan pitkänpuoleisesta esikoisesta, vaikka siinä oli hetkensä - erityisesti toisen osan kuvaus päähenkilön vanhempien nuoruudesta oli vahva suoritus, joka toi jostain syystä, ehkä saaristomiljöön vuoksi, mieleeni Walentin Chorellin Miriamin, eikä siksi, että Knausgårdin romaanissakin oli senniminen tyttö, vaikka onhan se kai jonkinlainen sattuma, jos on - mutta Taisteluni-sarja ainakin alkoi todella lupaavasti, kun sen lukemiseen talvella ryhdyin.

Olen kutakuinkin samanikäinen kuin Knausgård oli silloin kun hän kirjoitti sarjaansa, ja minullakin on pieniä lapsia, joskin isompia kuin romaaneissa kuvatut. Pystyn samastumaan isyyteen, jossa mikään ei riitä ja parisuhde muuttaa muotoaan tai haalistuu taustalle. Ja parisuhteesta puheen ollen pystyn itse asiassa samastumaan myös Knausgårdin kirjailijavaimoon Linda Boströmiin, sillä hänkin on kääntänyt Sæterbakkenia - teoksen Siamesisk (1997) - osaamatta kunnolla norjaa. Ja lopuksi, vaikka nämä nyt vain ensimmäiseksi tulevat mieleen, pystyn samastumaan siihen, ettei käytössäni ole autoa, sillä minullakaan ei ole ajokorttia. (JUONIPALJASTUS: tämän samastumisasian Knausgård kylläkin pilaa myöhemmin kertoessaan ilmeisesti perhesyistä hankkineensa ajokortin ja vieläpä nauttivansa vuokra-autoilla ajamisesta.) Sen sijaan en pysty samastumaan teini-iästä asti jatkuneeseen kännäämiseen ja seksinnälkään enkä lapsuudesta asti jatkuneeseen isänpelkoon. Kaikkein vähiten pystyn samastumaan uskomattomaan työkykyyn, jonka ansiosta Knausgårdista on tullut niin aikaansaapa kirjailija olosuhteistaan huolimatta. Loppujen lopuksi eniten ihmistä muokkaavat seikat näyttävätkin olevan hyvin yksityisiä ja omia, mutta varsinkin kirjailijat ovat hyviä esittämään ne niin, että ne voisivat olla yhteisiä tai kenen tahansa kokemuksia ja elinympäristöä. Jotta löytää yhteyden muihin, on luettava, mutta jotta voi erottaa itsensä muista, on lopetettava lukeminen. Hetkeksi. Lukemista pidetään yleensä yksinäisenä puuhana, mutta Knausgårdia lukiessa ei tunne olevansa yksin.

Knausgård kutsui viimeisessä kirjassa sarjaansa epäonnistuneeksi kokeiluksi. Ehkä hän ei päässyt omaan tavoitteeseensa, mutta tulihan sarjasta silti jonkinlainen kaunokirjallinen kokonaisuus. Siihen voi ottaa kaksi näkökulmaa: joko sen kirjat huononevat loppua kohti niin, että viimeisessä kirjassa kaikki lyödään lopullisesti palasiksi, tai sitten sen kirjat huononevat loppua kohti vain viidenteen kirjaan asti niin, että viimeisessä kirjassa kaikki ongelmat selitetään ja käsitellään, loputkin salaisuudet paljastetaan ja kaikki kootaan yhteen erään kuuluisan historiallisen henkilön lausahduksen hengessä: "Tietääkö kukaan mistä elämässä on hyötyä ja mistä ei ole?"

Minusta todella tuntui siltä, että sarja huononi edistyessään, ja viimeisessä kirjassa Knausgård selittikin aika hyvin, mistä tuntemukseni johtui. Katsotaanpa. Ensimmäinen kirja on kaksiosainen: se alkaa nuoruusaikojen kuvauksella ja päättyy kertojan isän arvottomaan kuolemaan tämän muistisairaan äidin talossa. Romaani on uskomattoman hyvä, ja etenkin toisessa osassa on samanlaista selittämätöntä voimaa kuin suomentamani Sæterbakkenin romaanin lopussa, jossa päähenkilö astuu sisään salaperäiseen autiotaloon. Knausgårdin isoäidin koti ei ole autio eikä salaperäinen, mutta kaikilla asuintaloilla on oma luonteensa ja sisältönsä, joka vaikuttaa satunnaiseen vierailijaan ja kehystää kaikki tämän mielenliikkeet. Keino on klassinen ja paljon käytetty mutta aina yhtä tehokas, sillä siitä voi aina muotoilla ikioman version, Knausgårdin tapauksessa hyvin ihmiskeskeisen. Ihminen jonkin tilan, ulko- tai sisätilan, armoilla tavalla tai toisella on aina jännittävää ja kiehtovaa, sillä siinä painottuvat ihmisyyden ehdot ja ihmisen oletettu vapaus näyttäytyy yhtä mitättömänä tai olemattomana kuin se todennäköisesti on.

Toinen kirja kertoo Knausgårdin muutosta Ruotsiin ja yhteisestä elämästä Linda Boströmin kanssa Tukholmassa (josta he myöhemmin lapsineen muuttavat Malmöhön). Kertomus rönsyilee nykyajasta monitasoisesti menneisyyteen päin, vaikka katse on koko ajan nykyisyydessä, ja monella muulla kirjailijalla yleensä ärsyttävä kerrontatekniikka toimii nyt loistavasti, koska Knausgårdin otteessa se tuo tarinaan eräänlaista arkista kohtalonomaisuutta, joka kohottaa elämän pikkuasioiden yläpuolelle. Kirja on valitettavasti hieman liian pitkä, loppupuolella tarina polkee pitkään paikallaan jopa Knausgård-mittapuulla ja lukija kyllästyy etenkin kertojan ja tämän viisastelevan Geir-ystävän välisiin keskusteluihin. Jonkin verran häiritsevät myös Knausgårdin heppoiset kommentit esimerkiksi norjalaisista ja ruotsalaisista, jotka olisivat kymmenen vuotta sitten Suomessakin vallinneen esseistiikan mukaisina uponneet paremmin tuoreeltaan luettuina. Tiedättehän: omaperäisyys ja omaleimaisuus ja maalaisjärki vastaan poliittinen korrektius ja feminismi ja tasa-arvo. Tavallaan ne kuitenkin nyt luettuina toimivat hyvänä muistutuksena siitä, että taiteessa ja filosofiassakin tapahtuu edistystä kokeilujenkin myötä, emmekä joudu jatkuvasti painiskelemaan samojen kysymysten kanssa, kunhan vain välillä myönnämme olleemme väärässä.

Kolmas kirja keskittyy kertojan lapsuuteen Etelä-Norjassa. Se on konstailematonta ja koskettavaa kuvausta lapsuuden viattomuuden nousemisesta juurettomuuden yläpuolelle mutta toisaalta myös isän ankaruudesta. Kuudennessa kirjassa Knausgård selittää parannelleensa kolmatta kirjaa ystävänsä ehdotuksen pohjalta, mutta minusta sillä ei ollut juuri vaikutusta lopputulokseen. Tämäkin oli joka tapauksessa vielä niin hyvä, että nousi keskinkertaisen yläpuolelle. Ansioista merkittävin on ehkä sama kuin Ambjørnsenin Tiputanssissa (suom. Katriina Savolainen, Tammi 2003), jossa lukija käytännössä samastuu Ellingin, "erityisaikuisen", haluihin ja toiveisiin - etenkin seksuaalisiin ja sukupuolisiin - vaikka kirjaa mainostetaankin erilaisuuden kuvauksena, jonka mestari Ambjørnsen on. Samalla tavalla Knausgårdin poikalapsikaan ei ole kaukana aikuisista miehistä.

Neljäs kirja on hieman ongelmallinen jo siksi, että siinä Knausgård kertoo osittain samaa tarinaa kuin esikoiskirjassaan eli nuoren opettajan elämästä pohjoisnorjalaisessa pikkukylässä. Koska tulin lukeneeksi esikoisromaanin ensin, toisin kuin ne suomalaislukijat, jotka tarttuivat tuoreeltaan Taisteluni-sarjan tähän kirjaan, se vaikutti koko ajan lukukokemukseen. Vaikka pitäisi kai ajatella, että niin oli Knausgårdin tarkoituskin, siinä järjestyksessähän hän on kirjat julkaissut, minua se hämmensi. Puhumattakaan siitä, minkä Knausgård paljastaa kuudennessa kirjassa, että tässä kirjassa hän ei voinut arkaluontoisten asioiden vuoksi täysin pysyä "totuudessa". Ja siinä missä kolmannessa kirjassa ankara isä tarjosi hyvän jännitteen kirjaan, jossa poikaa alkavat yhä enemmän kiinnostaa tytöt, neljännessä kirjassa poika on jo aikuinen, jännite on poissa ja kaikkea yrittää kannatella pohjoisen miljöön lisäksi pyrkimys päästä ihan oikeaan sukupuolisuhteeseen. Valitettavasti se ei aivan riitä.

Viidennen kirjan aihe on jälleen laajempi ja kattaa monta vuotta, jotka Knausgård vietti Bergenissä opiskellen ja kirjailijanuransa alkuun päästen. Toisen kirjan tavoin viides on ylipitkä, ja lisäksi sarjan tässä vaiheessa tolkuttoman ryyppäämisen ja sitä seuraavan moraalikrapulan kuvaukset toistavat itseään jo niin, etteivät kuudennessa kirjassa yhtään ihmetytä kirjailijan pohdiskelut siitä, oliko tässä (lähes) peittelemättömän omaelämäkerrallisessa kirjaprojektissa mitään järkeä. Knausgårdin taidot riittävät kuitenkin viemään tämänkin kirjan miten kuten loppuun saakka - koska ilmeisesti korkea työmoraali vaatii, että niin on tehtävä.

Sitten on vielä kuudes kirja, 1200-sivuinen järkäle. Siinä kirjailija kuvaa perhe-elämäänsä kirjasarjan varjossa ja valossa ja tuntuu kohoavan jälleen ainakin toisen kirjan tasolle. Tämän kuvauksen katkaisee monisatasivuinen esseeosa natseista ja Adolf Hitleristä, koska jotenkin natsit ja Hitler liittyvät kirjasarjaan ja koska kertoja ilmoittaa löytäneensä kuolleen isänsä jäämistöstä "natsineulan" sekä Hitlerin Taisteluni-kirjan. Essee pohdiskelee taidetta ja kieltä ja kuvaa melko pitkällisesti, viihdyttävästi ja opettavaisestikin Hitlerin lapsuutta ja nuoruutta, mutta mitään mullistavaa sanottavaa kansallissosialismista Knausgårdilla ei lopulta ole. Moneen kertaan on jo kuultu ajatukset ensimmäisen maailmansodan vaikutuksesta Saksaan ja juutalaisvastaisuuden pitkästä perinteestä. Natsiestetiikasta, jossa todellisuutta alettiin moraalista välittämättä muokata "taiteelliseksi" kokonaisuudeksi, olen myös lukenut. Knausgård filosofoi sosiaalisuudesta, karismasta ja kauneudesta, jotka kuulemma ohjailevat useimpien ihmisten elämää hyveen sijaan. Toiset ihmiset ovat hänen mukaansa meille moraaliakin tärkeämpiä, jos niiden välillä on pakko valita, sillä toisten ihmisten menettäminen tarkoittaa ulkopuolisuutta, jota voi verrata kuolemaan. Kirjasarjansa mittaan Knausgård toistaakin usein pyrkimyksensä olla hyvä ihminen ja kuvaa, miten vaikeaa joskus voi olla pitää kiinni muista omista tavoitteistaan tai ylipäätään itsestään ihmisenä, kun toiset ihmiset vaativat huomionsa ja tuntuvat määräävän kaiken, mitä hän itse on ja ajattelee. Luultavasti se onkin se taistelu, josta koko sarja kertoo - elämästä muttei pelkästä elämästä vaan elämästä ihmisenä. Kuudennen kirjan loppupuolella Knausgård yrittää hoitaa perheensä siirtolapuutarhan myyntikuntoon ja pohdiskelee, miksi hänen vaimonsa valittaa, ettei hän näe tätä. Hän toteaa kyllä näkevänsä, mutta "suunnilleen samalla tavalla kuin [...] tutun huoneen". Sitten hän tuskailee paljastavasti:

"Miksi olen tehnyt elämästäni tällaista? Mihin pyrin tällä neutraalisuudella? Ilmeisesti haluan eliminoida mahdollisimman paljon vastarintaa, saada päivät sujumaan mahdollisimman helposti ja esteettömästi. Mutta miksi? Eikö se ole samaa kuin haluaisi elää niin vähän kuin mahdollista? Sanoa elämälle että sen pitää jättää minut rauhaan, jotta voisin... niin, mitä? Lukea? No helvetti, mistä sitten lukea ellei elämästä? Kirjoittaa? Sama juttu. Luen ja kirjoitan siis elämästä. Ainoa asia mitä en halua elämästä on elää sitä."

Oikeastaan Knausgård kysyy tässä, mikä todella on elämää, ja vastaa, että mikä tahansa. Ongelmana ei ole "vastarinta" ja ponnistelu, vaan se, että emme yksinkertaisesti kykene koko ajan kiinnostumaan kaikesta ja suuntautumaan kaikkeen elämään tavalla, joka saisi sen tuntumaan elämisen arvoiselta. Silti se on sitä. Myös tunteista Knausgård kirjoittaa usein, esimerkiksi pari sivua ennen äskeistä lainausta (ja jälleen kirosanojen saattelemana):

"Sydän ei perustele. Aivot perustelevat. Ja olin oppinut elämässäni että sydän ratkaisi, eivät aivot.

Sen vuoksi kaikki teki elämässä niin saatanan kipeää."

ja:

"Ihmisten kanssa oli se ongelma että he olivat liian herkkiä. [...] Heille oli joskus tapahtunut jotakin, eivätkä he päässeet siitä yli. [V]aikka äitisi joi tai isäsi tappoi itsensä tai vanhempasi eivät vain välittäneet sinusta, ethän sinä jumalauta ollut he, olit oma itsesi [...] Miksi vanhempien rooli painoi elämässä niin paljon? Miksi emme saaneet käsiteltyä asioita?

Mitä hyötyä kaikesta tästä tunteilusta ja pohtimisesta muka oli?"

Ihmisyys siis sisältää jonkin perustekijän, jonka vuoksi elämämme ei koskaan täysin tunnu elämiseltä. Vaikka tietäisimme ajatuksen tasolla, että elämme ja kaikki on oikeastaan hyvin, tunteemme kertovat meille itse asiassa aina, että emme todella elä tätä elämää, olemme oma kokonainen itsemme jossain toisaalla - toisessa ihmisessä, toisessa maassa tai kaupungissa, kokonaan toisessa elämässä. Meidän kaikkien taistelumme - ehkä joitain vaihtelevista psykologis-neurologisista syistä ristiriidattomia ihmisiä lukuun ottamatta - on tunteiden paljous. Tunteet toki yhdistävät meidät maailmaan ja elämään, mutta ne eivät kunnioita pesäkseen tekemänsä ihmisen rajoja vaan hämärtävät tämän käsitystä siitä, kuka hän on. Emme voi hankkiutua tunteista eroon, mutta voimme käsitellä niitä. Knausgårdille voi vastata, että pohtimisesta on hyötyä, sitä on vain ehkä vaikea nähdä tunteiden vallassa.

Palatakseni sosiaalisuuteen, karismaan ja kauneuteen: Knausgårdin filosofiassa, kuten monen muunkin nykyajattelussa, moraali näyttää olevan yhtä kuin moraalikäsitys. Ei ole olemassa ainakaan todistettavasti mitään yleistä moraalia, jonka mukaan voisimme arvioida erilaisia käsityksiä oikeasta ja väärästä, ja sen vuoksi natsit valtaansa kasvattaessaan horjuttivat vastustajiensakin moraalikäsitystä, jonka mukaan juutalaisten vainoaminen ja murhaaminen oli väärin. Sosiaalisuus on niin suuri voima, että vain harvat pystyvät pitämään kiinni omasta käsityksestään, jos se tarkoittaa yksinäisyyttä, syrjäytymistä tai jopa tuhoutumista. Tähän liittyen Knausgård toistaa esseessään toisenkin jokseenkin kuluneen ajatuksen siitä, että uskonnon merkityksen väheneminen jättää maallistuneeseen yhteiskuntaamme aukon, joka pitää paikata jollakin (esimerkiksi karismaattisella Hitlerillä). Kun jumalallinen totuus kuolee, jäljelle ei jää yhtä itsestään selvää maallista totuutta, ja niin olemme kauneuden ja karisman vietävissä.

Olen vähän eri mieltä. Sosiaalisuus vaikuttaa meihin voimakkaasti, mutta minusta on aivan liian pessimististä ajatella, että emme voisi ihan perustellusti edelleen tavoitella Hyvyyttä ja Totuutta. Sillä tiellä pysyminen voi hetkittäin, kuten natsi-Saksassa, olla vaikeaa, mutta sen tien raivaaminen on aloitettu viimeistään jo antiikissa yli 2 500 vuotta sitten, ensimmäisestä esisokraattisesta filosofista alkaen, joka hylkäsi uskonnon ja mytologiat varman tiedon lähteenä ja alkoi tarkkailla maailmaa järkiperäisesti. Uskonto ja mytologiat tietenkin kulkivat mukana eurooppalaisen ajattelun väriläiskänä antiikista valistukseen ja romantiikkaan ja pidemmällekin, mutta järkeä ja totuutta ei koskaan ole todella kadotettu näkyvistä, ei edes maailmansotien aikana. Historia todistaa, että kehitymme koko ajan moraalisemmiksi: orjuus on lakkautettu, naisten ja lasten asema paranee koko ajan, luonnonsuojelualueiden määrä maailmassa kasvaa jatkuvasti ja niin edelleen. Yleensä ottaen me tiedämme jo paljon siitä, mikä on oikein, ja ajattelemme, jos olemme rehellisiä itsellemme, että kun jokin on todella hyvää, se ei ole mikään sopimus vaan maailman ominaisuus. Käsitämme myös, ettemme tiedä vielä kaikkea, vaan työ ja keskustelu erilaisista moraalikäsityksistä ja maailman tutkiminen jatkuvat. Jos joku ei sitoudu tähän työhön ja keskusteluun vaan pitää omaa moraalikäsitystään lopullisena totuutena, hänelle käy niin kuin natseille lopulta kävi.

Osaamme myös tarvittaessa vastustaa karismaa ja kauneutta, vaikka emme tulekaan toimeen ilman niitä ja olemme sallitulla hetkellä heti valmiina nauttimaan niistä. Suomentamani belgialaisen runoilijan Achille Chavéen (1906-1969) eräs aforismi kuuluu: "Oletteko jo havainneet kauneuden merkityksettömyyden?" Minusta tuntuu, että vasta Knausgårdia luettuani ymmärrän paremmin Chavéen ajatuksen, joka on koko ajan kiehtonut minua. Kauneus ei tietenkään ole merkityksetön yhdellekään meistä, mutta juuri siksi, että kauneus tarkoittaa kaikille eri asioita, on merkityksetöntä puhua Kauneudesta isolla K:lla. Vaikka monet olisivatkin kauniiden naisten perään katselevan Knausgårdin kanssa samaa mieltä siitä, millainen nainen on kaunis - luultavasti minäkin olen - sillä on silti merkitystä vain katselijalle. Käsityksen yleisyys ei tee käsityksestä merkitsevää totuutta. Kauneuden merkityksettömyyden huomaa konkreettisesti siinä vaiheessa, kun yrittää määritellä esimerkiksi kauniin naisen: iältään alle 45-vuotias, pitää huolta ulkonäöstään, ei lihava vyötäröltään... Naurettavaa. Vaikka yrittäisin syvällisempää määritelmää, jossa pohdiskelisin sisäistä kauneutta ja hyvyyttä yhdessä ulkoisen kauneuden kanssa, en onnistuisi paljon paremmin vakuuttamaan kaikkia. Melkein sama pätee karismaan, vaikka karisma onkin hieman vaikeammin haltuun otettava ilmiö kuin kauneus - sikäli kuin kauneudella tarkoitetaan hyvännäköisyyttä. Emme palvo ketään jumalana siksi, että hän olisi jumalten edustaja tai korvaaja jumalien "kuoltua", vaan olemme vain käytännöllisiä tai opportunisteja tai teemme virheen tai meillä ei ole vaihtoehtoja. Tiedämme koko ajan, jos - jälleen kerran - olemme rehellisiä itsellemme, että totuuden tielle astuttiin jo yli 2 500 vuotta sitten eivätkä suuretkaan poikkeamiset siltä, edes karismaattisten ihmisten perässä, saa sitä nousemaan pystyyn, vaan se on aina jossain emmekä voi unohtaa sitä.

Vaikka en aina vakuutu Knausgårdin esseistiikasta enkä romaanitaiteestakaan, olen viihtynyt hänen kirjasarjansa parissa. Kuten monet monisatasivuisia romaaneja kirjoittavat kirjailijat, hänkin luo vaikutelman, että kirjoittaminen olisi hänelle vaivatonta, ja silloin hänen lukemisensakin tuntuu vaivattomalta. Kun luen hänen taistelustaan, minun ei itse tarvitse taistella. Se on Knausgårdin omaelämäkerrallisen kirjasarjan lahja kirjallisuudelle, eikä enempää tarvitse vaatia. Olen nyt lukenut hänen teinivuosiensa bänditouhuista, hänen isänsä kuolemasta ja isoäitinsä sairaudesta, hänen ruotsalaistumisestaan ja perheen perustamisesta, lapsuudesta ja pornolehtien lukemisesta, naisen saamisen vaikeudesta, opiskelusta ja isoveljestä ja kirjailijaksi tulemisesta ja kaiken tämän pohdiskelusta, ja se riittää nyt. Mutta Knausgård ei ihan vielä riitä: aion ryhtyä lukemaan hänen Vuodenajat-sarjaansa iltalukemisena puolisolleni, jolle usein luen iltasaduksi jotain kirjaa. Se alkaakin sopivasti Syksystä.

Kyllä elämälle

Kristityt juhlivat pian erästä hyvää syntymää. Sitä ennen onkin sopivaa puhua hyvästä kuolemasta eli eutanasiasta. Ylen toimittaja Tiina Merikanto on haastatellut asiantuntijoita, parantumattomasti sairaita ja omaisia ja kirjoittanut 13. joulukuuta tilannetta hyvin kuvaavan jutun ”Eutanasian salliminen huolettaa monia asiantuntijoita”. Yleisesti eutanasiaan suhtaudutaan yhä myönteisemmin, vaikka lääkäreiden kanta ei hevillä eikä hitaasti hivuttamalla muutu. Juha Portaankorvan syyskuisessa jutussa kysyttiin kantaa sosiaali- ja terveysvaliokunnan jäseniltä, joista enemmistö kannatti eutanasian laillistamista erilaisin varauksin tai ei osannut tai halunnut sanoa kantaansa, koska ”tähän asiaan ei voi vastata kyllä tai ei”, lainatakseni Aki Lindéniä. Poliitikotkin alkavat siis vähitellen kääntyä eutanasian kannalle, joten sen laillistaminen on käytännössä vain ajan kysymys. Kärsimyksentäyteisen ajan.

Merikannon jutussa vanhaa Lindéniä näyttää myötäilevän nuori terveyskeskuslääkäri Sara Launio, joka sanoo, että ”oikeaa vastausta eutanasiaan ei ole”. Hän kuitenkin jatkaa heti perään kuin korjaten: ”Emme ole niin fiksuja, että tietäisimme vastauksen.” Oikea vastaus saattaa siis sittenkin olla olemassa, kunhan vain viisastumme, saamme tietoa, käytämme järkeämme ja niin edelleen. Ehkäpä Launio tarkoittaa yksinkertaisesti, että – ainakaan kaikki – lääkärit eivät vielä ole niin fiksuja? Siltä minustakin tuntuu – etenkin kun luen palliatiivisen hoidon professorin ja Helsingin yliopistollisen keskussairaalan syöpäkeskuksen ylilääkärin, Tiina Saarron, kommentteja. Oikeastaan Saarto on fiksukin, sillä hän käsittää, että eutanasiassa ei pohjimmiltaan ole kyse kärsimyksestä vaan itsemääräämisoikeudesta. Mutta kun puhumme eutanasiasta, puhumme kuitenkin kärsivistä ihmisistä, joskus hyvinkin suuresti kärsivistä. Siksi valitsisin sanani huolellisemmin kuin Saarto, joka itsemääräämisoikeuden kanssa samaan kasaan heittää myös ”hallinnan tunteen”. Tuosta ilmauksesta tulevat mieleen hybris ja vallantavoittelu, kielteiset seikat siis. Sanoisimmeko kärsivälle ihmiselle, joka toivoo kuolemaa, että äläpä uhmaa jumalia ja universumia äläkä yritä nousta asemaasi korkeammalle edes kuvitelmissasi? Emme varmaankaan, jos haluamme kuulostaa inhimillisiltä.

Saarto jatkaa itsemääräämisoikeudesta puhumista hallinnan tunteena, koska jostain syystä se tuntuu hänestä sopivalta. ”Sektiosynnytysten suosio kasvaa ja alatiesynnytysten suosio on vähentynyt, koska ihminen haluaa hallita niin elämää kuin kuolemaakin. Se on varmaan suurin syy eutanasiamyönteisyyden kasvulle”, hän päättelee. Mitähän eutanasiaa vastustavat äidit, jotka ovat synnyttäneet lapsensa keisarinleikkauksella, ajattelevat Saarron sanoista? Tykkäävätkö he siitä, että heidän vakaasti harkitsemansa ja ehkä myös heille ainoa järkevä synnytysvaihtoehto leimataan muodiksi, johon sopii johdonmukaisesti myös eutanasian kannattaminen? Minä saattaisin loukkaantua. ”Vanhan ihmisen elämän loppuvaiheen hoito on liian usein ihmisarvoa alentavaa. Ja vaikka se korjaantuisikin, nyky-yhteiskuntamme arvostaa mielen kirkkautta. Muistisairaus ei sovi nykyiseen arvomaailmaan”, Saarto jatkaa. Tässä on sentään jotain perää, mutta koska seuraavassa kappaleessa mainitaan eutanasian kannatuksen kasvun syynä vielä lääketieteen kehitys ja se, että ihmiset elävät yhä pidempään ja ehtivät sairastua ennen kuolemaansa, tekee mieli pyytää, että koettakaa, eutanasian vastustajat, nyt päättää: Haluatteko te, että lääketiede ja palliatiivinen hoito kehittyvät ja ihmiset elävät yhä pitempään, vai haluatteko, että kehitys pysähtyy tai ottaa jopa takapakkia, jotta ihmiset eivät ehdi sairastua muun muassa muistisairauksiin eikä eutanasian kannatus vain nouse?

Eutanasian yksityiskohtien määrittelemisen vaikeuttakin Saarto kauhistelee: ”Käytännössä eutanasian rajaa on todella vaikea vetää. [...] Jos eutanasia sallitaan syöpäpotilaille, niin miksi ei muistisairaille tai mielenterveyspotilaille.” Niin, miksi ei? Saarto on ihan oikeassa: rajaa ei tarvitse vetää, eikä siinä ole mitään ongelmaa. Päinvastoin ongelmia tulisi, jos niin tehtäisiin. Jos joku kokee elämänsä parantumattoman sietämättömäksi tai jos hänen elämänsä ilmiselvästi sellaista on ja hän on ehkä myös aikaisemmin ilmaissut tilanteeseen soveltuvan tahtonsa ja lääkärit ja läheiset ymmärtävät yskän, mitä me odotamme? Kun kuolema näyttää ainoalta hyvältä vaihtoehdolta, niin traaginen kuin sellainen tilanne voikin olla, miksi rajaisimme etukäteen ketään tuon hyvän ulkopuolelle? Ellemme sitten halua kokea hallinnan tunnetta, tulee ensimmäisenä mieleeni. Ja sitä ilmeisesti piti välttää.

”Tulemme tähän maailmaan ryömien ja lähdemme täältä ryömien. Se vain on elämänkaari. Eutanasialla kärsimys ei lopu elämästä”, filosofoi Saarto alentuvasti ja huomauttaa olevansa ateisti, jottei kukaan vain erehtyisi luulemaan häntä eutanasian uskonnolliseksi vastustajaksi (vaikka katsomuksella ei ole mitään tekemistä eutanasian kanssa). Kuka toinen ateistifilosofi, joka todellakin tiesi jotain kärsimyksestä, elämästä ja kuolemasta, olisi voinut sanoa samaa? Tietenkin Nietzsche. Koska Saarto nyt aloitti filosofoinnin, puhutaan sitten filosofiaa. Se saattaakin olla hyvä ajatus, sillä Launiohan peräänkuulutti viisautta, jotta eutanasiakysymys ratkeaisi. Sitä filosofialla on tarjota.

Hieman yksinkertaistaen Nietzschen elämä meni näin: Hän oli isättömässä kodissa kasvanut ahkera koululainen ja lahjakas opiskelija, joka kohosi päteväksi professoriksi jo 24-vuotiaana. Muutaman vuoden kuluttua siitä hän alkoi kärsiä hirveistä päänsäryistä ja muista pahenevista psykofyysisistä vaivoista ehkä aivokasvaimen vuoksi eikä saanut niin hyvää hoitoa, että olisi sitkeästä yrittämisestään huolimatta voinut jatkaa työssään enää kymmenen vuotta sen aloittamisen jälkeen. Sitten hän kirjoitti, edelleen sekä sairaudestaan että yksinäisyydestään kärsien, kymmenen vuotta filosofiaa, jota kauhisteltiin sen epäkristillisyydestä ja moraalia vastaan hyökkäämisestä, koska sitä ymmärsivät vain harvat. Sitten sairaus vei hänestä voiton ja teki hänet hulluksi. Hän vietti elämänsä loput, taas noin kymmenen vuotta, oikeustoimikelvottomana mielisairaana samalla kun hänen juutalaisvastainen natsisisarensa, joka monien muiden tavoin ei ymmärtänyt hänen filosofiaansa, hoiteli hänen asioitaan miten mieli ja käytännössä tahrasi onnettoman veljensä maineen.

Nietzsche siis eli niin hyvin ja totuudellisesti kuin vain osasi ja sai siitä palkkioksi pelkkää kärsimystä, halveksuntaa ja ymmärtämättömyyttä. Kannattiko hän eutanasiaa? Olisiko hän toivonut sitä itselleen noin kymmenen vuotta ennen kuolemaansa, jos se olisi ollut laillinen? Hänen filosofiastaan voisi päätellä, ettei, mutta varma en ole. Nietzschen mukaan elämälle täytyy sanoa kyllä, elämää täytyy rakastaa kaikkine kärsimyksineenkin, sillä Jumalaa ei ole eikä hyvälle ihmiselle ole automaattisesti luvassa autuutta ja palkintoa, ei tässä elämässä eikä sen jälkeen. Tarkoittaako se, että elämästä on pidettävä kiinni kynsin hampain joka tilanteessa? Mahdollisesti. Itse asiassa se tarkoittaa sitä, että ei ole pakko pitää, mutta jos haluaa pitää, saa pitää. Sitä eutanasian laillistaminenkin oikeasti tarkoittaa: ei sitä, että kaikki vähänkin vastenmieliset ja rasittavat ihmiset tapetaan, kun vain on jokin eutanasialain tarkoittama perustelu keksitty, vaan sitä, että viimeinkin hyväksytään hyvän kuoleman vaihtoehto, jonka olemassaolon kaikki tosiasiassa tiedostavat. Hyvä kuolema on kuolemanrangaistuksen vastakohta, sillä se valitaan tai ollaan valitsematta itse ja sillä tahdotaan ihmiselle hyvää. Kun elämälle sanotaan kyllä, se on hyvän tahtomista, ja siksi myös hyvälle kuolemalle on sanottava kyllä. Eutanasialla ei oteta kuolemaa vaan elämä omiin käsiin eikä anneta kuoleman ottaa elämää otteeseensa ennen kuin elämä on siihen valmis. Ei kuolemalle, kyllä elämälle. Pelkästään eutanasian laillisuus, sen mahdollisuus, on elämän voitto kuolemasta. Ihmisen täytyy kantaa ihmisen vastuunsa eikä ulkoistaa tätä toimintaa kohtalolle, sattumalle, Jumalalle, luonnolle tai maailmankaikkeudelle, vaikka ne kaikki olisivatkin olemassa. Sietämätön kärsimys ajaa ihmisen nöyryyttävään itsemurhaan, jos häntä ei auteta, ja apua tarvitsevaa täytyy aina auttaa – jos ei muuten niin siksi, että muiden elämä on meidänkin elämäämme. Kärsimys ei lopu elämästä, mutta jos kärsimyksestä ei voi tehdä siedettävämpää palliatiivisella hoidolla, ei ole mitään järkevää syytä odottaa hoidon kehittymistä ennen kuin eutanasia voidaan laillistaa. Sitä paitsi minä en usko, että mikään kehitys palliatiivisessa hoidossa tai lääketieteessä saisi kaikkia eutanasian vastustajia muuttamaan (julkista) kantaansa.

Auttaakohan tätä asiaa, että pohdiskelen suomalaisen palliatiivisen hoidon professorin nietzscheläisyyttä? Ehkä minulla on liian optimistinen käsitys filosofian vaikuttavuudesta. Lyhyesti vielä ja ehkä vähemmän filosofisesti: On turha pelätä virheitä, joita eutanasiassa voidaan tehdä siinä missä muussakin inhimillisessä, hyväntahtoisessa toiminnassa. Meille riittää tieto siitä, että eutanasia tarkoittaa hyvää kuolemaa ja että kaikki hyvä on oikein. Muut yksityiskohdat selviävät jos ovat selvitäkseen – siinä missä muussakin moraalisessa, jopa päivittäisessä toiminnassa. Kuolema on lopullinen, mutta jos jostain syystä meille selviäisi, että jonkun ihmisen eutanasia on ollut virhe, se ei olisi mitään verrattuna niihin käynnissä oleviin virheisiin, jotka koostuvat tumput suorina seisomisesta ihmisen kärsimyksen edessä. Mutta emmehän me tumput suorina seiso, mehän lohdutamme ja olemme seurana ja lievitämme kipuja, sanovat kivunlievityksen nimeen vannovat. Niin tietenkin, mutta kaikki nuo voisivat tarpeen tullen sisältää eutanasian, ristiriitaa ei ole.

Merikannon jutussa haastatellaan myös amyotrofista lateraaliskleroosia sairastavaa miestä, geriatria ja Parkinsonin tautiin kuolleen naisen tytärtä. Mies kannatti eutanasiaa jo ennen sairastumistaan ja kannattaa edelleen. Geriatri tuo esiin, että eutanasia on myös tasa-arvokysymys, sillä rahalla saa ulkomailta jostain sivistysvaltiosta apua, jos sitä ei Suomessa anneta, ja että sen salliminen voisi lieventää sairaan ahdistusta ja omaisille ikäviä itsemurhia. Kolmas haastateltu puolestaan kertoo miettineensä, miksi hänen äitinsä piti kärsiä niin pitkään ja kuihtua vähitellen pois, mutta lisää, että ”kauniita hetkiä oli loppuun asti”. Ilmeisesti sen vuoksi ”oikeaa hetkeä eutanasialle ei olisi ollut”: äsken oli kaunis hetki, ja vaikka nyt näyttää taas ikävältä, ehkä seuraava kaunis hetki on ihan nurkan takana. Ymmärrän hyvin enkä tuomitse. Turhaa se olisikin, sillä eutanasia ei tällä hetkellä ole laillisessa keinovalikoimassa. Mitä muuta omainen ja sairas siis voivat tehdä kuin odottaa aina seuraavaa kaunista hetkeä, kunnes kaikki on ohi? Sellaista se oli meilläkin, kun puolisoni äiti viisi vuotta sitten 70-vuotiaana sairastui haimasyöpään, joka oli ehtinyt levitä maksaan, ja joutui suoraan saattohoitoon.

Syöpäpotilaalle järjestettiin huone meiltä kotoa, minun ja puolisoni makuuhuone. Me nukuimme lastenhuoneen lattialla. Hoitajat kävivät säännöllisesti hoitamassa potilasta. Sukulaiset kävivät tapaamassa ja sanomassa jäähyväiset. Jotkut jopa saivat puhuttua asiat halki ennen kuin olisi liian myöhäistä. Syöpäyhdistyksen edustajakin kävi juttelemassa. Kuolemasta tehtiin niin hyvä kuin mahdollista, ja aika hyvin siinä taidettiin onnistua. Oli tietenkin kaikenlaista käytännön hässäkkää, jotta saatiin paikallisen yksityisyrittäjän hoivapalvelut kotiin ja potilaan kotikunta maksumieheksi, mutta itse hoidossa ei ollut moittimista. Oli harvinaisen ankara pakkastalvi, saattohoito kesti tammikuusta helmikuuhun. Hakkasin tämän tästä polttopuita liiterissä, joka oli potilaan hikoilevan huoneen seinän takana, ja kerran minulle tultiin huomauttamaan, että kovat yhtäkkiset kalahdukset säikyttivät häntä. Se ei ollut kaunis hetki.

Kun avoanoppini oli vielä voimissaan vaikka kalpeankeltainen kasvoiltaan, hän huuteli makuuhuoneesta ohjeita pullien paistamiseen leivinuunissa tai kampesi itsensä ylös ja tuli keittiöön näyttämään, miten ruisleipää leivotaan, jotta perimätieto ei häviäisi. Ne olivat kauniita hetkiä – niin kuin sekin, kun hän helmikuussa pahimpien pakkasten lauhduttua istuskeli vilpolassamme katsomassa, miten me lasten kanssa rakensimme lumilyhtyä etupihalla. Mutta sitten hän ei enää jaksanut nousta sairaalavuoteesta, joka hänelle oli viimeisiksi päiviksi tuotu. Hän alkoi kuihtua pois, puhui yhä vähemmän kunnes ei enää ollenkaan, ja lopulta veri tuntui kiertävän enää hänen vahvassa sydämessään, joka piti hänet hengissä vielä monta pitkää päivää. Ne eivät olleet kauniita hetkiä. Vahva sydän, joka kertoi hänen noudattamistaan kohtalaisen terveistä elintavoista, tuntui viestivän meille, että eihän tämä voi olla mahdollista, ei näin terve ihminen voi kuolla seitsemänkymmentävuotiaana, minä ainakin taistelen kuolemaa vastaan, jos kukaan muu ei aio tehdä mitään. Vahvasta sydämestä oli ollut iloa ennen syöpää, mutta nyt se näytti pitkittävän kärsimyksiä. Kun potilas vielä kykeni puhumaan, hän jossain vaiheessa voihkaisi niin kuin monet sairaat tai muuten onnettomat vanhukset toisinaan voihkaisevat: ”Kun pääsisi jo pois.” Sekään ei ollut kaunis hetki.

Viimein, helmikuun 20. päivänä aamuyöllä, puolisoni äiti kuoli. Minutkin herätettiin tilanteeseen. Hoitaja oli jo todennut tapahtuneen ja puhui puhelimeen toisessa huoneessa. Puolisoni isä kiitti meitä kaikesta ja sanoi unisuuden takaa heikkona kuulunut helpotus äänessään, että kuollut oli lähtenyt matkaan. Seisoimme vuoteen ympärillä ja katsoimme tiettyyn ilmeeseen jäykistynyttä vainajaa kuin hänen vastakohtinaan, velttoina ja ilmeettöminä. Kukaan ei itkenyt, sillä kaikki itkut oli itketty jo ainakin viikko aikaisemmin. Hetkessä oli ehkä jotain kaunistakin, mutta minulle siitä ei jäänyt päällimmäiseksi hyvää muistoa vaan tyhjä tunne. Aina jonkun kuollessa tuntuu, että jotain jäi tekemättä tai sanomatta, mutta koska asianosaista ei enää ole, siitä ei saa otetta tai otteen saamista arastelee, koska se vaivaisi kuitenkin vain sitä tyhjyyden tuntijaa. Jätimmekö tekemättä viimeisen palveluksen, koska emme voineet tehdä sitä?

Jos eutanasia olisi ollut mahdollinen, olisiko puolisoni äiti ollut siitä kiinnostunut? Merikannon jutussa geriatri Sanna Maula puhuu ahdistuksesta, jota vanhuksille tuottaa taakaksi jäämisen tunne. Jos voisi tarvittaessa poistaa tuon taakan eutanasialla, ahdistaisi ehkä vähemmän. Puolisoni äiti mainitsi monta kertaa, ettei halua olla vaivaksi, ja ilmaisi ainakin kerran haluavansa ”päästä pois”, mutta jää ikuiseksi arvoitukseksi, mitä hän olisi päättänyt, jos olisi ollut vielä yksi vaihtoehto. Vai olisiko ylimääräinen vaihtoehto päinvastoin aiheuttanut ylimääräistä ahdistusta? Olisiko se ollut mahdollista? Ehkä eutanasian vastustajat kokevat niin. Niin heidän kai täytyy kokea.

Mutta siis minun kokemukseni kuolevan läheisenä on se, että kauniita hetkiä oli loppua kohden yhä vähemmän, kunnes niiden kauneus kävi kiistanalaiseksi tai ne loppuivat kokonaan. Jos kiinnittää huomionsa vain niihin, pitää varmaan paikkansa, että niitä on loppuun asti, mutta riittävätkö ne? Joka tapauksessa kaikki kuolemat ovat yksilöllisiä emmekä siis voi päätellä yhden kuoleman kauniista hetkistä, että niitä jossain toisessa olisi. Yhtään. Siksi tarvitsemme myös eutanasiaa.

Eikö oikeaa vastausta eutanasiaan ole vai emmekö vain ole kyllin fiksuja tietääksemme sen? Ne todellakin ovat eri asioita. Minusta tuntuu, että oikea vastaus on kyllä olemassa, mutta vain osa meistä tietää sen, emmekä me ole kyllin fiksuja, jotta osaisimme selittää vastauksen ymmärrettävästi niille, jotka ovat sitä mieltä, että oikeaa vastausta ei ole edes olemassa. Vähän samaan tapaan kuin uskovaisten on vaikea todistaa uskonnottomille, että Jumala on olemassa. Minä kuitenkin uskon eutanasiaan, enkä onneksi ole yksin. Ja onneksi siihen uskovien joukko näyttää kasvavan. Toivon jaksamista kaikille niille, jotka tällä hetkellä, 2020-luvun alkaessa, kärsivät edelleen kohtuuttomasti siitä, että eutanasiaa ei vieläkään ole laillistettu. Ei siihen voi enää kovin kauan mennä.

Eräänlainen kirja-arvio, osa 2: "...muuttaa, muuntaa, siirtää, kirkastaa, ylittää. Kaikki luovuus sisältyy niihin..."

 "Tulin, vaikka en muistaa voi ollenkaan, miksi näin kiinni sinuun mä jäin", sanoitti Hector Juha Tikan sävellystä "Odotusta Pariisissa" (1997), jonka tarina on "tosi". Hieman samalla tavalla minä jäin kiinni Anaïs Ninin päiväkirjoihin, jotka hän itse julkaisemista varten toimitti ja joiden suomennokset olen nyt lukenut, yhteensä seitsemän Päiväkirjaa vuosista 1931-1974 (suom. Raija Mattila, Otava). Niidenkin tarina on "tosi" - tai tosi, riippuu vähän lukutavasta. Kirjoitin jo kesällä Anaïs Ninin kolmesta ensimmäisestä Päiväkirjasta, nyt ovat arviovuorossa viimeiset neljä eli vuodet 1944-1974. Noina vuosikymmeninä Anaïs Nin ei enää elä kahden vaiheilla Pariisin ja New Yorkin välillä vaan asettuu vähitellen Yhdysvaltojen länsirannikolle ja tekee sieltä matkoja itseään kiinnostaviin paikkoihin.

On pakko tunnustaa, että ensimmäiset Päiväkirjat kiehtoivat minua aluksi enemmän kuin viimeiset. Nin ei vielä neljäkymmentäluvulla viihdy Yhdysvalloissa, joka ei näytä ymmärtävän hänen työnsä ja tuotantonsa arvoa, ja onnettoman, katkeran keski-ikäistyvän naisen mietteitä on raskasta seurata. Kolmekymppisenä Nin sentään vielä pursui tarmoa ja intoa, veisti kuuluisista ja tuntemattomista ihmisistä hämmästyttävän hienoja "muotokuvia", kuten hän noita impressionismin ja syväpsykologian yhdistelmiään itse kutsui, ja keskittyi vielä jokseenkin kohtuulliseen määrään ihmisiä, niin että lukija pysyi perässä. Neljäkymmentäluvulla hän vähitellen etääntyy Henry Milleristä ja muista Pariisin-aikaisista ystävistään ja yrittää luoda omaa uraa kirjailijana siinä tyydyttävästi onnistumatta ennen Päiväkirjojen julkaisemista 60-luvun puolivälistä alkaen. Samalla hän tapaa uusia ihmisiä ja matkustelee yhä enemmän, mutta tuttavuudet jäävät lukijalle etäisemmiksi ja matkakuvauksetkin tuntuvat ulkokohtaisemmilta. Silloin tällöin hän kuitenkin aikaisempien vuosien tapaan yltää muistettaviin oivalluksiin ja etenkin viimeisessä osassa, jossa jo kertoo aikaisempien päiväkirjojensa toimittamisesta, kertaa vanhoja tapahtumia ja paljastaa niistä uusia tietoja, jotka saattavat ne uuteen valoon ja toimivat osaltaan sen puolustuksena, että Nin ei kertonut julkaistuissa päiväkirjoissa läheskään kaikkea.

No, ei oikeastaan ollut oikein sanoa Niniä onnettomaksi ja katkeraksi. Hän oli päinvastoin monin tavoin onnekas, eli rikkaan elämän ja käsitti sen itsekin. Päiväkirjojen lopun lähestyessä ja tulkitessaan kirjevyörynä saamaansa lukijapalautetta ja muita intiimejä yhteydenottoja talvella 1971-72 hän puhuu siitä, minkä lukija on jo tajunnut tai juuri tajuamassa: vaikka Ninin elämä ei ollut tavallisimmasta päästä, hän eli sen jatkuvasti itseään syväluodaten ja tehden tuosta kaikille suositeltavasta toiminnasta elämänsä sisällön. Hän kirjoittaa:

"Ei Päiväkirjassa ollut mitään minää, siinä oli vain ääni joka puhui tuhansien puolesta, loi yhteyksiä, ystävyyden siteitä. Kliseet itsekeskeisyydestä olivat poispyyhkäistyt. Ei ollut mitään yhtä minää. Me olimme kaikki yhtä. Mitä enemmän omaa minääni kehitin, sitä vähemmän omakseni se muuttui. Jos kaikki olisimme yhtä alttiit paljastamaan tämän minän, emme tuntisi itseämme sen paremmin yksinäisiksi kuin ainutkertaisiksikaan. Olin lopen kyllästynyt latteuksiin joita minulle singottiin. Maailman kaksi väärinymmärretyintä sanaa: narsismi ja ego. Yksinkertainen totuus oli että jotkut meistä tajusivat kehityksen, kasvun, avartumisen välttämättömyyden - toiminnot jotka olivat noiden kahden sanan täysi vastakohta. Että haluaa kasvaa merkitsee että ei ole tyytyväinen minäänsä sellaisenaan ja että ego on vaativa, ei heikko."

Sekin on tietysti "yksinkertainen totuus", että "jotkut meistä" todellakin hukkuvat velvollisuuksiinsa, yhteisönsä odotuksiin tai muuten vain viheliäisiin olosuhteisiin, mutta vaikka itsensä kehittäminen ei olisikaan yhtä hyvin kaikkien ulottuvilla, sen tarpeellisuuden käsittäminen varmasti on, ja vaikka ei pystyisi kasvamaan, voi aina haluta kasvaa. Nin vannoi psykoanalyysin nimeen ja hyödynsi sitä koko kypsän aikuisuutensa ajan 30-luvulta 70-luvulle Ranskassa ja Yhdysvalloissa. Nyky-Suomessa me, jotka käsitämme ihmisen sisäisen kehityksen tarpeellisuuden ja myös haluamme sitä, mikä on tarpeellista, voimme aluksi yrittää toimia sen hyväksi, että psykoterapiakoulutukseen pääsee kaikenlaisista taustoista ja terapiaan jo ennen kuin uhkaa riistää hengen itseltään. Mutta toki Ninillä oli mielessään jotain muuta kuin terapiatakuu ja psykoterapiakoulutuksen maksuttomuus, sillä hän ei ajatellut ensisijaisesti mielenterveysongelmien hoitamista vaan koko neuroottisen yhteiskunnan uudistamista ihmisen sisältä aloittamalla. Mitä kertoo nykyajasta, että me vasta ponnistelemme saadaksemme sairaamme hoidettua, vaikka elämme hyvinvointivaltiossa?

Silmiinpistävin ja kaikkein tehokkain "omatoimituksellinen" ratkaisu Päiväkirjoissa on politiikan kommentoiminen hyvin niukasti ja teknologiseen kehitykseen viittaaminen lähinnä silloin kun se palvelee tai näyttää Ninistä palvelevan ihmisen todellisia kehitystarpeita. Tehokeinon merkityksen tuntee vasta luku-urakan loppusuoralla, vaikka sen olisikin havainnut aikaisemmin. Niniltä lainataan usein ajatusta, että ihminen on käynyt Kuussa asti, mutta paljon pidempi matka hänellä on omaan sisimpäänsä. Politiikka ja historia puolestaan näyttäytyvät Ninille enimmäkseen epäterveiden valtapyrkimysten ja pahuuden piirinä, johon osallistuessaan tai jota seuratessaan ihminen kadottaa itsensä. Kovin paljon ei ole sanottavaa siitä, että Nin kammoaa Espanjan sisällissotaa, toista maailmansotaa ja Vietnamin sotaa, tai siitä, että hänen mielestään Watergate-skandaaliin kaatunut Richard Nixon oli huono presidentti. Mitä muutakaan mieltä noista asioista voisi olla? Mitä muutakaan mieltä me voimme nyt olla siitä, että ilmastonmuutos uhkaa koko maapallon elämää ja että Yhdysvaltain presidenttinä on kohta täydet neljä vuotta toiminut Donald Trump -niminen narsistinen psykopaatti (ja tässä narsismi on ymmärretty ihan oikein)? Politiikan ja historian suuret linjat ja tapahtumat eivät ole vaikeita ymmärtää, niistä ei ole lainkaan vaikeaa muodostaa mielipidettä. Sota on väärin, korruptio on väärin, valtapyrkimykset vallan itsensä vuoksi ovat väärin, luonnon tuhoaminen on väärin ja niin edelleen. Jos haluamme parantaa maailmaa, tuhlaamme vain aikaamme jäämällä pohtimaan, mikä historiassa ja politiikassa on oikein, sillä vastaukset ovat itsestään selviä. Sen sijaan meidän pitäisi kääntää päähuomio itseemme, sillä oma kehittymättömyytemme aiheuttaa kaikki muut isot ongelmat.

Nin ei tarkoittanut, että olosuhteilla ei olisi merkitystä, vaan kiinnitti vain huomiota oman aikansa ihmisten kypsymättömyyteen. Tällä vuosisadalla voimmekin oppia historiasta, että hyviä ja oikeita poliittisia ja yhteiskunnallisia pyrkimyksiä on kyllä ollut, mutta suora hyökkääminen valtaa vastaan ei ole koskaan onnistunut, koska valta aina lopulta voittaa, ellei sitä pyritä voittamisen sijaan muuttamaan. Samoin epäonnistuvat hyvät ja oikeat yritykset sulkeutua muulta maailmalta, sillä vaille oikeamielisten huomiota ja rakkautta jäänyt valtamaailma lopulta tekee nekin tyhjäksi. Nin ei ollut ylimielinen vaan toi tunnollisesti esiin omatkin kasvamisen haasteensa ja käsitteli kohtaamaansa arvostelua Päiväkirjoissaan niin hyvin kuin ihmisiä nimeltä ja luvatta loukkaamatta kykeni. Silti hänen herkkyytensä, huomaavaisuutensa ja varovaisuutensa, koska ne sattuivat yhdistymään jokseenkin turvattuun asemaan ymmärtäväisen ja vakavaraisen miehen puolisona, ärsyttivät monia - viimeisinä vuosikymmeninä erityisesti joitain feministejä, joista Nin kirjoittaa esimerkiksi: "Rehellisesti sanoen minä uskon vapauttaneeni enemmän naisia kuin raivopäiset Women's Lib -liikkeen kannattajat. [...] Vihaamalla ja sotimalla ei ole koskaan voitettu mitään." Valmiiksi "feminismikriittisen" nykylukijan tulee toki muistaa, että feminismi ei ole 2000-luvulla enää aivan samanlaista kuin 1960-luvulla.

Kun luen Ninin Päiväkirjoja, minusta tuntuu, että ajattelevat ja luovat ihmiset syyllistyvät usein kahteen virheeseen: ensinnäkin he saattavat kuvitella, että kaikenlaiset elämäntavat ovat yhtä oikein ja jonkin elämäntavan tuomitseminen jopa hyvin perustellen on moralismia ja riidankylvämistä maailmassa, jossa ihmisten on muutenkin vaikea tulla toimeen keskenään; toiseksi he saattavat omaksua hyvin vahvan näkemyksen, joka voi olla hyvä ja oikea, ja yrittävät ehkä levittää sitä hyökkäävästi ja kohteidensa lähtökohtia huonosti ymmärtäen. Ensimmäisestä virheestä voi tietenkin heti todeta, että myös se itse voi oman määritelmänsä mukaan olla moralismia ja riidankylvämistä, jolloin johtopäätöksen, jos emme halua elää valheellista elämää, pitäisi olla: meidän on yksinkertaisesti pakko hyväksyä oma moraalisuutemme ja omat moraalikäsityksemme ja lakata teeskentelemästä, että meillä ei olisi mitään ja jopa hyvin perusteltua näkemystä oikeasta ja väärästä. Toisessa virheessä ongelma puolestaan on sen unohtaminen, että ihmisiä ei voi pakottaa muuttumaan ja että eri ihmisissä muutos käynnistyy eri tavoilla. Oikean näkemyksen puolesta saa ja pitää vaikuttaa niin raivokkaasti kuin kykenee, mutta haavoittamatta sellaisiakaan, jotka itse ehkä tietämättään haavoittavat toisia. Anaïs Nin tunnisti selvästi molemmat virheet ja pyrki - minun nähdäkseni - osoittamaan, että ajatuksensa ihmisen on suunnattava omaan sisimpäänsä ja luovuutensa (eli rakkautensa) toisiin ihmisiin. Maailma (lähinnä merkityksessä "toiset ihmiset") on liian monimutkainen järjellä ymmärrettäväksi, mutta yhden, oman mielen syvyyksiin voi aina sukeltaa ja muita täytyy vain rakastaa. Mutta koska rakkaus on luovuutta, omasta näkemyksestä ei saa luopua, sillä se olisi valheellista. Se tarkoittaa, että meillä on oikeus arvostella ankarastikin toisia: jos toiset ovat valheellisia, he eivät ajattele itseään riittävästi eivätkä silloin myöskään kykene rakastamaan tarpeeksi muita. Arvostelulla ei kuitenkaan ole toivottua vaikutusta, jos sen voi yhtä hyvin kohdistaa meihin itseemme - tai jos emme kohdista sitä samaan aikaan itseemme.

Elämän tärkeimmät asiat tulevat tutuiksi Anaïs Ninin Päiväkirjan sivuilla, mutta oman elämänsä haasteet on jokaisen silti itse kohdattava. Eikä kannata lannistua, jos huomaa kehittymättömyytensä, sillä mahdollista on sekin, että ei ole huomannut kehitystään. Meitä muistutetaan usein, että olisimme kiitollisia siitä, mitä meillä jo on. Vaikka kasvaminen on jatkuvaa ja vaatii elämän mittaista työtä, maailma on myös monin tavoin parantunut Ninin ajoista - olkoonkin, että monet parannukset ovat teknisiä ja poliittisia ja antavat useammille vain paremmat aineelliset mahdollisuudet henkiseen kasvuun. Henkinen kasvu ei ole ollut yhtä nopeaa vaan on nyt luultavasti vielä enemmän ulkoista kehitystä jäljessä, koska sisäistä ja ulkoista ei ole edistetty rinta rinnan niin kuin olisi pitänyt - toisin sanoen ulkoista kehitystä ei ole kunnolla perusteltu sisäisillä tarpeilla ja siten ulkoinen kehitys on ollut niin hengästyttävää, että se on jopa vaikeuttanut osaa sisäisestä kehityksestä.

Mitkä ovat minun elämäni haasteet? pohdin jo Niniä lukiessani, kun huomasin aina vähän ahdistuvani hänen rikkaasta elämästään ja rauhoittuvani tajutessani, mitä ongelmia hänellä oli vielä vanhanakin. Vertaanko itseäni muihin liikaa? Varmasti, ei se ole minulle uutinen. Minua on opetettu vertaamaan itseäni muihin lapsesta asti, en pääse siitä taipumuksesta koskaan eroon. Mutta pitääkö huolestua, jos en pysty iloitsemaan toisten menestyksestä edes silloin, kun he ovat saavuttaneet sen käyttämättä muita hyväkseen? Ehkä. Vaikka rakenteet vaikuttaisivatkin niin, että onnekkaat hyötyvät lähes aina jotenkin toisten epäonnesta, kaikki onnekkaat eivät tiedä siitä tai hyväksy sitä vaan taistelevat sitä vastaan tai vähintään käyttävät onnensa luovuuteen eli rakkauteen. Minusta tuntuu, että jotain olisi tehtävä, jotta pystyisin iloitsemaan iloitsemisen arvoisista asioista, ja jonkinlainen käsitys minulla tarpeistani onkin: minun täytyy ryhtyä tekemään enemmän töitä. Vaikka tarvitsisin enemmän rahaa, se ei ole syy tähän tarpeeseen. Minulla on tietynlaisia lahjoja ja tietynlainen koulutus - joilta minun on luultavasti turha odottaa paljon rahaa - ja osaan enkä osaa ja tiedän enkä tiedä tietynlaisia asioita, ja jos en pysty tekemään niitä vastaavaa työtä, en vain pysty iloitsemaan elämästä, jossa toiset menestyvät, koska en koe osallistuvani siihen - koska koen, että olen epäaito. Tällä hetkellä teen sellaista työtä liian satunnaisesti. Pysyn kyllä elämän syrjässä kiinni, onhan minulla suloiset lapset ja rakastettava puoliso, mutta en todella elä ja saa yhteyttä muihin ihmisiin enkä pääse yksinäisyydestäni, ellen pysty olemaan aidompi. Se on vain osoittautunut hyvin vaikeaksi. Ja luulen sen johtuvan korkeasta moraalistani.

Tiedän, että tuo kuulostaa monista ylimieliseltä, mutta en keksi muuta selitystä. Olen ainakin jotkin etuoikeuteni tiedostava ihminen ja kietoutunut moniin moraalisiin velvollisuuksiin, joista en noin vain pyristele vapaammaksi. Kun teen päätöksiä, en kykene ajattelemaan vain itseäni, vaikka juuri kirjoitin oppineeni Niniltä, että juuri itseään pitäisi ajatella ja muita vain rakastaa. Se on elämän epäpoliittinen tasapaino, johon jokaisen tulee pyrkiä. Meitä ihmisiä on paljon, joten jos joku ajattelee vähän liikaa itseään ja rakastaa muita liian vähän, joku toinen kyllä vastaavasti toimii päinvastoin, mutta entä jos itseään ajattelevia alkaa olla paljon enemmän kuin muita rakastavia? Onko sitä syytä pelätä ja olisiko sellaisen seurauksia syytä pelätä kuin sotaa, jossa eloonjääneitä ei riitä hautaamaan kuolleita? Kysymys pitäisi kai torjua liian laajana ja vain rohkeasti keskittyä siihen itsensä ajattelemiseen niin kauan kuin välittömässä läheisyydessä ei näy suoranaista kärsimystä, vaikka ajattelisinkin sitä lopulta nähdessäni, että olisin voinut siihen puuttua aikaisemmin, sillä oikeasti en luultavasti olisi voinut puuttua, koska en olisi kyennyt riittävään luovuuteen ja rakkauteen, ellen olisi ensin ajatellut itseäni. Ehkä. Kyllä elämä on vaikeaa.

Nin lainasi toiseksi viimeisessä Päiväkirjassaan näytelmäkirjailija Eugène Ionescon kirjoitusta, joka oli julkaistu New York Timesissa tammikuussa 1958:

"Minä uskon että se mikä meitä kaikkia toisistamme erottaa on vain yhteiskunta tai - jos niin halutaan - politiikka. Se asettaa ihmisten välille esteitä, se aiheuttaa epäsopua.

Jos saan luvan ilmaista itseäni paradoksaalisesti, sanoisin että oikea yhteiskunta, aito inhimillinen yhteisö on ekstrasosiaalinen - avarampi, syvempi yhteiskunta, joka paljastuu meidän yhteisissä peloissamme, haluissamme, salaisissa kaipuissamme. Nämä kaipuut ja pelot ovat ohjanneet maailmanhistorian kulkua, mutta poliittinen toiminta heijastaa ja tulkitsee niitä hyvin vajavaisesti. Mikään yhteiskunta ei ole pystynyt hävittämään inhimillistä surua, mikään poliittinen järjestelmä ei voi vapauttaa meitä elämisen tuskasta, kuolemanpelostamme, täydellisyydentavoittelustamme. Ihmisen tila määrää yhteiskunnan tilan eikä päinvastoin."

Politiikka on tietenkin välttämätöntä ja joistakin näkökulmista kaikki on poliittista, mutta juuri siksi yhtä välttämätöntä on henkisesti ja ruumiillisesti riittävän onnekkaiden ihmisten ponnisteleminen politiikan terveyden takaamiseksi. Ja jos minä olen voinut lukea Anaïs Ninin kaikki Päiväkirjat noin vuodessa ja minulla on suloiset lapset ja rakastettava puoliso, minä kai kuulun noihin ihmisiin, joiden täytyy ponnistella. Niinpä minä ponnistelen.

Tämän kirjoituksen otsikkoon on lainattu Ninin pitämää puhetta Philadelphia College of Artissa kesällä 1973. Sanan "luovuus" voisi hyvin korvata "rakkaudella", ja Nin jatkaa otsikon sanoja:

"...ja minusta tuntuu että vaikka joutuisimme kokemaan mitä, meidän on saavutettava voima, tasapaino ja synteesi jonka turvin voimme elää, ja luotava itsellemme sisin jonka avulla selviydymme ulkoisista tapahtumista ja kokemuksista jotka järkyttävät meitä. Minä olen aina käyttänyt taidetta itseni kokoamiseen. Sen takia olen pitänyt taiteilijaa muita tärkeämpänä, koska häneltä olen oppinut miten jotakin luodaan tyhjästä."

Maailman tärkein asia

Vietetäänkö lihatonta lokakuuta enää? mietin, tein nettihaun sanoilla "lihaton lokakuu 2020" ja näytin saavan vain yhden tuloksen, jossa oli oikea vuosi. Se oli K-Ruoan nettisivu - "Katso 31 kasvisreseptiä" - mutta kun menin sivulle, siellä luki ensimmäisen päivän kohdalla "tiistai 1.10." No, kun katsoin tarkemmin hakutuloksia, niin olihan niitä muitakin, joissa oltiin ihan oikeassa vuodessakin. Mutta eiväthän hyvät lihattomat reseptit vanhene. Vegaaninen linssikeitto, juustoinen munakoiso- tai kesäkurpitsalasagne ja seitanpihvit ruskean kastikkeen kera ovat omia helppoja bravuureitani. Vaikka enhän minä varsinaisesti vietä lihatonta lokakuuta, olen ollut lakto-ovo-pesco- vai oliko se sittenkin pesco-lakto-ovo-vegetaristi pian yhdeksän vuotta. Se on jo niin pitkä aika, että lihansyöntiin palaaminen tuntuisi hirveältä. Joskus näen painajaisia, joissa syön lihaa ja joista herään helpottuneena toteamaan, että se oli vain pahaa unta.

Kun ensimmäinen lapseni syntyi loppuvuonna 2011 ja söin vielä lihaa, olin lukemassa Jonathan Safran Foerin kuuluisaa kirjaa Eläinten syömisestä (suom. Antti Immonen, Atena 2011) - jonka hän oli kirjoittanut oman ensimmäisen lapsensa syntymän aikoihin. Monet kasvissyöjät tuntevat tämän teoksen, jossa kerrotaan lihantuotannon ongelmallisuudesta. Uutenavuotena 2012 lopetin lihansyönnin. Jos nyt kertoisin tähän perään, että muutamia vuosia aikaisemmin olin lukenut uusateisteiksi nimitettyjen niin ikään englanninkielisten ateistikirjailijoiden teoksia ja samoihin aikoihin eronnut kirkosta, joku voisi ajatella, että onpa siinä tyyppi, johon on helppo vaikuttaa. Ja pitää vielä itseään hyvän maun omaavana kirjallisuusihmisenä ja kriittisenä lukijana!

Myönnän lukevani aivan liian vähän välttyäkseni siltä, että kirjallisuus voi tehdä minuun vaikutuksen, mutta en minä tällaisia päätöksiä kypsyttelemättä tee. Aiheeseen liittyvien kirjojen lukeminen vain auttaa minua suunnistamaan valitsemallani tiellä - tai pikemminkin tiellä, joka minulle valikoituu kaikkien mahdollisten hyvien valintojen joukosta, sillä huonoja valintoja en ota lukuun lainkaan enkä hyvien välillä osaa itse valita. Olin jo pitkään syönyt lihaa vähemmän, sillä avopuolisoni ei syönyt sitä ja yhdessä laitoimme aina kala- tai kasvisruokaa. Kotona en ollut käytännössä syönyt lihaa lainkaan moneen vuoteen, ainoastaan töissä ja ulkona ja matkoilla käydessäni (eli aika harvoin). Ei ollut siis erityisen vaikeaa luopua lihasta kokonaan, olin laskeutunut muutokseen pehmeästi. Lisäksi olin hankkiutunut työpaikkaan, jossa minua ympäröivät itseäni nuoremmat kasvissyöjät, ja heidän osoittelematon esimerkkinsä kannusti minua. Kirkosta puolestaan erosin opiskeltuani ensin lukiossa ja sitten yliopistossa filosofiaa, joka - etenkin Kai Nielsenin Philosophy and Atheism (1985) - auttoi minua lopultakin ymmärtämään, ettei Jumalaa ole. Tiesin sen jo lukiessani Christopher Hitchensin ja Sam Harrisin uskontoaiheisia kirjoja Jumala ei ole suuri (suom. Matti Kinnunen, WSOY 2008) ja Uskon loppu (suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita 2007), jotka antoivat ateismista houkuttelevan joskin myös joiltain osin arveluttavan kuvan. Arveluttavan siksi, että ne eivät lähestyneet arvostelunsa kohdetta samalla nöyryydellä kuin Foer, jota ehkä juuri varovaisuuden vuoksi jotkut pitävät yliarvostettuna kirjailijana. Mutta se uskonnosta, se ei ole maailman tärkein asia.

Kesällä luin Foerin uusimman kirjan Me olemme ilmasto (suom. Ulla Lempinen, Atena 2020). Siinä käsitellään tietenkin ilmastonmuutosta, ja koska kirjoittajana on Jonathan Safran Foer, ilmastonmuutosta hillitsevänä toimena korostetaan tietenkin lihansyönnin vähentämistä. Paitsi että se ei oikeastaan johdu kirjoittajasta vaan siitä, että lihansyönnin vähentäminen on tutkitusti kaikkein tehokkain, nopein ja helpoin keino hillitä ilmastonmuutosta. Ja nopeus olisi juuri nyt valttia. Foerin kirja viittaa erityisesti Worldwatchin julkaisemaan raporttiin vuodelta 2009, jonka kirjoittivat kaksi Maailmanpankille työskentelevää miestä, eivät mitkään "eläinoikeusaktivistit" tai "harrastelijat", kuten Foer toteaa. Raportista uutisoitiin Suomessakin, mutta ei siitä isompaa haloota syntynyt. On kulunut yli kymmenen vuotta, eikä vieläkään kaikkialla uskota tai haluta uskoa julkaisun hyvin perusteltuun väitteeseen, että eläinmaatalous aiheuttaa vähintään 51 prosenttia kasvihuonekaasupäästöistä, kun otetaan - niin kuin pitää ottaa - huomioon märehtijöiden päästämä metaani ja sen todellinen ilmastonlämmityspotentiaali, kaadetut ja istuttamatta jääneet metsät ja muu maankäyttö sekä eläintuotteiden säilyttäminen ja kypsentäminen. Mikään ei siis, tutkitusti, ole ilmastollemme ja meille kaikille yhtä vaarallista kuin ylenmääräinen eläinproteiinin tuotanto.

Foer kohdistaa sanansa erityisesti niille, jotka eivät epäile karjatalouden turmiollisuutta mutta jättävät silti tekemättä tehokkaimman ilmastoteon. Kuten Le Monde diplomatiquen kirjallisuuskriitikko Jenni Lindvall kirjoittaa (4/2020), valinnasta seuraa "syvälle henkilöön menevää moraalipohdintaa" ja "piinallisia vertauksia", jotka eivät Lindvallin mielestä "sytytä" kaikkia lukijoita. Minut se kyllä sytytti, vaikka minullakin oli välillä vaikeuksia ymmärtää Foerin kaikkien tarinoiden funktiota. Tärkeimmät tosiasiathan tiedetään jo - ne on tiedetty tosiasiasta riippuen jo kymmenen tai kaksikymmentä tai viisikymmentä vuotta sitten - miksi emme siis lähestyisi kysymystä "tunteisiin vetoavalla kertomistavalla", joksi Lindvall Foerin ilmaisua luonnehtii? Kyse on todellakin enää vain siitä, milloin riittävän moni vähentää riittävän paljon lihan (ja käytännössä myös maidon) kulutustaan. Worldwatchin raportin laatijat kehottivat vähentämään karjan määrää neljänneksellä niin, että köyhemmät maanviljelijät eivät joudu kärsimään. Kuulostaa kohtuulliselta, mutta jos neljännes oli tarpeellinen suuruusluokka kymmenen vuotta sitten, mikä se mahtaakaan olla nyt? Joka tapauksessa aivan kaikesta eläinmaataloudesta ei tarvitsisi luopua - ainakaan ilmaston vuoksi - ja vaikka minä en siihen uskokaan, hyvinvointivaltio Suomi saattaisi kyetä ilmastoneuvotteluissa - luultavasti ei faktoihin vaan nimenomaan tunteisiin vetoamalla - vakuuttamaan muut maat siitä, että se on köyhä tai että ainakin sen karjatilalliset ovat köyhiä ja että historiallis-perinteellis-maantieteellis-biologis-sosiaalisista syistä sen nautoja ja sikoja ei voi korvata hampulla ja härkäpavuilla. Ja siitä, ettemme voi kaikki alkaa syödä Serbiasta tuotavaa soijarouhetta, koska sen viljeleminen tuhoaa sademetsiä.

No niin, mutta siis se, että tiedostavatkin ihmiset jättävät vähentämättä lihansyöntiään: he saattavat tehdä kaikkia muita ilmastotekoja ja uskoa niiden tehokkuuteen. Heillä saattaa olla varaa biokaasuautoon tai jopa sähköautoon, he eivät ehkä aja omalla autolla lainkaan, he eivät matkusta lentokoneella, he pitävät pienen asuntonsa lämmön lämmityskaudella 20 asteen tietämillä, he vaihtavat öljylämmityksen maalämpöön, he tekevät tuulisähkösopimuksen, he vaihtavat hehkulamput ledeihin, he sytyttävät varaavat tulisijansa päältä, he pukeutuvat käytettyihin vaatteisiin eivätkä muutenkaan osta mitään turhaa, he tuottavat vähän ruokahävikkiä, he suosivat kotimaista ruokaa tai lähiruokaa (vaikka se ei välttämättä ole ilmastoteko varsinkaan, jos he suosivat lihaa), he kierrättävät, he eivät hanki isoa koiraa tai saa lapsia ainakaan paljon (vaikka lapsilla ei ole oikeastaan paljon merkitystä, sillä jos ilmastonmuutosta hillitään kunnolla, sitä hillitään alkavalla vuosikymmenellä), he välttävät avohakkuita ja istuttavat puita. Nämä ovat tietenkin hyödyllisiä toimia, ja osa niistä on välttämättömiäkin, mutta ne eivät vain riitä - yhdessäkään, sillä päästöjä on leikattava nyt nopeasti, mikä tarkoittaa etenkin metaanipäästöihin puuttumista. Siksi on pakko supistaa karjaa ja syödä vähemmän lihaa, mahdollisimman pian. Samalla vapautuneet laidunalat voidaan valjastaa hiilennielentään tai kasvisten viljelyyn tai molempiin.

Tiedostavat ihmiset saattavat ajatella myös, että tekevät muutakin maailmalle hyödyllistä ja hyvää kuin hillitsevät ilmastonmuutosta, ja sen vuoksi heillä on kai sentään oikeus syödä lihaa niin paljon kuin he haluavat. He harrastavat hyväntekeväisyyttä, toimivat ympäristö- ja ihmisoikeusjärjestöjen kuukausilahjoittajina tai peräti aktivisteina, he tekevät jotain yhteiskunnallisesti tärkeää ja raskasta työtä pienellä palkalla tai vapaaehtoisesti korvauksetta, he kasvattavat lapsiaan, he huolehtivat terveydestään, he osallistuvat taloyhtiön talkoisiin ja aikovat siksi Jaffan juomisen lisäksi syödä grillimakkaraa. Työmies on ansainnut pihvinsä, he sanovat. Näille ihmisille on huomautettava, että mitä tahansa hyvää he maailmalle tekevätkin tai ovat tehneet, se kaikki valuu hukkaan, jos lihansyöntiä ei vähennetä riittävästi ja ilmastonmuutos riistäytyy käsistä. Lihansyönnin vähentäminen on siis oikeastaan osa työmiehen työtä, oli tuo työ mikä tahansa. Jos työmies ei syö vähemmän pihvejä, hän ei ole ansainnut pihvejään. Tai kukapa minä olen sanomaan, mitä kukakin ansaitsee, mutta sanotaan sitten näin: jos työmies ei syö vähemmän pihvejä, hän ei pian saa mistään yhtään pihviä, hyvä jos mitään muutakaan, vaikka ansaitsisikin.

Vaikka Foerin kirjan käsittely on minulla yhä kesken, poikkean tässä toiseen äskettäin lukemaani tietokirjaan, koska se sopii hyvin tähän väliin. Hans Roslingin Faktojen maailma (suom. Matti Kinnunen, Otava 2018) kertoo tilastojen avulla, miten paljon hyvää maailmassa on tapahtunut ällistyttävän lyhyessä ajassa. Rosling toteaakin saman kuin Rutger Bregman kirjassaan Ilmaista rahaa kaikille (suom. Mari Janatuinen, Atena 2018): ihmiskunnan pitäisi järjestää juhlat kaiken edistyksen ja kehityksen kunniaksi. (Miksi ei - koronakriisin jälkeen sitten.) Sen sijaan monet kuulemma synkistelevät suotta ja kuvittelevat, että koska suuren kehityksen keskelläkin monet asiat ovat vielä käsittämättömän huonosti, ne myös kehittyvät huonoon suuntaan. Eivät oikeastaan, mutta kuten Roslingkin myöntää, kehityksen jatkumista uhkaavat muutamat pikkujutut, joista yksi on globaali pandemia - se sattuukin olemaan juuri sopivasti päällä, ikään kuin kansainvälisen terveydenhuollon professori Rosling olisi sen ennen kuolemaansa ennustanut - ja ilmastonmuutos. Kirjan alkupuolella (s. 72-77) on kahdella aukeamalla lukijaa piristämässä 32 kaaviota kuudestatoista "huonosta asiasta, jotka ovat häviämässä", ja kuudestatoista "hyvästä asiasta, jotka yleistyvät". Hyvien asioiden joukosta kannattaa tässä yhteydessä mainita kaksi asiaa, jotka pistävät silmään: Suojellun luonnon määrä on sadassa vuodessa 490-kertaistunut. Hurjaa, eikö? (Vuonna 2018 suojeltua luontoa oli 14,7 prosenttia, ja samana vuonna ilmestyi luonnon monimuotoisuuden ekspertin, biologi Edward Osborne Wilsonin teos Half-Earth, jossa esitetään, että luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi tuon prosentin pitäisi olla 50. Luultavasti mahdollisimman pian. Allekirj. huom.) Lisäksi uhanalaisten lajien määrä on noin kuudessakymmenessä vuodessa 2 587-kertaistunut. Hurjaa, eikö? Hetkinen, ei kai tuo mikään hyvä asia ole? Vuonna 2017 uhanalaisia lajeja laskettiin olevan 87 967 siinä missä vuonna 1959, parhaalla öljynousukaudella, niitä oli vain 34. Hirveää! No, Rosling ei tietenkään tarkoita, että uhanalaisten lajien lisääntyminen olisi hyvä asia, vaan että nykyään uhanalaiset lajit tunnistetaan paljon paremmin, jolloin niitä voidaan myös suojella. Uhanalaisten lajien suuri määrä on huono asia, mutta kun tiedämme sen, pystymme tekemään asialle jotain. (Tosin tuollaisen lajimäärän - joka on kaiken lisäksi luultavasti alakanttiin - suojelemiseksi ei taatusti riitä mikään vähäisempi kuin Wilsonin esityksen toteuttaminen. Allekirj. huom.)

Miksi ekskursio Faktojen maailmaan sopi tähän väliin? Koska emme voi pitää pihvijuhlia ennen kuin pihvejä on niin vähän, että puolet maailmasta on suojeltu ja silti maapallon kaikki 10-12 miljardia ihmistä - siihen ihmismäärään Maan väestö tulee tasaantumaan tällä vuosisadalla - tulevat ravituiksi ja pääsevät äärimmäisestä köyhyydestä. Puolet! Eikä yhtään vähempää!

Takaisin Foeriin ja hänen "syvälle henkilöön menevään moraalipohdintaansa": Miksi moraalipohdinta ei sytytä kaikkia? Luullakseni vastaus on, että moraalikäsityksiä pidetään mielipiteinä, jotka eivät ole tosiasioita, ja juuri tänä aikana tosiasiat tuntuvat merkitsevän enemmän kuin koskaan. On totta, että tosiasiat merkitsevät, mutta ei ole totta, että moraalikäsitykset olisivat mielipiteitä. Roslingin kirjassa kerrotaan, että kuolemanrangaistus harvinaistuu, laillinen orjuus on käytännössä loppunut ja naiset ovat saaneet äänioikeuden. Mihin muuhun nämä kehityskulut perustuvat kuin moraalikäsityksiin? Aivan kuten ilmastonmuutokseen liittyviä luonnontieteellisiä seikkoja, näitäkin voidaan tutkia ja todeta, että näiden asioiden moraalisuus on kaikin puolin totta. Joku on varmasti näistäkin eri mieltä, jopa orjuudesta, mutta ajattelevathan jotkut ilmastonmuutoksestakin, ettei hiilidioksidilla ole mitään merkitystä, sillä vesihöyry on merkittävin kasvihuonekaasu. Nämä ihmiset eivät kuitenkaan joko ole tutkineet asiaa kunnolla tai ovat käsittäneet jotain olennaista aivan väärin. Usein evoluution ja ilmastonmuutoksen kieltäjät ja feminismin vastustajat eivät edes ymmärrä, mitä evoluutio ja kasvihuoneilmiö ja tasa-arvo ovat. He eivät tiedä, mistä puhuvat. Mutta moraalikäsityksistä voidaan aina keskustella, sanotaan kuitenkin. Niin, periaatteessa meidän pitäisi olla aina valmiina selittämään, miksi orjuus ja naisten jääminen ilman äänioikeutta ovat väärin, mutta jossain vaiheessa niiden epämoraalisuus pitäisi vain hyväksyä ja jatkaa eteenpäin vielä ratkaisemattomiin pulmiin. Yksi sellaisista on eläinten syöminen tai muu hyödyntäminen ruoantuotannossa, vaikka se ei ilmastonmuutosta kiihdyttäisikään.

Moraalipohdinta ei tunnu johtavan mihinkään, joten siihen suhtaudutaan kärsimättömästi. Olen kuluneen vuoden aikana lukenut Anaïs Ninin Päiväkirjaa vuosilta 1931-1974 (suom. Raija Mattila, Otava 1977-89) ja olen menossa jo toiseksi viimeisessä kirjassa, vuodessa 1957. Nin ei vuosien saatossa muuttanut (moraali)käsitystään, jonka mukaan maailman muuttuminen edellyttää politiikan, uhrausten ja hyväntekeväisyyden sijaan mahdollisimman monen ihmisyksilön itsereflektiota, psykoanalyysia ja aitoa kiinnostusta toistenkin ihmisten mielensyvyyksiin. Häntä arvosteltiin siitä, että hän ajatteli vain itseään, vaikka etenkin elämänsä ensimmäisinä vuosikymmeninä hän ei juuri muuta tehnytkään kuin auttoi muita taiteilijoita (ja myöhempinä vahti naapurinsa lapsia). Totuus onkin, että itseään ymmärtämätön ja tuntematon ihminen jos kuka vaikuttaa itsekkäämmältä kuin vastakohtansa, menkää mille tahansa huonosta ilmapiiristä kärsivälle työpaikalle katsomaan. Monet uskovat tietävänsä, keitä ovat, mutta unohtavat, että koska ihminen on osa muuttuvaa maailmaa, hänkin muuttuu ja joutuu koko ajan tutustumaan itseensä uudelleen. Kaikki eivät sitä jaksa tehdä. Esimerkiksi lihaa syövä sekasyöjä uskoo - eikä jaksa muuta uskoa - että hänen täytyy syödä lihaa niin kuin kissaeläinten, vaikka hän ei ole lihansyöjä niin kuin kissaeläimet vaan nimenomaan sekasyöjä, joka maailman muuttuessa voi lakata syömästä lihaa ja syödä sen sijaan vaikka kalaa ja kasviksia.

Yksi ensimmäisiä suomennostöitäni oli Gary Snyderin Pulitzer-palkittu runokokoelma Kilpikonnasaari (Basam Books 2014), joka julkaistiin alun perin vuonna 1974. Sen lopussa on pamfletti "Neljä muutosta", jossa ympäristöaktivisti Snyder esittää moralistin leimaa pelkäämättä, mitä väestölle, saasteille ja kulutukselle pitäisi tehdä ja millaista muodonmuutosta ihmiskunnalta vaaditaan, jotta se säilyy "maan päällä" ja siirtyy "viisi vuosituhatta kestäneestä kaupungistumiskulttuurin perinteestä uuteen, ekologiaan eläytyvään, harmoniaan pyrkivään, villin mielen tieteellis-henkiseen kulttuuriin". "Yksinkertaisesta ja tiedostavasta ruokavaliosta voi moni aloittaa", hän kirjoittaa varoitettuaan, ettei peuraa pidä ampua, jollei osaa "käyttää kaikkea, kiitollisuudella, jänteitä ja sorkkia myöten". Snyder arvostaa alkuperäiskansojen elämäntapaa, jota eivät niniläiset neuroosit ja syyllisyys hallitse kuten meitä hypermarketyhteiskuntien asukkaita, vaikka toisaalta toteaa, ettei voi jäädä käyttämään pelkkää kynää ja paperia, jos hänen vihollisellaan on tietokone. Entiseen ei ole paluuta. Koska ihmisten määrää ei nähtävästi voida puolittaa, kuten Snyder oli viisikymmentä vuotta sitten toivonut, heidän on vain elettävä ja kulutettava niin, että maapallo kestää. Siinä ei paljon lihaa syödä, riistaakaan.

Foer, Nin ja Snyder peräänkuuluttavat kaikki yksilöiltä oikeita toimia. He eivät kiistä rakenteiden merkitystä eivätkä todellakaan odota liikoja mutta muistuttavat, että kaikilla on moraalinen velvollisuus yrittää. Voimme tuomita rakenteet, ihmiskunnan kokonaisuutena ja jotkut harvat, äärimmäisen vaikutusvaltaiset, rakenteiden kaltaiset yksilöt (kuten miljardöörit ja huippupoliitikot, varsinkin jos joku on molempia), mutta yleensä vain ihminen itse voi tietää, yrittääkö hän tarpeeksi. Foerista tuntuu, että hän ei itsekään yritä tarpeeksi, ja kirjoittaa siitä paljon toivoen, että muut yrittäjät onnistuisivat yrityksessään. Hän ei omien sanojensa mukaan ole edes yrittänyt luopua maitotuotteista ja kananmunista, vaikka varmaan kaikki - myös minä - saivat jo Eläinten syömisestä -kirjasta sen käsityksen, että miehen täytyy olla vegaani. Mitä vielä, hän ei ole lopettanut kokonaan vielä (tehotuotetun!) lihankaan syömistä, hän tunnustaa häpeillen ja kipuillen, vaikka syökin toki lihaa paljon vähemmän kuin ihmiset keskimäärin voisivat kohtalaisen hyvällä omallatunnolla syödä. Foerin tunnustuksissa neuroosi ja syyllisyys hallitsevat, mutta läsnä on myös vapauttava tunne, joka seuraa matkasta sinne, minne Nin halusi meidän kaikkien matkaavan, eikä vähiten yhdysvaltalaisten.

Kuten kerroin tämän kirjoituksen alussa, minä onnistuin yrityksessäni lopettaa lihansyönti. Minua tosin tukivat rakenteet sikäli, että - ainakin minulle - rakenteen kaltainen ja vaikutusvaltainen puolisoni ei syönyt lihaa, ja sikäli, että vaikka olin kotona syönyt usein lihaa, äitini ei panostanut ruoanlaittoon eikä saanut lihasta aikaiseksi sellaisia aterioita, joita minä nyt osaan itse tehdä kasviksista. Olin siis luultavasti saanut esteettisessäkin mielessä liharuoasta tarpeekseni. Isäni lempiruoka on pieni ilmastomurha, naudansisäfilepihvi chateaubriand, jota äitini ei koskaan laittanut ja isäkin sai syödäkseen vain joskus jollain nuoruutensa ulkomaanmatkalla mutta harvoin sen jälkeen. Isäni nykyinenkään vaimo ei laita hänelle chateaubriandia. Kuulisin varmasti häneltä, jos hän saisi jostain sitä. Mutta takaisin minuun, joka en kaipaa chateaubriandia - tuo nimi on kuitenkin hauska kirjoittaa ja lausua - enkä muutakaan lihaa: moraalinen yrittämisen velvollisuus koskee minua yhä. Lihaa syövät sekasyöjät toteavat joskus vegaaneista, että miksi heidän pitää olla niin ehdottomia. Hyvä vastaus on, että koska jotkut ovat niin ehdottomia vastakohtia eivätkä edes vähennä lihankulutustaan. Koska ilmastolle merkitystä on vain kokonaiskulutuksella eivätkä läheskään kaikki ole kiinnostuneita karsimaan lihaa lautaselta lainkaan, toiset kokevat ja arvioivat ymmärrettävästi, että heidän on vastaavasti yritettävä karsia muutakin haitallista, kuten juustoa, viljelylohta ja munia. Se on monille vaikeampaa kuin lihan vähentäminen, mutta jotkut onnistuvat siinäkin. Minä en ole vielä onnistunut. Yritin luopua maitotuotteista ja munista ja pärjätä vain kalalla ja kasviksilla. Minun pitäisi jatkaa yrittämistä. Käytän sentään maidottomia levitteitä ja maapähkinävoita leivän päällä ja syön kaurajogurttia, mutta juusto on osoittautunut vaikeaksi rastiksi. Maitoa ja munaa puolestaan menee monien leivosten mukana. Melko tavallinen ruokavaliotarina siis, ihan niin kuin tämän kirjoituksen alussa mainitsemieni kirjojen vaikutus - melkein. Haluaisin onnistua ja muuttua vuorostani rakenteen kaltaiseksi puolisolleni ja lapsilleni, jotka - toisin kuin minä, jos totta puhun - näyttävät nauttivan siitä, että saavat syödä eläinproteiineja ja -rasvoja. Koska minä en erityisemmin nauti, minun pitäisi onnistua. Minähän innostun edelleen nyhtökaurasta ja härkiksestä ja maustamattomasta kaurajogurtista ja hamppurouheesta ja tofusta ja soijasuikaleista ja seitanista, vaikka olen syönyt niitä jo vuosia - nyhtökauraa, härkistä ja hamppurouhetta vähemmän; kaurajogurttia, tofua, soijasuikaleita ja seitania enemmän. Kysymys ei siis oikeastaan ole siitä, että erityisemmin tykkäisin maitotuotteista ja munista ja kalasta tai että edes tuntisin jonkinlaista riippuvuutta niistä, vaan pelosta, jolla suhtaudun onnistumisestani seuraavaan lapsiperhearkirumban muutokseen. On niin paljon ajateltavaa ja huolehdittavaa, ja sitten pitäisi vielä jaksaa tällainenkin muutos niin sanotusti ajaa sisään. Mutta ennemmin tai myöhemmin onnistun, koska jaksamisen puute on oikeastaan ainoa todellinen esteeni. Alkavalla vuosikymmenellä melko varmasti.

Ilmastonmuutoksesta puhutaan niin, että sen hillitsemiseksi meidän pitää luopua jostain, mutta se on virhe. Asia on päinvastoin: jos emme hillitse ilmastomuutosta, joudumme luopumaan monestakin asiasta, ellemme aivan kaikesta (itse asiassa joudumme luopumaan monesta asiasta jo nyt aivan varmasti siksi, että ilmasto lämpenee ainakin puolitoista astetta, mutta niiden luetteleminen tässä tuntuu niin pahalta, etten tee sitä). Jos sen sijaan hillitsemme ilmastonmuutosta vähentämällä lihansyöntiä, emme luovu mahdollisuudesta syödä herkullista ruokaa, hyvästä seurasta emmekä varsinkaan terveydestä, sillä vastoin monien lihanystävien luuloja kasvisruokavalio on terveellinen niin aivoille kuin lihaksille. Koska asun melko keskustalaisessa kunnassa, olen hämmästynyt koulujemme ja päiväkotiemme ruokalistojen kasvisruokien runsastumisesta. Lasten, joiden lempiruokaa on perunamuusi ja uunimakkara, ei enää tarvitse valittaa, että kasvissosekeitosta ja raejuustosta ei lähde nälkä, sillä kasvisruokapäivänä ruoaksi voi nykyään yhtä hyvin saada härkispastaa. Ja siitä tiemmä tykätään (minun toinen lapseni tosin ei). Kohta uunimakkaran voi poistaa menulta kokonaan. Mutta sitten siitä ei ole luovuttu, se on vain korvattu.

Ehkä muodonmuutos tapahtuu, vaikka onkin huolestuttavaa, etten osaa muodostaa siitä visiota. Keksin vain huonon vitsin, että 4H-kerhon, jonka toimintaan osallistuin lapsena, h:t voisivat tulevaisuudessa tarkoittaa hamppua, hernettä, hirssiä ja härkäpapua. Vai onko se huono vitsi?

Kyllä, nyt on taas lihaton lokakuu! Ja minulla on jääkaapissa kattilallinen linssikeittoa, jota syön taas huomenna. Ja yritän olla höyläämättä leipäpalan päälle juustoa. Yrittäkää tekin parhaanne. Tätä tärkeämpää asiaa ei maailmassa ole.

Mökillä

Puolisoni ja hänen isänsä omistavat kesämökin Saarijärvellä. Mökillä oli tehty jokin aika sitten remonttia, mutta sen jäljiltä tontilla oli vielä siivoamista. Lisäksi - kuten havaitsimme käytyämme mökillä istuttamassa perunat - varastorakennukseen oli kertynyt niin paljon tavaraa, ettei sen toistakaan päätä pystynyt enää kunnolla käyttämään puuliiterinä, vaan eriasteisesti käsiteltyjä polttopuita oli pinottu sinne tänne sen ympärille taivasalle suojapeitteiden ja vanhojen katonpalojen alle. Puolisoni pyysi minua lähtemään juhannusviikon alussa avuksi, kun hän raivaisi varastoa ja veisi peräkärryllä roinaa jätteidenvastaanottopisteeseen. Koska minulla ei ollut paljon töitä tähteeksi kesälle, suostuin. Lapset lähtivät tietenkin mukaan tutustumaan pariksi päiväksi mökkielämään, joka oli heille vielä vierasta.

Pakkasimme mukaan uimapuvut, pyyhkeet, vaatteita, tyynyjä, pussilakanoita, pesuaineita, syötävää, juotavaa, mausteita, astioita, ruokailuvälineitä, työkaluja, pitkän peräkärryn ja kissamme. Mökillä ei ollut vietetty montaakaan yötä viime vuosina puolisoni äidin kuoleman jälkeen, joten siellä ei ollut juuri muuta kuin tilaa, huonekaluja ja hyttysiä. Matkalla tutkin kännykältä maastokarttoja, joiden ihmeelliseen maailmaan olin tutustunut retkeillessäni kesäkuun alussa yksin Muuratsalossa, ja kertoilin puolisolleni mökkitien varrelta paikannimiä, joita hän ei ollut koskaan kuullut, vaikka oli viettänyt mökillä teini-iässä monia kesiä. Siitä se johtuikin, hän selitti, että hän oli ollut jo teini-ikäinen, kun hänen perheensä oli hankkinut mökin: hänelle ei ollut koskaan ehtinyt syntyä mökkiin niin läheistä suhdetta kuin pikkulapsesta saakka mökillä lomailleille ja käyneille tapaa syntyä. Toisaalta minulla ja hänellä oli joitain muistoja mökiltä ensimmäisiltä yhteisiltä vuosiltamme. Tiesin, että tällä kertaa emme ehtisi niiden parissa tunnelmoida, mutta odotin silti mukavaa vaihtelua taajama-arkeemme.

Puolisoni isä oli vastassa, kun saavuimme tapamme mukaan ja päivänvirkkuina perille vasta puolilta päivin, vaikka mökille oli vain korkeintaan puolentoista tunnin matka. Aivan kannoillamme seurasi omalla autollaan esikoisemme kummitäti, jolla oli pari vapaapäivää ja joka oli siksi myös tarjoutunut avuksi ja seuraksi. Sekavan järjestäytymisen jälkeen, kun vain osa matkatavaroista oli purettu, muut aikuiset olisivat heti halunneet ryhtyä työhön, mutta minä, jonka lounasnälkä yllätti aina pian kello kahdentoista jälkeen - tai jo aikaisemmin, jos olin sattunut syömään aamupalan viimeistään seitsemältä - huomautin, että eikö olisi syytä jo pian aloittaa ruoan laittaminen, jossa kuitenkin mökkiolosuhteissa kestäisi tunti pari. Kaikki ymmärsivät, että puheessani oli vinha perä, sillä mökille tuotiin käyttövesi lähteestä mökkitien varrelta. Pesuvesi nostettiin järvestä ja lämmitettiin saunan kiukaassa silloin kun saunottiin. Mökissä oli sähköt ja keittiössä sähköhella, mutta tiesin puolisoni ja hänen isänsä tahtovan käyttää ruoan valmistuksessa pihalla seisovaa puuhellaa, jonka lämmittäminen otti oman aikansa ja jolla järvestä nostettu pesuvesi lämmitettiin silloin kun ei saunottu. (Joskus pesuvesi saatettiin lämmittää myös sähköhellalla, mutta mieluiten vahingossa siten, että esimerkiksi ylimääräinen teevesi käytettiin hyödyksi.) Sade ei uhannut eikä hidastanut toimintaamme, mutta hyttyset, jotka eivät näyttäneet juuri välittävän pihahellan savusta, sitäkin enemmän. Onneksi olimme varautuneet hyönteiskarkotteella. Ja onneksi minulla oli mukanani eväspähkinäni, joita saatoin napostella odotellessani nälkäisenä ruokaa.

Tontilla kasvoi paljon puita, erityisesti kuusia. Jotkin niistä olivat niin isoja, että ne oli jo syytä kaataa, ja sitä oli suunniteltukin. Samaan aikaan mökille oli kuitenkin istutettu uusia taimia, kuten mänty ja vaahtera, joita meidän piti kastella mökillä ollessamme. Vuosia sitten istutettu tammi kasvoi jo hienosti. Järven puoleisella etupihalla puiden väliin oli ripustettu pyykkinaru, ja niiden vierestä kulki polku uudelle laiturille. Vain tuolla harvalla laatoituksella kivetyllä polulla saattoi välttyä paljaisiin jalkapohjiin tarttuvilta neulasilta ja pihkalta, joita oli etupihan puolella kaikkialla. Järven vesi virtasi rannasta katsoen vasemmalta oikealle, melko lähellä yläjuoksulla niemenkärjessä kohisi koski. Siksi uimavesi oli usein melko viileää kesälläkin, mutta nyt kesäkuussa oli ollut poikkeuksellisen lämmintä ja vähän virtaavassakin vedessä tarkeni mainiosti pulikoida. Lapset huomasivat sen pian ja innostuivat polskimaan laiturin välittömässä läheisyydessä, missä olin nimenomaisesti käskenyt heitä polskimaan, sillä vähänkin kauempana oli liian syvää etenkin täysin uimataidottomalle viisivuotiaallemme. Varmuuden vuoksi heidän ukkinsakin meni työssä kuumennuttuaan heidän seuraansa pulikoimaan.

Me muut aikuiset jaoimme työmme niin, että puolisoni raivasi varastoa, minä irrottelin nauloja kaatopaikalle tai polttopuiksi menevistä laudoista ja lapsemme kummitäti autteli vuoron perään meitä molempia. Työssä tuli kuuma ja oli välillä vaikea arvioida, missä järjestyksessä asioita kannatti tehdä, vaikka kyse oli yksinkertaisista toimenpiteistä. Vasta parin päivän päästä käsitin tehneeni virheen, kun halusin ensin irrottaa kaikista laudoista naulat, jotka ruosteisuuttaan kirskahtivat korvia raastavasti irrotessaan, ja vasta sitten sahata polttopuiksi kelpaavat pätkiksi: aika ei riittänyt molempiin vaiheisiin, ja jouduin lopulta pinoamaan lähes kaikki naulattomat laudat takaisin samaan paikkaan varaston seinän viereen räystään alle sen sijaan, että olisin saanut tuon paikan vapaaksi tikanheitolle - seinällä lautojen yläpuolella oli tikkataulu - ja suuremman osan laudoista pätkinä sisälle varastoon, josta puolisoni oli siihen mennessä ehtinyt raivata niille tilaa, kuten hänen tavoitteenaan oli ollutkin. Mutta en voinut mitenkään arvata, miten paljon aikaa ja energiaa mökillä kuluisi muihin asioihin ja kommelluksiin.

*

Puolisoni isä poistui mökiltä kahvin jälkeen noin kello viideltä autettuaan ensin teltan pystyttämisessä etupihalle. Olinkin unohtanut teltan matkatavaraluettelostani. Otimme sen mukaan lasten iloksi ja siksi, että siinä nukkuvat olisivat todennäköisesti paremmassa suojassa hyttysiltä kuin mökissä yöpyvät. Teltta oli neljän hengen teltta mutta pieni, enkä itse ollut erityisen innostunut nukkumaan siinä, mutta lapset saivat haluamaansa seuraa puolisostani ja kummitädistä. Minä asetuin mökin parvelle savupiipun takaiseen pimeään nurkkaan yhden hengen vuoteeseen, jossa puolisoni isällä oli ollut tapana nukkua silloin kun olin vieraillut mökillä ensimmäisen kerran ja ollut hyvin rakastunut puolisooni. Saunan lämmittämisen jälkeen paikassa olisi hyvin lämmin nukkua, mutta saunan lämmittäisimme vasta seuraavana iltana, ensimmäisenä iltana oli aivan liikaa muuta tekemistä ja opettelemista ja lapsille opettamista.

Mökin parvelle noustiin hieman vinoja portaita pitkin, jotka lähtivät leivinuunin vierestä. Leivinuunin eteen olimme sijoittaneet kissamme hiekkalaatikon ja ruokakupit. Kissaa varten mukana olivat myös valjaat ja talutushihna, mutta emme ikinä ehtineet ulkoiluttaa sitä tai edes kehitellä sille pihalta paikkaa, johon jättää hihnaan ympäristöä nuuskimaan. Sen ainoaksi ulkoiluksi muodostuivat käynnit mökin parvekkeella, jonne pääsi parvelta kaksilehtisestä ovesta. Kun lapset avasivat oven kissalle, he eivät saaneet sitä koskaan kunnolla suljettua, huomasin hyvin pian, ja näin he tulivat laskeneeksi sisään hyttysiä. Enemmän noita kiusankappaleita kuitenkin tunkeutui etuovesta kuistilta, missä niitä oli koko ajan runsaasti, niin että ensimmäisen päivän jälkeen keskityimme ruokailemaan sisällä. Kumma kyllä nukuin ensimmäisen yön levollisesti, ja seuraavana päivänä minulle selvisi, mistä se luultavasti johtui: alakerran keittiönurkkauksen pistorasiassa hehkui punaisena Raid Liquid Electric -hyttyskarkotin, josta vapautui huoneilmaan verenimijät poissa pitävää "tehoainetta". Kun olin vuosia aiemmin yöpynyt mökillä, olin hädin tuskin saanut nukuttua hyttysiltä, jotka eivät kuulemma muita kiusanneet juuri lainkaan, mutta nyt niiden torjuntaan oli viimein panostettu. Ehkä tällä mökillä viihtyisi jatkossa useamminkin.

Toisen päivän ohjelmaan kuului peräkärryn täyttäminen roskalla ja roinalla ja kaiken kuskaaminen Äänekoskelle jätteidenvastaanottoon, joksi kaatopaikkaa nykyään kutsutaan. Matkalla pysähdyimme lähteellä täyttämässä juomapullomme jääkylmällä vedellä. Lähteellä oli jos mahdollista vielä enemmän hyttysiä kuin mökin kuistilla, todellinen verenimijöiden massakokoontuminen. Raikkaasta vedestä, jota ottamaan täytyi kyykistyä niin että hyttyset pääsivät oikein kunnolla iskemään, sai maksaa kalliin ja kutisevan hinnan. Mökkitiellä matelemisen jälkeen pääsimme uudelle asfaltille, jota jatkui melkein perille asti, Äänekoskella on rakennettu niin paljon uutta tietä viime aikoina. Sillä välin kun lajittelimme roskat ja tyhjensimme peräkärryn paahteessa, lapset leikkivät auton takapenkillä. Kuten kaikilla käyttämilläni lajittelupihoilla, tälläkin jätelavat olivat sellaisessa järjestyksessä ja peräkärrymme pakattu sellaiseen järjestykseen, että jouduimme tekemään toisen kierroksen pihan poikki. Lisäksi minun oli ja on aina vaikea erottaa toisistaan erilaisia puujätteitä - käsittelemätön puu, käsitelty puu, kyllästetty puu, maalattu puu. Kun ne ovat kyllin vanhoja, ne näyttävät kaikki melko lailla samalta, harmaalta ja laholta. Tein kuitenkin parhaani, ja kuten kaikilla lajittelupihoilla, peräkärry tyhjeni lopulta.

Ajoimme Äänekosken keskustaan ostamaan hyvin ansaitut jäätelöt ja joitain mökiltä vielä puuttuvia tarvikkeita, kuten voiveitsen, jota emme löytäneet kaupastakaan. Sitten söimme tuutteja kadulla kävellen ja huomasimme kadun toisella puolella kirpputorin, jonne menimme jäätelöistä päästyämme. Sieltäkään emme löytäneet voiveistä, mutta löysimme paljon halpoja lautasia, pieniä hörppymaljoja ja lapsille uuden lelun sillä ehdolla, että he olisivat kilttejä. Yhdessä palapelissä ei ollut hintaa, joten emme voineet ostaa sitä. Samantekevää, iltapäivä oli jo pitkällä ja minulla oli nälkä.

Paluumatkalla täytimme vesikanisterit lähteellä ja saimme lisää hyttysenpistoja. Kun pääsimme takaisin mökille, iltapäivä oli vielä pidemmällä ja minulla vielä kovempi nälkä. Kummitädillä oli jo kiire lähteä kotiin kissojaan hoitamaan, joten hän ei jäänyt syömään. Laitoimme ruoan nopeasti ja palasimme työhömme, vaikka oli jo myöhä. Varastolla oli vielä paljon tekemistä eikä kaikki jäte ollut sopinut yhteen kuormaan, osa rojuista oli vietävä Mustankorkealle matkalla kotiin. Lapset alkoivat tuskastua hyttysiin mutta menivät silti uimaan. Olin nostamassa puolisoni avuksi painavia pölkkyjä sivuun varaston lattian tutkimiseksi, kun vanhempi tyttäremme huusi rannasta. Puolisoni käsitti sekunnin murto-osaa nopeammin kuin minä, että kyse ei ollut tavallisista leikkihuudoista vaan todellisesta hädästä, ja juoksi pikavauhtia laiturille. Sieltä näimme lapsemme vierekkäin vedessä, vanhemman seisovan syvällä huolestuneen näköisenä ja nuoremman hänen vieressään pää veden alla niin, että vain hieman päälakea näkyi pinnalla. Puolisoni syöksyi suoraan veteen vaatteet päällä hakemaan lapset pois, etenkin sen, josta näkyi vain vähän päälakea.

Kaikki nousivat vedestä vettä valuvina ja istahtivat mökin kuistille. Nuorempi tyttäremme oli vesileikkien tiimellyksessä ajautunut metrin päähän laiturista ja heti liian syvälle. Vanhempi tytär oli yrittänyt auttaa häntä mutta joutunut melkein itse pulaan sitä tehdessään ja huutanut sitten heti apua. Onneksi hänellä oli kuuluva ääni ja hän oli käyttänyt sitä heti, ja onneksi nuorempi tytär oli veden alle jouduttuaan pitänyt silmänsä ja suunsa kiinni odottaessaan pelastusta ja pysynyt paikallaan. Melko pian hän avasi hitaasti silmänsä näyttäen kuin juuri unesta havahtuneelta. Puolisoni ja vanhempi tyttäreni, jotka olivat säikähtäneet pahimmin, itkivät äänekkäästi helpotuksesta. Hain heille pyyhkeet ja kehotin kaikkia pukemaan kuivat vaatteet päälle. Sillä välin minä väänsin puolisoni litimärät vaatteet vähemmän tippuviksi ja ripustin ne narulle kuivumaan. Sitten menimme sisälle rauhoittumaan ja lepäämään emmekä enää jatkaneet töitä sinä iltana. Myöhemmin puolisoni heitti kastuneet työkenkänsä roskiin.

*

Muut menivät taas telttaan nukkumaan. Minuakin pyydettiin sinne nyt, kun siellä oli tilaa, mutta kieltäydyin, sillä tiesin, että nukkuisin huonosti lasten vieressä, vaikka hyttysiltä saisikin olla rauhassa. Ratkaisu tuntui minusta pahalta, sillä kaiken jälkeen olisi kai ollut paikallaan nukkua niin sanotusti perhepedissä. Vetosin siihen, että jaksaisin seuraavana päivänä paremmin työskennellä, jos saisin yhtä hyvät yöunet kuin edellisenä yönä, mutta kävikin niin, että makasin pitkään valveilla ja jouduin nousemaan sängystä käydäkseni vessassa. Koska oli lämmintä, en jaksanut pukeutua muuten kuin panemalla sandaalit jalkaani. Mennen tullen huussiin jouduin huitomaan hyttysiä kimpustani, mennen tullen laiturille käsiä pesemään myös. Kun olin ohittamassa telttaa, puolisoni pisti päänsä esiin teltan aukosta ja hämmästyi nähdessään minut alasti teltan edustalla. Selitin, mitä olin tekemässä. Hän näytti jo selvinneen kovasta kokemuksestamme, ei ollut minulle vihainen vaan antoi iltasuukon ja kömpi takaisin telttaan.

Yöllä näin outoa unta, joka ei liittynyt mitenkään illan järkyttävään läheltä piti -tapahtumaan. Olin jonkun espanjaa osaavan ystäväni, erään ikäiseni naisen, seurassa. Menimme yhdessä johonkin oppilaitokseen, jonka käytävillä kuljeskeli sekä normaalisti pukeutuneita että täysin alastomia ihmisiä. Kaikki elehtivät hillitysti niin, että tuntuivat jotenkin tiedostavan tilanteen outouden, mutta käyttäytyivät silti aivan luontevasti kuin mikään ei olisi hullusti. Meidät otti vastaan (pukeissa oleva) nainen, joka näytti selvästi ja röyhkeästi nauttivan minun hämmennyksestäni - ystäväni ei ollut läheskään yhtä hämillään kuin minä - mutta kohteli meitä kuitenkin ystävällisesti. Ainakin siihen asti, kunnes ajautui ystäväni kanssa väittelyyn. He väittelivät aiheesta, jota en täysin ymmärtänyt ja hallinnut. Se oli puoliakateeminen väittely jostain yhteiskunnallisesta aiheesta, ja minun olisi kai pitänyt osata espanjaa ymmärtääkseni sitä paremmin, vaikka he väittelivätkin suomeksi. Lopulta he suuttuivat toisilleen ja meidän piti lähteä ennen kuin minä ehdin kunnolla tajuta, miksi olimme oppilaitokseen tulleetkaan. Sitten istuin ystäväni kanssa taksissa. Oli pimeää ja satoi vettä. Minä istuin takaistuimella, ystäväni edessä. Ystäväni keskusteli taksinkuljettajan kanssa, en jostain syystä saanut selvää heidän puheestaan. Äkkiä ystäväni kääntyi katsomaan minua. Hän nousi istuimeltaan ja pyrki auton liikkuessa takaistuimelle etuistuinten välistä. Hän oli ketterä. Taksinkuljettaja ei puuttunut asiaan. Tuli yhä pimeämpää, en erottanut ystävääni enää kokonaisena, hän oli liian lähellä minua. Sisätila muuttui yhtä hämäräksi ja sumeaksi kuin ulkoilma, ja kaikki äänet hävisivät. Tunsin hänen huulensa omiani vasten, ne polttivat. Ystäväni alkoi riisua housujaan ahtaassa tilassa, se kävi yllättävän nopeasti...

Samassa heräsin lasten kirkkaisiin ääniin ja siihen, että minun piti päästä vessaan. Tällä kertaa pukeuduin. Aamupalan jälkeen palasimme työmaallemme miettimään, mitä vielä ehtisimme tehdä niin, etteivät paikat seuraavana päivänä lähtiessämme näyttäisi työmaalta eikä ruohikon kätköihin jäisi nauloja ja ruuveja tai vähemmänkään vaarallista roskaa. Käytännössä meidän oli päätettävä urakka kunniallisesti puolitiehen. Kun nypin lautakasojen alta paljastuneesta maan ja lahopuun sekaisesta sotkusta vanhoja muovin- ja kattohuovanpaloja, pohdin usein, mitä muinaiset "rakentajat" noin viisikymmentä vuotta sitten olivat ajatelleet rakentaessaan kivijalattoman varaston ja oliko aherruksessamme mitään järkeä, hökötyshän sortuisi kuitenkin ennen pitkää kuin niiden kahden tyhmän porsaan talot, mutta kun kävin välillä sisällä varastossa katsomassa, mitä puolisoni oli saanut aikaan, en voinut jättää työtä kesken. Siinä missä minä turhauduin ja hermostuin, puolisoni väsyi ja vajosi ajoittain epätoivoon. Minä aloin viskellä roskia yhä vihaisemmin joko suoraan peräkärryyn tai jätesäkkeihin, puolisoni löi päänsä kattonaulaan.

Jossain vaiheessa, kun olimme lopen väsyneitä siivoamiseen, puolisoni meni käymään sisällä juomassa vettä. Olimme jättäneet lapset leikkimään sinne, jottei meidän tarvitsisi pelätä, että he hukkuvat. Pian näin vanhemman tyttäreni tulevan ovesta ulos itkuisena ja kuulin sisältä puolisoni vihaista huutamista. En ehtinyt mökkiin katsomaan, mitä oli tapahtunut, kun puolisoni jo käveli kuistille pari mattoa sylissään ja alkoi kiihtyneenä selittää, minkä sotkun lapset olivat saaneet aikaan. Reagoin hänen kiihtymykseensä kiihtymällä itsekin ja aloin niin ikään huutaa lapsille. Huusimme heille vuorotellen yrittäen kuunnella toisiamme, jotta emme toistaisi turhaan asioita, joita ei ollut tarpeen toistaa, ja jotta toistaisimme asiat, jotka oli tarpeen toistaa. He olivat olleet kertakaikkisen tuhmia ja tyhmiä: Koska heistä oli hauskaa, että kissamme kävi välillä mökin toisen kerroksen parvekkeella ulkoilemassa, he olivat päättäneet kuljettaa myös kissan hiekkalaatikon yläkertaan. (He olivat maininneet tästä neronleimauksellisesta leikki-ideastaan heti ensimmäisenä päivänä, jolloin olimme nimenomaisesti kieltäneet heitä tekemästä niin ja koskemastakaan hiekkalaatikkoon, ja he olivat tuntuneet ymmärtävän asian.) Jostain syystä, jota emme lasten itkuisesta selittelystä pystyneet käsittämään, he eivät olleet ainoastaan lähteneet viemään hiekkalaatikkoa yläkertaan asti vaan olivat myös jättäneet viemättä sen sinne asti. He olivat jättäneet hiekkalaatikon portaisiin. Vinoihin, kapeisiin, jyrkkiin portaisiin. Hiekkalaatikko, jonka "hiekka" oli kuivaa sahanpurua ja sytykkeiksi kelpaamatonta halonhakkuujätettä, puu-, kaarna- ja tuohisilppua, oli kaatunut portaissa. Koska laatikko ei ollut ollut täysin puhdas, seuraukset olivat olleet tuhoisat. Likaista kissanhiekkaa oli levinnyt portaisiin, olohuoneen ja ruokailutilan lattialle, matoille, nojatuoleille, portaiden alla sijaitsevan lipaston päälle ja taakse, lipaston päällä säilytettäviin esineisiin ja moniin muihin paikkoihin. Siivoamiseen menisi monta tuntia. Sättiessään lapsia puolisoni, joka oli jo kyllin väsynyt varastontyhjennysurakasta, itki sitä, miten ajattelemattomia ja tottelemattomia lapsemme olivat, ja komensi heidät auttamaan siivoamisessa. Siihen he sentään ymmärsivät ryhtyä. Matonpesusta he eivät kuitenkaan olisi selviytyneet, joten se jäi minun tehtäväkseni. Kun kannoin sangoilla vettä järvestä matonpesupaikkana toimivalle pöydälle, joka sijaitsi hieman sivummalla etupihalla, välillä kuistilla käyneet lapset kysyivät minulta, mitä oikein tein kahdella sangollani. Tiuskaisin heille pysähtymättä, että heidän typeryytensä vuoksi jouduin nyt pesemään mattoja enkä esimerkiksi ehtinyt pelaamaan heidän kanssaan krokettia, jota muuten olisimme voineet yhdessä iloiten harrastaa.

Välikohtauksen ja sen jälkiselvittelyiden jälkeen oli pakko laittaa taas ruokaa. Tällä kertaa valmistimme sen sähköhellalla, olimme jostain syystä hieman voimattomia. Kun kävimme ruokapöytään, vilkaisin mökin pihalle ja huomasin äkkiä, että yhdestä linnunpöntöstä poistui lintu vähän liian putoavaisella tavalla ja kömpelösti ollakseen linnunpoikasen isä tai äiti. Sen täytyi olla itse linnunpoikanen, tarkemmin sanottuna sinitiaisen poikanen. Kerroin havainnostani muille, ja sitten me kaikki vahtasimme pönttöä aitiopaikalta. Sieltä lähti toinenkin poikanen, joka räpisteli hieman eri suuntaan kuin ensimmäinen. Seuraava onnistui laskeutumaan viereiseen puuhun, joka olikin vain puolentoista metrin päässä. Pieniä sinitinttejä tuli aina vain lisää, yhteensä ehkä seitsemän tai kahdeksan. En ollut koskaan ennen nähnyt poikasten lähtevän pesästä, mutta silloin toivoin hartaasti, että näkisin näiden sinitiaisten lisäksi vielä ainakin kerran.

*

Linnuista puheen ollen olin aikaisemmin ilmoittanut lapsille myös havainnostani, että sorsaperhe ohitti mökin laiturin oikealta vasemmalle eli vastavirtaan. Lapset juoksivat paikalle niin äänekkäästi, että sorsat lisäsivät solmuja ja vaihtoivat kurssin kohti vastarantaa, emmekä saaneet ihailla niitä niin läheltä kuin ehkä olisimme saaneet, jos lapset olisivat lähestyneet niitä maltillisemmin. Muistin kesän ennen lapsia, jolloin olin puolisoni kanssa ollut mökillä, kun sorsat olivat nousseet rohkeasti silloiselle laiturille tepastelemaan. Olin enemmän pettynyt lasteni hätäisyyteen kuin sorsien arkuuteen. Ajattelin, että minäkin varmasti haluaisin kauemmas lapsistani, jos olisin sorsa. Ja itse asiassa myös siinä tapauksessa, etten olisi sorsa. Mutta minulla oli vain tämä perhe eikä lapsiaan voi valita, hyvä jos puolisoakaan.

*

Varastotyömaa oli saatava jonkinlaiseen kuntoon ennen tulevaa yötä, jolloin oli luvassa ukkosta. Puolisoni totesi, että mökki sijaitsi paikassa, johon ukkonen osui hyvin helposti, jos sellaista pienelläkin todennäköisyydellä ennustettiin, ja toimimme sen mukaisesti: suljimme peräkärryn kuomun, keräsimme ulkoa kaiken irtaimen ja kastuessaan pilalle menevän ja purimme teltan. Teltan purkaminen oli nopeampaa ja helpompaa kuin sen pystyttäminen, mutta jostain syystä en yhtäläisesti käden käänteessä kuin viimeksi onnistunut pakkaamaan sitä sen pussiin, vaan pussi alkoi ratkeilla ja repeillä, kun yritin väkisin rutata ja tunkea telttaa sen sisään ja vetää pussin vetoketjua kiinni. Pussin oli täytynyt kutistua sitten viime kerran, vaikkei sitä tietenkään ollut pesty. Puoliso tuli rauhoittamaan minua sanomalla, että ei pussia ollut tarpeen saada ihan kiinni, ja niin sen vetoketju jäi puoliksi auki.

Avasimme mökin olohuoneen vihreän vuodesohvan lapsille nukkumapaikaksi. Huomasimme oudon jäljen yhdessä sen tyynyssä ja arvelimme, että sitä oli varmaankin hiiri nakertanut, mökillä oli tiettävästi jyrsijöitä. Levitimme lakanan sen päälle. Puolisoni halusi nukkua lattialla lasten vieressä eikä tulla yläkertaan, missä oli hänen mielestään liian kuuma. Minä puolestani en vain jaksanut laittautua makuulle hänen viereensä, sillä olohuoneessa oli jo muutenkin ahdasta, siellä oli turhan paljon nojatuoleja. Nukuin siis viimeisenkin yön yläkerrassa, mutta hyvin levottomasti. Kun lapset olivat lopultakin hiljentyneet ja olin saamassa unen päästä kiinni, jyrähtely alkoi ja voimistui nopeasti. Eikä mennyt kauan, kun vettä alkoi sataa kaatamalla. Ja se ainoa ilmeisesti mutatoitunut hyttynen, johon Raid Liquid Electric ei näyttänyt tehoavan, inisi vuoteeni välittömässä läheisyydessä koko yön näyttäytymättä tai edes imemättä vertani kertaakaan. Ja koska en päässyt uneen, jouduin vähän väliä käymään ulkona huussissa, usein vesisateessa. Eikä minua juurikaan lohduttanut, että puolisollani oli sama ongelma, sillä en ole erityisen hyvä valvoja. Kun aamu koitti, katsahdin väsyneenä sisäkattoon ja näin viimein vilaukselta hyttysen, jota en yön aikana ollut löytänyt, vaikka olin metsästänyt sitä otsalampun kanssa. Yritin nyt tappaa sen, mutta olin liian hidas.

Onneksi olimme lähdössä iltapäivällä kotiin, en olisi pidempään mökkireissua jaksanut. Teimme jotain mukavaa yhdessä ennen lähtöä. Minä yritin heittää lasten kanssa tikkaa, mutta he olivat liian pieniä eivätkä saaneet tikkoja jäämään tauluun kiinni. Krokettia emme pelanneet. Emme ehtineet ulkoiluttaa kissaamme, mutta sisäkissa se onkin. Ehkä emme tehneet muuta kuin kävimme lopuksi yhdessä uimassa, sitä ennen oli niin paljon tekemistä ja valmisteltavaa ja muistettavaa. Olin viestitellyt netissä naapurikuntamme kaatopaikan kanssa siitä, voiko vanhan ruohonleikkurin tuoda sinne, ja saanut vastauksen, että se on metalliromua, kunhan sen tankin tyhjentää bensiinistä. Tankki oli ollut lähes tyhjä, mutta otimme senkin vähän talteen - läikyttäen vain hieman nurmikolle, sillä tankin tyhjentäminen oli vaikeaa. Ruohonleikkurin ja muun rautaromun lisäksi oli lähinnä käsiteltyä puuta, käsittelemätöntä puuta, lahoa puuta, harmaata puuta, kyllästettyä puuta ja niin edelleen. Ja tietenkin monta säkillistä epämääräistä sekajätettä varaston maalattialta ja seinien ympäriltä ulkoa.

En koskaan kutsu meitä karavaaniksi, mutta mökiltä täyden peräkärryn ja takakontin kanssa lähtiessämme olisin voinut todeta, että nyt tämä meidän karavaanimme lähtee vihdoin liikkeelle.

Kaatopaikalla ihmettelin montaa asiaa. Kun kysyin, missä muovijätteiden keräysastia on, nuoret työntekijät neuvoivat panemaan ne sekajäteastiaan. Olin vähän järkyttynyt. Toisen kerran hämmästyin, kun yksi nuorista miehistä istuskeli keräyslavan reunalla, sillä hänhän oli siinä kaatopaikan asiakkaiden tiellä, joku olisi voinut vahingossa heittää hänen päälleen likaisen ja repaleisen suojapeitteen tai homeisen tuolin. Kolmanneksi päivittelin jälleen sitä, miten olisi pitänyt pystyä erottamaan toisistaan monta erilaista puutavaraa. Sitä mukaa kun peräkärryn pohja alkoi näkyä, puu oli yhä silppuisempaa ja vaikeammin tunnistettavaa. Lajittelu on hieno keksintö, mutta se on näemmä tarkoitettu vain alle viisikymmentävuotiaalle materiaalille, josta vielä näkee, mitä se on tai on ollut. Se, mikä unohdetaan ja laiminlyödään, on seka- tai ongelmajätettä, sillä tuottaa ongelmia selvittää, mitä jätettä se on. Varsinkin kun selvittelijä on usein eri ihminen kuin se, joka on unohtanut ja laiminlyönyt.

Miten ihanaa päästä kotiin juhannukseksi.

Pesimme kolme koneellista pyykkiä. Kolmannen loppulinkouksessa pesukone hajosi.

*

Heinäkuun puolivälissä kävimme uudestaan mökillä. Tällä kertaa meillä ei ollut mukanamme peräkärryä eikä telttaa ja olimme siellä vain yhden yön. Emme siivonneet varastoa, sillä se oli jo tehty, mutta sivelimme neljä terassituolia ja yhden pöydän ruskealla puuöljyllä. Se ei ollut isokaan urakka, sillä puolisoni hoiti suurimman osan. Kävelimme lasten kanssa läheiselle kankaalle poimimaan ensimmäisiä mustikoita. Soutelimme järvellä, olimme hankkineet kaikille pelastusliivit. Kun olimme soudelleet viitisentoista minuuttia, vanhempi tyttäreni huudahti riemuissaan: "Emme ole vielä kertaakaan pudonneet järveen!" Soudimme kaislikkoon lähelle koskea. Näimme joutsenperheen ja sorsaperheen etäältä. Uimme ja saunoimme. Pelasimme krokettia etupihalla, josta pallot vierivät laiturille päin, mutta ehdimme aina pysäyttää ne ennen kuin ehtivät veteen asti. Heittelimme liitokiekkoa ja potkimme palloa. Lapset kiukuttelivat jostain pikkuasiasta, mutta en enää muista, mistä. Hyttysiä oli paljon vähemmän, ne eivät häirinneet yöunta lainkaan. Vesi oli viileämpää ja virkistävämpää. Uin monta kertaa aurinkoon eli niin kauas varjoisesta rannasta, että näin valon.