Maailman tärkein asia

Vietetäänkö lihatonta lokakuuta enää? mietin, tein nettihaun sanoilla "lihaton lokakuu 2020" ja näytin saavan vain yhden tuloksen, jossa oli oikea vuosi. Se oli K-Ruoan nettisivu - "Katso 31 kasvisreseptiä" - mutta kun menin sivulle, siellä luki ensimmäisen päivän kohdalla "tiistai 1.10." No, kun katsoin tarkemmin hakutuloksia, niin olihan niitä muitakin, joissa oltiin ihan oikeassa vuodessakin. Mutta eiväthän hyvät lihattomat reseptit vanhene. Vegaaninen linssikeitto, juustoinen munakoiso- tai kesäkurpitsalasagne ja seitanpihvit ruskean kastikkeen kera ovat omia helppoja bravuureitani. Vaikka enhän minä varsinaisesti vietä lihatonta lokakuuta, olen ollut lakto-ovo-pesco- vai oliko se sittenkin pesco-lakto-ovo-vegetaristi pian yhdeksän vuotta. Se on jo niin pitkä aika, että lihansyöntiin palaaminen tuntuisi hirveältä. Joskus näen painajaisia, joissa syön lihaa ja joista herään helpottuneena toteamaan, että se oli vain pahaa unta.

Kun ensimmäinen lapseni syntyi loppuvuonna 2011 ja söin vielä lihaa, olin lukemassa Jonathan Safran Foerin kuuluisaa kirjaa Eläinten syömisestä (suom. Antti Immonen, Atena 2011) - jonka hän oli kirjoittanut oman ensimmäisen lapsensa syntymän aikoihin. Monet kasvissyöjät tuntevat tämän teoksen, jossa kerrotaan lihantuotannon ongelmallisuudesta. Uutenavuotena 2012 lopetin lihansyönnin. Jos nyt kertoisin tähän perään, että muutamia vuosia aikaisemmin olin lukenut uusateisteiksi nimitettyjen niin ikään englanninkielisten ateistikirjailijoiden teoksia ja samoihin aikoihin eronnut kirkosta, joku voisi ajatella, että onpa siinä tyyppi, johon on helppo vaikuttaa. Ja pitää vielä itseään hyvän maun omaavana kirjallisuusihmisenä ja kriittisenä lukijana!

Myönnän lukevani aivan liian vähän välttyäkseni siltä, että kirjallisuus voi tehdä minuun vaikutuksen, mutta en minä tällaisia päätöksiä kypsyttelemättä tee. Aiheeseen liittyvien kirjojen lukeminen vain auttaa minua suunnistamaan valitsemallani tiellä - tai pikemminkin tiellä, joka minulle valikoituu kaikkien mahdollisten hyvien valintojen joukosta, sillä huonoja valintoja en ota lukuun lainkaan enkä hyvien välillä osaa itse valita. Olin jo pitkään syönyt lihaa vähemmän, sillä avopuolisoni ei syönyt sitä ja yhdessä laitoimme aina kala- tai kasvisruokaa. Kotona en ollut käytännössä syönyt lihaa lainkaan moneen vuoteen, ainoastaan töissä ja ulkona ja matkoilla käydessäni (eli aika harvoin). Ei ollut siis erityisen vaikeaa luopua lihasta kokonaan, olin laskeutunut muutokseen pehmeästi. Lisäksi olin hankkiutunut työpaikkaan, jossa minua ympäröivät itseäni nuoremmat kasvissyöjät, ja heidän osoittelematon esimerkkinsä kannusti minua. Kirkosta puolestaan erosin opiskeltuani ensin lukiossa ja sitten yliopistossa filosofiaa, joka - etenkin Kai Nielsenin Philosophy and Atheism (1985) - auttoi minua lopultakin ymmärtämään, ettei Jumalaa ole. Tiesin sen jo lukiessani Christopher Hitchensin ja Sam Harrisin uskontoaiheisia kirjoja Jumala ei ole suuri (suom. Matti Kinnunen, WSOY 2008) ja Uskon loppu (suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita 2007), jotka antoivat ateismista houkuttelevan joskin myös joiltain osin arveluttavan kuvan. Arveluttavan siksi, että ne eivät lähestyneet arvostelunsa kohdetta samalla nöyryydellä kuin Foer, jota ehkä juuri varovaisuuden vuoksi jotkut pitävät yliarvostettuna kirjailijana. Mutta se uskonnosta, se ei ole maailman tärkein asia.

Kesällä luin Foerin uusimman kirjan Me olemme ilmasto (suom. Ulla Lempinen, Atena 2020). Siinä käsitellään tietenkin ilmastonmuutosta, ja koska kirjoittajana on Jonathan Safran Foer, ilmastonmuutosta hillitsevänä toimena korostetaan tietenkin lihansyönnin vähentämistä. Paitsi että se ei oikeastaan johdu kirjoittajasta vaan siitä, että lihansyönnin vähentäminen on tutkitusti kaikkein tehokkain, nopein ja helpoin keino hillitä ilmastonmuutosta. Ja nopeus olisi juuri nyt valttia. Foerin kirja viittaa erityisesti Worldwatchin julkaisemaan raporttiin vuodelta 2009, jonka kirjoittivat kaksi Maailmanpankille työskentelevää miestä, eivät mitkään "eläinoikeusaktivistit" tai "harrastelijat", kuten Foer toteaa. Raportista uutisoitiin Suomessakin, mutta ei siitä isompaa haloota syntynyt. On kulunut yli kymmenen vuotta, eikä vieläkään kaikkialla uskota tai haluta uskoa julkaisun hyvin perusteltuun väitteeseen, että eläinmaatalous aiheuttaa vähintään 51 prosenttia kasvihuonekaasupäästöistä, kun otetaan - niin kuin pitää ottaa - huomioon märehtijöiden päästämä metaani ja sen todellinen ilmastonlämmityspotentiaali, kaadetut ja istuttamatta jääneet metsät ja muu maankäyttö sekä eläintuotteiden säilyttäminen ja kypsentäminen. Mikään ei siis, tutkitusti, ole ilmastollemme ja meille kaikille yhtä vaarallista kuin ylenmääräinen eläinproteiinin tuotanto.

Foer kohdistaa sanansa erityisesti niille, jotka eivät epäile karjatalouden turmiollisuutta mutta jättävät silti tekemättä tehokkaimman ilmastoteon. Kuten Le Monde diplomatiquen kirjallisuuskriitikko Jenni Lindvall kirjoittaa (4/2020), valinnasta seuraa "syvälle henkilöön menevää moraalipohdintaa" ja "piinallisia vertauksia", jotka eivät Lindvallin mielestä "sytytä" kaikkia lukijoita. Minut se kyllä sytytti, vaikka minullakin oli välillä vaikeuksia ymmärtää Foerin kaikkien tarinoiden funktiota. Tärkeimmät tosiasiathan tiedetään jo - ne on tiedetty tosiasiasta riippuen jo kymmenen tai kaksikymmentä tai viisikymmentä vuotta sitten - miksi emme siis lähestyisi kysymystä "tunteisiin vetoavalla kertomistavalla", joksi Lindvall Foerin ilmaisua luonnehtii? Kyse on todellakin enää vain siitä, milloin riittävän moni vähentää riittävän paljon lihan (ja käytännössä myös maidon) kulutustaan. Worldwatchin raportin laatijat kehottivat vähentämään karjan määrää neljänneksellä niin, että köyhemmät maanviljelijät eivät joudu kärsimään. Kuulostaa kohtuulliselta, mutta jos neljännes oli tarpeellinen suuruusluokka kymmenen vuotta sitten, mikä se mahtaakaan olla nyt? Joka tapauksessa aivan kaikesta eläinmaataloudesta ei tarvitsisi luopua - ainakaan ilmaston vuoksi - ja vaikka minä en siihen uskokaan, hyvinvointivaltio Suomi saattaisi kyetä ilmastoneuvotteluissa - luultavasti ei faktoihin vaan nimenomaan tunteisiin vetoamalla - vakuuttamaan muut maat siitä, että se on köyhä tai että ainakin sen karjatilalliset ovat köyhiä ja että historiallis-perinteellis-maantieteellis-biologis-sosiaalisista syistä sen nautoja ja sikoja ei voi korvata hampulla ja härkäpavuilla. Ja siitä, ettemme voi kaikki alkaa syödä Serbiasta tuotavaa soijarouhetta, koska sen viljeleminen tuhoaa sademetsiä.

No niin, mutta siis se, että tiedostavatkin ihmiset jättävät vähentämättä lihansyöntiään: he saattavat tehdä kaikkia muita ilmastotekoja ja uskoa niiden tehokkuuteen. Heillä saattaa olla varaa biokaasuautoon tai jopa sähköautoon, he eivät ehkä aja omalla autolla lainkaan, he eivät matkusta lentokoneella, he pitävät pienen asuntonsa lämmön lämmityskaudella 20 asteen tietämillä, he vaihtavat öljylämmityksen maalämpöön, he tekevät tuulisähkösopimuksen, he vaihtavat hehkulamput ledeihin, he sytyttävät varaavat tulisijansa päältä, he pukeutuvat käytettyihin vaatteisiin eivätkä muutenkaan osta mitään turhaa, he tuottavat vähän ruokahävikkiä, he suosivat kotimaista ruokaa tai lähiruokaa (vaikka se ei välttämättä ole ilmastoteko varsinkaan, jos he suosivat lihaa), he kierrättävät, he eivät hanki isoa koiraa tai saa lapsia ainakaan paljon (vaikka lapsilla ei ole oikeastaan paljon merkitystä, sillä jos ilmastonmuutosta hillitään kunnolla, sitä hillitään alkavalla vuosikymmenellä), he välttävät avohakkuita ja istuttavat puita. Nämä ovat tietenkin hyödyllisiä toimia, ja osa niistä on välttämättömiäkin, mutta ne eivät vain riitä - yhdessäkään, sillä päästöjä on leikattava nyt nopeasti, mikä tarkoittaa etenkin metaanipäästöihin puuttumista. Siksi on pakko supistaa karjaa ja syödä vähemmän lihaa, mahdollisimman pian. Samalla vapautuneet laidunalat voidaan valjastaa hiilennielentään tai kasvisten viljelyyn tai molempiin.

Tiedostavat ihmiset saattavat ajatella myös, että tekevät muutakin maailmalle hyödyllistä ja hyvää kuin hillitsevät ilmastonmuutosta, ja sen vuoksi heillä on kai sentään oikeus syödä lihaa niin paljon kuin he haluavat. He harrastavat hyväntekeväisyyttä, toimivat ympäristö- ja ihmisoikeusjärjestöjen kuukausilahjoittajina tai peräti aktivisteina, he tekevät jotain yhteiskunnallisesti tärkeää ja raskasta työtä pienellä palkalla tai vapaaehtoisesti korvauksetta, he kasvattavat lapsiaan, he huolehtivat terveydestään, he osallistuvat taloyhtiön talkoisiin ja aikovat siksi Jaffan juomisen lisäksi syödä grillimakkaraa. Työmies on ansainnut pihvinsä, he sanovat. Näille ihmisille on huomautettava, että mitä tahansa hyvää he maailmalle tekevätkin tai ovat tehneet, se kaikki valuu hukkaan, jos lihansyöntiä ei vähennetä riittävästi ja ilmastonmuutos riistäytyy käsistä. Lihansyönnin vähentäminen on siis oikeastaan osa työmiehen työtä, oli tuo työ mikä tahansa. Jos työmies ei syö vähemmän pihvejä, hän ei ole ansainnut pihvejään. Tai kukapa minä olen sanomaan, mitä kukakin ansaitsee, mutta sanotaan sitten näin: jos työmies ei syö vähemmän pihvejä, hän ei pian saa mistään yhtään pihviä, hyvä jos mitään muutakaan, vaikka ansaitsisikin.

Vaikka Foerin kirjan käsittely on minulla yhä kesken, poikkean tässä toiseen äskettäin lukemaani tietokirjaan, koska se sopii hyvin tähän väliin. Hans Roslingin Faktojen maailma (suom. Matti Kinnunen, Otava 2018) kertoo tilastojen avulla, miten paljon hyvää maailmassa on tapahtunut ällistyttävän lyhyessä ajassa. Rosling toteaakin saman kuin Rutger Bregman kirjassaan Ilmaista rahaa kaikille (suom. Mari Janatuinen, Atena 2018): ihmiskunnan pitäisi järjestää juhlat kaiken edistyksen ja kehityksen kunniaksi. (Miksi ei - koronakriisin jälkeen sitten.) Sen sijaan monet kuulemma synkistelevät suotta ja kuvittelevat, että koska suuren kehityksen keskelläkin monet asiat ovat vielä käsittämättömän huonosti, ne myös kehittyvät huonoon suuntaan. Eivät oikeastaan, mutta kuten Roslingkin myöntää, kehityksen jatkumista uhkaavat muutamat pikkujutut, joista yksi on globaali pandemia - se sattuukin olemaan juuri sopivasti päällä, ikään kuin kansainvälisen terveydenhuollon professori Rosling olisi sen ennen kuolemaansa ennustanut - ja ilmastonmuutos. Kirjan alkupuolella (s. 72-77) on kahdella aukeamalla lukijaa piristämässä 32 kaaviota kuudestatoista "huonosta asiasta, jotka ovat häviämässä", ja kuudestatoista "hyvästä asiasta, jotka yleistyvät". Hyvien asioiden joukosta kannattaa tässä yhteydessä mainita kaksi asiaa, jotka pistävät silmään: Suojellun luonnon määrä on sadassa vuodessa 490-kertaistunut. Hurjaa, eikö? (Vuonna 2018 suojeltua luontoa oli 14,7 prosenttia, ja samana vuonna ilmestyi luonnon monimuotoisuuden ekspertin, biologi Edward Osborne Wilsonin teos Half-Earth, jossa esitetään, että luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi tuon prosentin pitäisi olla 50. Luultavasti mahdollisimman pian. Allekirj. huom.) Lisäksi uhanalaisten lajien määrä on noin kuudessakymmenessä vuodessa 2 587-kertaistunut. Hurjaa, eikö? Hetkinen, ei kai tuo mikään hyvä asia ole? Vuonna 2017 uhanalaisia lajeja laskettiin olevan 87 967 siinä missä vuonna 1959, parhaalla öljynousukaudella, niitä oli vain 34. Hirveää! No, Rosling ei tietenkään tarkoita, että uhanalaisten lajien lisääntyminen olisi hyvä asia, vaan että nykyään uhanalaiset lajit tunnistetaan paljon paremmin, jolloin niitä voidaan myös suojella. Uhanalaisten lajien suuri määrä on huono asia, mutta kun tiedämme sen, pystymme tekemään asialle jotain. (Tosin tuollaisen lajimäärän - joka on kaiken lisäksi luultavasti alakanttiin - suojelemiseksi ei taatusti riitä mikään vähäisempi kuin Wilsonin esityksen toteuttaminen. Allekirj. huom.)

Miksi ekskursio Faktojen maailmaan sopi tähän väliin? Koska emme voi pitää pihvijuhlia ennen kuin pihvejä on niin vähän, että puolet maailmasta on suojeltu ja silti maapallon kaikki 10-12 miljardia ihmistä - siihen ihmismäärään Maan väestö tulee tasaantumaan tällä vuosisadalla - tulevat ravituiksi ja pääsevät äärimmäisestä köyhyydestä. Puolet! Eikä yhtään vähempää!

Takaisin Foeriin ja hänen "syvälle henkilöön menevään moraalipohdintaansa": Miksi moraalipohdinta ei sytytä kaikkia? Luullakseni vastaus on, että moraalikäsityksiä pidetään mielipiteinä, jotka eivät ole tosiasioita, ja juuri tänä aikana tosiasiat tuntuvat merkitsevän enemmän kuin koskaan. On totta, että tosiasiat merkitsevät, mutta ei ole totta, että moraalikäsitykset olisivat mielipiteitä. Roslingin kirjassa kerrotaan, että kuolemanrangaistus harvinaistuu, laillinen orjuus on käytännössä loppunut ja naiset ovat saaneet äänioikeuden. Mihin muuhun nämä kehityskulut perustuvat kuin moraalikäsityksiin? Aivan kuten ilmastonmuutokseen liittyviä luonnontieteellisiä seikkoja, näitäkin voidaan tutkia ja todeta, että näiden asioiden moraalisuus on kaikin puolin totta. Joku on varmasti näistäkin eri mieltä, jopa orjuudesta, mutta ajattelevathan jotkut ilmastonmuutoksestakin, ettei hiilidioksidilla ole mitään merkitystä, sillä vesihöyry on merkittävin kasvihuonekaasu. Nämä ihmiset eivät kuitenkaan joko ole tutkineet asiaa kunnolla tai ovat käsittäneet jotain olennaista aivan väärin. Usein evoluution ja ilmastonmuutoksen kieltäjät ja feminismin vastustajat eivät edes ymmärrä, mitä evoluutio ja kasvihuoneilmiö ja tasa-arvo ovat. He eivät tiedä, mistä puhuvat. Mutta moraalikäsityksistä voidaan aina keskustella, sanotaan kuitenkin. Niin, periaatteessa meidän pitäisi olla aina valmiina selittämään, miksi orjuus ja naisten jääminen ilman äänioikeutta ovat väärin, mutta jossain vaiheessa niiden epämoraalisuus pitäisi vain hyväksyä ja jatkaa eteenpäin vielä ratkaisemattomiin pulmiin. Yksi sellaisista on eläinten syöminen tai muu hyödyntäminen ruoantuotannossa, vaikka se ei ilmastonmuutosta kiihdyttäisikään.

Moraalipohdinta ei tunnu johtavan mihinkään, joten siihen suhtaudutaan kärsimättömästi. Olen kuluneen vuoden aikana lukenut Anaïs Ninin Päiväkirjaa vuosilta 1931-1974 (suom. Raija Mattila, Otava 1977-89) ja olen menossa jo toiseksi viimeisessä kirjassa, vuodessa 1957. Nin ei vuosien saatossa muuttanut (moraali)käsitystään, jonka mukaan maailman muuttuminen edellyttää politiikan, uhrausten ja hyväntekeväisyyden sijaan mahdollisimman monen ihmisyksilön itsereflektiota, psykoanalyysia ja aitoa kiinnostusta toistenkin ihmisten mielensyvyyksiin. Häntä arvosteltiin siitä, että hän ajatteli vain itseään, vaikka etenkin elämänsä ensimmäisinä vuosikymmeninä hän ei juuri muuta tehnytkään kuin auttoi muita taiteilijoita (ja myöhempinä vahti naapurinsa lapsia). Totuus onkin, että itseään ymmärtämätön ja tuntematon ihminen jos kuka vaikuttaa itsekkäämmältä kuin vastakohtansa, menkää mille tahansa huonosta ilmapiiristä kärsivälle työpaikalle katsomaan. Monet uskovat tietävänsä, keitä ovat, mutta unohtavat, että koska ihminen on osa muuttuvaa maailmaa, hänkin muuttuu ja joutuu koko ajan tutustumaan itseensä uudelleen. Kaikki eivät sitä jaksa tehdä. Esimerkiksi lihaa syövä sekasyöjä uskoo - eikä jaksa muuta uskoa - että hänen täytyy syödä lihaa niin kuin kissaeläinten, vaikka hän ei ole lihansyöjä niin kuin kissaeläimet vaan nimenomaan sekasyöjä, joka maailman muuttuessa voi lakata syömästä lihaa ja syödä sen sijaan vaikka kalaa ja kasviksia.

Yksi ensimmäisiä suomennostöitäni oli Gary Snyderin Pulitzer-palkittu runokokoelma Kilpikonnasaari (Basam Books 2014), joka julkaistiin alun perin vuonna 1974. Sen lopussa on pamfletti "Neljä muutosta", jossa ympäristöaktivisti Snyder esittää moralistin leimaa pelkäämättä, mitä väestölle, saasteille ja kulutukselle pitäisi tehdä ja millaista muodonmuutosta ihmiskunnalta vaaditaan, jotta se säilyy "maan päällä" ja siirtyy "viisi vuosituhatta kestäneestä kaupungistumiskulttuurin perinteestä uuteen, ekologiaan eläytyvään, harmoniaan pyrkivään, villin mielen tieteellis-henkiseen kulttuuriin". "Yksinkertaisesta ja tiedostavasta ruokavaliosta voi moni aloittaa", hän kirjoittaa varoitettuaan, ettei peuraa pidä ampua, jollei osaa "käyttää kaikkea, kiitollisuudella, jänteitä ja sorkkia myöten". Snyder arvostaa alkuperäiskansojen elämäntapaa, jota eivät niniläiset neuroosit ja syyllisyys hallitse kuten meitä hypermarketyhteiskuntien asukkaita, vaikka toisaalta toteaa, ettei voi jäädä käyttämään pelkkää kynää ja paperia, jos hänen vihollisellaan on tietokone. Entiseen ei ole paluuta. Koska ihmisten määrää ei nähtävästi voida puolittaa, kuten Snyder oli viisikymmentä vuotta sitten toivonut, heidän on vain elettävä ja kulutettava niin, että maapallo kestää. Siinä ei paljon lihaa syödä, riistaakaan.

Foer, Nin ja Snyder peräänkuuluttavat kaikki yksilöiltä oikeita toimia. He eivät kiistä rakenteiden merkitystä eivätkä todellakaan odota liikoja mutta muistuttavat, että kaikilla on moraalinen velvollisuus yrittää. Voimme tuomita rakenteet, ihmiskunnan kokonaisuutena ja jotkut harvat, äärimmäisen vaikutusvaltaiset, rakenteiden kaltaiset yksilöt (kuten miljardöörit ja huippupoliitikot, varsinkin jos joku on molempia), mutta yleensä vain ihminen itse voi tietää, yrittääkö hän tarpeeksi. Foerista tuntuu, että hän ei itsekään yritä tarpeeksi, ja kirjoittaa siitä paljon toivoen, että muut yrittäjät onnistuisivat yrityksessään. Hän ei omien sanojensa mukaan ole edes yrittänyt luopua maitotuotteista ja kananmunista, vaikka varmaan kaikki - myös minä - saivat jo Eläinten syömisestä -kirjasta sen käsityksen, että miehen täytyy olla vegaani. Mitä vielä, hän ei ole lopettanut kokonaan vielä (tehotuotetun!) lihankaan syömistä, hän tunnustaa häpeillen ja kipuillen, vaikka syökin toki lihaa paljon vähemmän kuin ihmiset keskimäärin voisivat kohtalaisen hyvällä omallatunnolla syödä. Foerin tunnustuksissa neuroosi ja syyllisyys hallitsevat, mutta läsnä on myös vapauttava tunne, joka seuraa matkasta sinne, minne Nin halusi meidän kaikkien matkaavan, eikä vähiten yhdysvaltalaisten.

Kuten kerroin tämän kirjoituksen alussa, minä onnistuin yrityksessäni lopettaa lihansyönti. Minua tosin tukivat rakenteet sikäli, että - ainakin minulle - rakenteen kaltainen ja vaikutusvaltainen puolisoni ei syönyt lihaa, ja sikäli, että vaikka olin kotona syönyt usein lihaa, äitini ei panostanut ruoanlaittoon eikä saanut lihasta aikaiseksi sellaisia aterioita, joita minä nyt osaan itse tehdä kasviksista. Olin siis luultavasti saanut esteettisessäkin mielessä liharuoasta tarpeekseni. Isäni lempiruoka on pieni ilmastomurha, naudansisäfilepihvi chateaubriand, jota äitini ei koskaan laittanut ja isäkin sai syödäkseen vain joskus jollain nuoruutensa ulkomaanmatkalla mutta harvoin sen jälkeen. Isäni nykyinenkään vaimo ei laita hänelle chateaubriandia. Kuulisin varmasti häneltä, jos hän saisi jostain sitä. Mutta takaisin minuun, joka en kaipaa chateaubriandia - tuo nimi on kuitenkin hauska kirjoittaa ja lausua - enkä muutakaan lihaa: moraalinen yrittämisen velvollisuus koskee minua yhä. Lihaa syövät sekasyöjät toteavat joskus vegaaneista, että miksi heidän pitää olla niin ehdottomia. Hyvä vastaus on, että koska jotkut ovat niin ehdottomia vastakohtia eivätkä edes vähennä lihankulutustaan. Koska ilmastolle merkitystä on vain kokonaiskulutuksella eivätkä läheskään kaikki ole kiinnostuneita karsimaan lihaa lautaselta lainkaan, toiset kokevat ja arvioivat ymmärrettävästi, että heidän on vastaavasti yritettävä karsia muutakin haitallista, kuten juustoa, viljelylohta ja munia. Se on monille vaikeampaa kuin lihan vähentäminen, mutta jotkut onnistuvat siinäkin. Minä en ole vielä onnistunut. Yritin luopua maitotuotteista ja munista ja pärjätä vain kalalla ja kasviksilla. Minun pitäisi jatkaa yrittämistä. Käytän sentään maidottomia levitteitä ja maapähkinävoita leivän päällä ja syön kaurajogurttia, mutta juusto on osoittautunut vaikeaksi rastiksi. Maitoa ja munaa puolestaan menee monien leivosten mukana. Melko tavallinen ruokavaliotarina siis, ihan niin kuin tämän kirjoituksen alussa mainitsemieni kirjojen vaikutus - melkein. Haluaisin onnistua ja muuttua vuorostani rakenteen kaltaiseksi puolisolleni ja lapsilleni, jotka - toisin kuin minä, jos totta puhun - näyttävät nauttivan siitä, että saavat syödä eläinproteiineja ja -rasvoja. Koska minä en erityisemmin nauti, minun pitäisi onnistua. Minähän innostun edelleen nyhtökaurasta ja härkiksestä ja maustamattomasta kaurajogurtista ja hamppurouheesta ja tofusta ja soijasuikaleista ja seitanista, vaikka olen syönyt niitä jo vuosia - nyhtökauraa, härkistä ja hamppurouhetta vähemmän; kaurajogurttia, tofua, soijasuikaleita ja seitania enemmän. Kysymys ei siis oikeastaan ole siitä, että erityisemmin tykkäisin maitotuotteista ja munista ja kalasta tai että edes tuntisin jonkinlaista riippuvuutta niistä, vaan pelosta, jolla suhtaudun onnistumisestani seuraavaan lapsiperhearkirumban muutokseen. On niin paljon ajateltavaa ja huolehdittavaa, ja sitten pitäisi vielä jaksaa tällainenkin muutos niin sanotusti ajaa sisään. Mutta ennemmin tai myöhemmin onnistun, koska jaksamisen puute on oikeastaan ainoa todellinen esteeni. Alkavalla vuosikymmenellä melko varmasti.

Ilmastonmuutoksesta puhutaan niin, että sen hillitsemiseksi meidän pitää luopua jostain, mutta se on virhe. Asia on päinvastoin: jos emme hillitse ilmastomuutosta, joudumme luopumaan monestakin asiasta, ellemme aivan kaikesta (itse asiassa joudumme luopumaan monesta asiasta jo nyt aivan varmasti siksi, että ilmasto lämpenee ainakin puolitoista astetta, mutta niiden luetteleminen tässä tuntuu niin pahalta, etten tee sitä). Jos sen sijaan hillitsemme ilmastonmuutosta vähentämällä lihansyöntiä, emme luovu mahdollisuudesta syödä herkullista ruokaa, hyvästä seurasta emmekä varsinkaan terveydestä, sillä vastoin monien lihanystävien luuloja kasvisruokavalio on terveellinen niin aivoille kuin lihaksille. Koska asun melko keskustalaisessa kunnassa, olen hämmästynyt koulujemme ja päiväkotiemme ruokalistojen kasvisruokien runsastumisesta. Lasten, joiden lempiruokaa on perunamuusi ja uunimakkara, ei enää tarvitse valittaa, että kasvissosekeitosta ja raejuustosta ei lähde nälkä, sillä kasvisruokapäivänä ruoaksi voi nykyään yhtä hyvin saada härkispastaa. Ja siitä tiemmä tykätään (minun toinen lapseni tosin ei). Kohta uunimakkaran voi poistaa menulta kokonaan. Mutta sitten siitä ei ole luovuttu, se on vain korvattu.

Ehkä muodonmuutos tapahtuu, vaikka onkin huolestuttavaa, etten osaa muodostaa siitä visiota. Keksin vain huonon vitsin, että 4H-kerhon, jonka toimintaan osallistuin lapsena, h:t voisivat tulevaisuudessa tarkoittaa hamppua, hernettä, hirssiä ja härkäpapua. Vai onko se huono vitsi?

Kyllä, nyt on taas lihaton lokakuu! Ja minulla on jääkaapissa kattilallinen linssikeittoa, jota syön taas huomenna. Ja yritän olla höyläämättä leipäpalan päälle juustoa. Yrittäkää tekin parhaanne. Tätä tärkeämpää asiaa ei maailmassa ole.

Mökillä

Puolisoni ja hänen isänsä omistavat kesämökin Saarijärvellä. Mökillä oli tehty jokin aika sitten remonttia, mutta sen jäljiltä tontilla oli vielä siivoamista. Lisäksi - kuten havaitsimme käytyämme mökillä istuttamassa perunat - varastorakennukseen oli kertynyt niin paljon tavaraa, ettei sen toistakaan päätä pystynyt enää kunnolla käyttämään puuliiterinä, vaan eriasteisesti käsiteltyjä polttopuita oli pinottu sinne tänne sen ympärille taivasalle suojapeitteiden ja vanhojen katonpalojen alle. Puolisoni pyysi minua lähtemään juhannusviikon alussa avuksi, kun hän raivaisi varastoa ja veisi peräkärryllä roinaa jätteidenvastaanottopisteeseen. Koska minulla ei ollut paljon töitä tähteeksi kesälle, suostuin. Lapset lähtivät tietenkin mukaan tutustumaan pariksi päiväksi mökkielämään, joka oli heille vielä vierasta.

Pakkasimme mukaan uimapuvut, pyyhkeet, vaatteita, tyynyjä, pussilakanoita, pesuaineita, syötävää, juotavaa, mausteita, astioita, ruokailuvälineitä, työkaluja, pitkän peräkärryn ja kissamme. Mökillä ei ollut vietetty montaakaan yötä viime vuosina puolisoni äidin kuoleman jälkeen, joten siellä ei ollut juuri muuta kuin tilaa, huonekaluja ja hyttysiä. Matkalla tutkin kännykältä maastokarttoja, joiden ihmeelliseen maailmaan olin tutustunut retkeillessäni kesäkuun alussa yksin Muuratsalossa, ja kertoilin puolisolleni mökkitien varrelta paikannimiä, joita hän ei ollut koskaan kuullut, vaikka oli viettänyt mökillä teini-iässä monia kesiä. Siitä se johtuikin, hän selitti, että hän oli ollut jo teini-ikäinen, kun hänen perheensä oli hankkinut mökin: hänelle ei ollut koskaan ehtinyt syntyä mökkiin niin läheistä suhdetta kuin pikkulapsesta saakka mökillä lomailleille ja käyneille tapaa syntyä. Toisaalta minulla ja hänellä oli joitain muistoja mökiltä ensimmäisiltä yhteisiltä vuosiltamme. Tiesin, että tällä kertaa emme ehtisi niiden parissa tunnelmoida, mutta odotin silti mukavaa vaihtelua taajama-arkeemme.

Puolisoni isä oli vastassa, kun saavuimme tapamme mukaan ja päivänvirkkuina perille vasta puolilta päivin, vaikka mökille oli vain korkeintaan puolentoista tunnin matka. Aivan kannoillamme seurasi omalla autollaan esikoisemme kummitäti, jolla oli pari vapaapäivää ja joka oli siksi myös tarjoutunut avuksi ja seuraksi. Sekavan järjestäytymisen jälkeen, kun vain osa matkatavaroista oli purettu, muut aikuiset olisivat heti halunneet ryhtyä työhön, mutta minä, jonka lounasnälkä yllätti aina pian kello kahdentoista jälkeen - tai jo aikaisemmin, jos olin sattunut syömään aamupalan viimeistään seitsemältä - huomautin, että eikö olisi syytä jo pian aloittaa ruoan laittaminen, jossa kuitenkin mökkiolosuhteissa kestäisi tunti pari. Kaikki ymmärsivät, että puheessani oli vinha perä, sillä mökille tuotiin käyttövesi lähteestä mökkitien varrelta. Pesuvesi nostettiin järvestä ja lämmitettiin saunan kiukaassa silloin kun saunottiin. Mökissä oli sähköt ja keittiössä sähköhella, mutta tiesin puolisoni ja hänen isänsä tahtovan käyttää ruoan valmistuksessa pihalla seisovaa puuhellaa, jonka lämmittäminen otti oman aikansa ja jolla järvestä nostettu pesuvesi lämmitettiin silloin kun ei saunottu. (Joskus pesuvesi saatettiin lämmittää myös sähköhellalla, mutta mieluiten vahingossa siten, että esimerkiksi ylimääräinen teevesi käytettiin hyödyksi.) Sade ei uhannut eikä hidastanut toimintaamme, mutta hyttyset, jotka eivät näyttäneet juuri välittävän pihahellan savusta, sitäkin enemmän. Onneksi olimme varautuneet hyönteiskarkotteella. Ja onneksi minulla oli mukanani eväspähkinäni, joita saatoin napostella odotellessani nälkäisenä ruokaa.

Tontilla kasvoi paljon puita, erityisesti kuusia. Jotkin niistä olivat niin isoja, että ne oli jo syytä kaataa, ja sitä oli suunniteltukin. Samaan aikaan mökille oli kuitenkin istutettu uusia taimia, kuten mänty ja vaahtera, joita meidän piti kastella mökillä ollessamme. Vuosia sitten istutettu tammi kasvoi jo hienosti. Järven puoleisella etupihalla puiden väliin oli ripustettu pyykkinaru, ja niiden vierestä kulki polku uudelle laiturille. Vain tuolla harvalla laatoituksella kivetyllä polulla saattoi välttyä paljaisiin jalkapohjiin tarttuvilta neulasilta ja pihkalta, joita oli etupihan puolella kaikkialla. Järven vesi virtasi rannasta katsoen vasemmalta oikealle, melko lähellä yläjuoksulla niemenkärjessä kohisi koski. Siksi uimavesi oli usein melko viileää kesälläkin, mutta nyt kesäkuussa oli ollut poikkeuksellisen lämmintä ja vähän virtaavassakin vedessä tarkeni mainiosti pulikoida. Lapset huomasivat sen pian ja innostuivat polskimaan laiturin välittömässä läheisyydessä, missä olin nimenomaisesti käskenyt heitä polskimaan, sillä vähänkin kauempana oli liian syvää etenkin täysin uimataidottomalle viisivuotiaallemme. Varmuuden vuoksi heidän ukkinsakin meni työssä kuumennuttuaan heidän seuraansa pulikoimaan.

Me muut aikuiset jaoimme työmme niin, että puolisoni raivasi varastoa, minä irrottelin nauloja kaatopaikalle tai polttopuiksi menevistä laudoista ja lapsemme kummitäti autteli vuoron perään meitä molempia. Työssä tuli kuuma ja oli välillä vaikea arvioida, missä järjestyksessä asioita kannatti tehdä, vaikka kyse oli yksinkertaisista toimenpiteistä. Vasta parin päivän päästä käsitin tehneeni virheen, kun halusin ensin irrottaa kaikista laudoista naulat, jotka ruosteisuuttaan kirskahtivat korvia raastavasti irrotessaan, ja vasta sitten sahata polttopuiksi kelpaavat pätkiksi: aika ei riittänyt molempiin vaiheisiin, ja jouduin lopulta pinoamaan lähes kaikki naulattomat laudat takaisin samaan paikkaan varaston seinän viereen räystään alle sen sijaan, että olisin saanut tuon paikan vapaaksi tikanheitolle - seinällä lautojen yläpuolella oli tikkataulu - ja suuremman osan laudoista pätkinä sisälle varastoon, josta puolisoni oli siihen mennessä ehtinyt raivata niille tilaa, kuten hänen tavoitteenaan oli ollutkin. Mutta en voinut mitenkään arvata, miten paljon aikaa ja energiaa mökillä kuluisi muihin asioihin ja kommelluksiin.

*

Puolisoni isä poistui mökiltä kahvin jälkeen noin kello viideltä autettuaan ensin teltan pystyttämisessä etupihalle. Olinkin unohtanut teltan matkatavaraluettelostani. Otimme sen mukaan lasten iloksi ja siksi, että siinä nukkuvat olisivat todennäköisesti paremmassa suojassa hyttysiltä kuin mökissä yöpyvät. Teltta oli neljän hengen teltta mutta pieni, enkä itse ollut erityisen innostunut nukkumaan siinä, mutta lapset saivat haluamaansa seuraa puolisostani ja kummitädistä. Minä asetuin mökin parvelle savupiipun takaiseen pimeään nurkkaan yhden hengen vuoteeseen, jossa puolisoni isällä oli ollut tapana nukkua silloin kun olin vieraillut mökillä ensimmäisen kerran ja ollut hyvin rakastunut puolisooni. Saunan lämmittämisen jälkeen paikassa olisi hyvin lämmin nukkua, mutta saunan lämmittäisimme vasta seuraavana iltana, ensimmäisenä iltana oli aivan liikaa muuta tekemistä ja opettelemista ja lapsille opettamista.

Mökin parvelle noustiin hieman vinoja portaita pitkin, jotka lähtivät leivinuunin vierestä. Leivinuunin eteen olimme sijoittaneet kissamme hiekkalaatikon ja ruokakupit. Kissaa varten mukana olivat myös valjaat ja talutushihna, mutta emme ikinä ehtineet ulkoiluttaa sitä tai edes kehitellä sille pihalta paikkaa, johon jättää hihnaan ympäristöä nuuskimaan. Sen ainoaksi ulkoiluksi muodostuivat käynnit mökin parvekkeella, jonne pääsi parvelta kaksilehtisestä ovesta. Kun lapset avasivat oven kissalle, he eivät saaneet sitä koskaan kunnolla suljettua, huomasin hyvin pian, ja näin he tulivat laskeneeksi sisään hyttysiä. Enemmän noita kiusankappaleita kuitenkin tunkeutui etuovesta kuistilta, missä niitä oli koko ajan runsaasti, niin että ensimmäisen päivän jälkeen keskityimme ruokailemaan sisällä. Kumma kyllä nukuin ensimmäisen yön levollisesti, ja seuraavana päivänä minulle selvisi, mistä se luultavasti johtui: alakerran keittiönurkkauksen pistorasiassa hehkui punaisena Raid Liquid Electric -hyttyskarkotin, josta vapautui huoneilmaan verenimijät poissa pitävää "tehoainetta". Kun olin vuosia aiemmin yöpynyt mökillä, olin hädin tuskin saanut nukuttua hyttysiltä, jotka eivät kuulemma muita kiusanneet juuri lainkaan, mutta nyt niiden torjuntaan oli viimein panostettu. Ehkä tällä mökillä viihtyisi jatkossa useamminkin.

Toisen päivän ohjelmaan kuului peräkärryn täyttäminen roskalla ja roinalla ja kaiken kuskaaminen Äänekoskelle jätteidenvastaanottoon, joksi kaatopaikkaa nykyään kutsutaan. Matkalla pysähdyimme lähteellä täyttämässä juomapullomme jääkylmällä vedellä. Lähteellä oli jos mahdollista vielä enemmän hyttysiä kuin mökin kuistilla, todellinen verenimijöiden massakokoontuminen. Raikkaasta vedestä, jota ottamaan täytyi kyykistyä niin että hyttyset pääsivät oikein kunnolla iskemään, sai maksaa kalliin ja kutisevan hinnan. Mökkitiellä matelemisen jälkeen pääsimme uudelle asfaltille, jota jatkui melkein perille asti, Äänekoskella on rakennettu niin paljon uutta tietä viime aikoina. Sillä välin kun lajittelimme roskat ja tyhjensimme peräkärryn paahteessa, lapset leikkivät auton takapenkillä. Kuten kaikilla käyttämilläni lajittelupihoilla, tälläkin jätelavat olivat sellaisessa järjestyksessä ja peräkärrymme pakattu sellaiseen järjestykseen, että jouduimme tekemään toisen kierroksen pihan poikki. Lisäksi minun oli ja on aina vaikea erottaa toisistaan erilaisia puujätteitä - käsittelemätön puu, käsitelty puu, kyllästetty puu, maalattu puu. Kun ne ovat kyllin vanhoja, ne näyttävät kaikki melko lailla samalta, harmaalta ja laholta. Tein kuitenkin parhaani, ja kuten kaikilla lajittelupihoilla, peräkärry tyhjeni lopulta.

Ajoimme Äänekosken keskustaan ostamaan hyvin ansaitut jäätelöt ja joitain mökiltä vielä puuttuvia tarvikkeita, kuten voiveitsen, jota emme löytäneet kaupastakaan. Sitten söimme tuutteja kadulla kävellen ja huomasimme kadun toisella puolella kirpputorin, jonne menimme jäätelöistä päästyämme. Sieltäkään emme löytäneet voiveistä, mutta löysimme paljon halpoja lautasia, pieniä hörppymaljoja ja lapsille uuden lelun sillä ehdolla, että he olisivat kilttejä. Yhdessä palapelissä ei ollut hintaa, joten emme voineet ostaa sitä. Samantekevää, iltapäivä oli jo pitkällä ja minulla oli nälkä.

Paluumatkalla täytimme vesikanisterit lähteellä ja saimme lisää hyttysenpistoja. Kun pääsimme takaisin mökille, iltapäivä oli vielä pidemmällä ja minulla vielä kovempi nälkä. Kummitädillä oli jo kiire lähteä kotiin kissojaan hoitamaan, joten hän ei jäänyt syömään. Laitoimme ruoan nopeasti ja palasimme työhömme, vaikka oli jo myöhä. Varastolla oli vielä paljon tekemistä eikä kaikki jäte ollut sopinut yhteen kuormaan, osa rojuista oli vietävä Mustankorkealle matkalla kotiin. Lapset alkoivat tuskastua hyttysiin mutta menivät silti uimaan. Olin nostamassa puolisoni avuksi painavia pölkkyjä sivuun varaston lattian tutkimiseksi, kun vanhempi tyttäremme huusi rannasta. Puolisoni käsitti sekunnin murto-osaa nopeammin kuin minä, että kyse ei ollut tavallisista leikkihuudoista vaan todellisesta hädästä, ja juoksi pikavauhtia laiturille. Sieltä näimme lapsemme vierekkäin vedessä, vanhemman seisovan syvällä huolestuneen näköisenä ja nuoremman hänen vieressään pää veden alla niin, että vain hieman päälakea näkyi pinnalla. Puolisoni syöksyi suoraan veteen vaatteet päällä hakemaan lapset pois, etenkin sen, josta näkyi vain vähän päälakea.

Kaikki nousivat vedestä vettä valuvina ja istahtivat mökin kuistille. Nuorempi tyttäremme oli vesileikkien tiimellyksessä ajautunut metrin päähän laiturista ja heti liian syvälle. Vanhempi tytär oli yrittänyt auttaa häntä mutta joutunut melkein itse pulaan sitä tehdessään ja huutanut sitten heti apua. Onneksi hänellä oli kuuluva ääni ja hän oli käyttänyt sitä heti, ja onneksi nuorempi tytär oli veden alle jouduttuaan pitänyt silmänsä ja suunsa kiinni odottaessaan pelastusta ja pysynyt paikallaan. Melko pian hän avasi hitaasti silmänsä näyttäen kuin juuri unesta havahtuneelta. Puolisoni ja vanhempi tyttäreni, jotka olivat säikähtäneet pahimmin, itkivät äänekkäästi helpotuksesta. Hain heille pyyhkeet ja kehotin kaikkia pukemaan kuivat vaatteet päälle. Sillä välin minä väänsin puolisoni litimärät vaatteet vähemmän tippuviksi ja ripustin ne narulle kuivumaan. Sitten menimme sisälle rauhoittumaan ja lepäämään emmekä enää jatkaneet töitä sinä iltana. Myöhemmin puolisoni heitti kastuneet työkenkänsä roskiin.

*

Muut menivät taas telttaan nukkumaan. Minuakin pyydettiin sinne nyt, kun siellä oli tilaa, mutta kieltäydyin, sillä tiesin, että nukkuisin huonosti lasten vieressä, vaikka hyttysiltä saisikin olla rauhassa. Ratkaisu tuntui minusta pahalta, sillä kaiken jälkeen olisi kai ollut paikallaan nukkua niin sanotusti perhepedissä. Vetosin siihen, että jaksaisin seuraavana päivänä paremmin työskennellä, jos saisin yhtä hyvät yöunet kuin edellisenä yönä, mutta kävikin niin, että makasin pitkään valveilla ja jouduin nousemaan sängystä käydäkseni vessassa. Koska oli lämmintä, en jaksanut pukeutua muuten kuin panemalla sandaalit jalkaani. Mennen tullen huussiin jouduin huitomaan hyttysiä kimpustani, mennen tullen laiturille käsiä pesemään myös. Kun olin ohittamassa telttaa, puolisoni pisti päänsä esiin teltan aukosta ja hämmästyi nähdessään minut alasti teltan edustalla. Selitin, mitä olin tekemässä. Hän näytti jo selvinneen kovasta kokemuksestamme, ei ollut minulle vihainen vaan antoi iltasuukon ja kömpi takaisin telttaan.

Yöllä näin outoa unta, joka ei liittynyt mitenkään illan järkyttävään läheltä piti -tapahtumaan. Olin jonkun espanjaa osaavan ystäväni, erään ikäiseni naisen, seurassa. Menimme yhdessä johonkin oppilaitokseen, jonka käytävillä kuljeskeli sekä normaalisti pukeutuneita että täysin alastomia ihmisiä. Kaikki elehtivät hillitysti niin, että tuntuivat jotenkin tiedostavan tilanteen outouden, mutta käyttäytyivät silti aivan luontevasti kuin mikään ei olisi hullusti. Meidät otti vastaan (pukeissa oleva) nainen, joka näytti selvästi ja röyhkeästi nauttivan minun hämmennyksestäni - ystäväni ei ollut läheskään yhtä hämillään kuin minä - mutta kohteli meitä kuitenkin ystävällisesti. Ainakin siihen asti, kunnes ajautui ystäväni kanssa väittelyyn. He väittelivät aiheesta, jota en täysin ymmärtänyt ja hallinnut. Se oli puoliakateeminen väittely jostain yhteiskunnallisesta aiheesta, ja minun olisi kai pitänyt osata espanjaa ymmärtääkseni sitä paremmin, vaikka he väittelivätkin suomeksi. Lopulta he suuttuivat toisilleen ja meidän piti lähteä ennen kuin minä ehdin kunnolla tajuta, miksi olimme oppilaitokseen tulleetkaan. Sitten istuin ystäväni kanssa taksissa. Oli pimeää ja satoi vettä. Minä istuin takaistuimella, ystäväni edessä. Ystäväni keskusteli taksinkuljettajan kanssa, en jostain syystä saanut selvää heidän puheestaan. Äkkiä ystäväni kääntyi katsomaan minua. Hän nousi istuimeltaan ja pyrki auton liikkuessa takaistuimelle etuistuinten välistä. Hän oli ketterä. Taksinkuljettaja ei puuttunut asiaan. Tuli yhä pimeämpää, en erottanut ystävääni enää kokonaisena, hän oli liian lähellä minua. Sisätila muuttui yhtä hämäräksi ja sumeaksi kuin ulkoilma, ja kaikki äänet hävisivät. Tunsin hänen huulensa omiani vasten, ne polttivat. Ystäväni alkoi riisua housujaan ahtaassa tilassa, se kävi yllättävän nopeasti...

Samassa heräsin lasten kirkkaisiin ääniin ja siihen, että minun piti päästä vessaan. Tällä kertaa pukeuduin. Aamupalan jälkeen palasimme työmaallemme miettimään, mitä vielä ehtisimme tehdä niin, etteivät paikat seuraavana päivänä lähtiessämme näyttäisi työmaalta eikä ruohikon kätköihin jäisi nauloja ja ruuveja tai vähemmänkään vaarallista roskaa. Käytännössä meidän oli päätettävä urakka kunniallisesti puolitiehen. Kun nypin lautakasojen alta paljastuneesta maan ja lahopuun sekaisesta sotkusta vanhoja muovin- ja kattohuovanpaloja, pohdin usein, mitä muinaiset "rakentajat" noin viisikymmentä vuotta sitten olivat ajatelleet rakentaessaan kivijalattoman varaston ja oliko aherruksessamme mitään järkeä, hökötyshän sortuisi kuitenkin ennen pitkää kuin niiden kahden tyhmän porsaan talot, mutta kun kävin välillä sisällä varastossa katsomassa, mitä puolisoni oli saanut aikaan, en voinut jättää työtä kesken. Siinä missä minä turhauduin ja hermostuin, puolisoni väsyi ja vajosi ajoittain epätoivoon. Minä aloin viskellä roskia yhä vihaisemmin joko suoraan peräkärryyn tai jätesäkkeihin, puolisoni löi päänsä kattonaulaan.

Jossain vaiheessa, kun olimme lopen väsyneitä siivoamiseen, puolisoni meni käymään sisällä juomassa vettä. Olimme jättäneet lapset leikkimään sinne, jottei meidän tarvitsisi pelätä, että he hukkuvat. Pian näin vanhemman tyttäreni tulevan ovesta ulos itkuisena ja kuulin sisältä puolisoni vihaista huutamista. En ehtinyt mökkiin katsomaan, mitä oli tapahtunut, kun puolisoni jo käveli kuistille pari mattoa sylissään ja alkoi kiihtyneenä selittää, minkä sotkun lapset olivat saaneet aikaan. Reagoin hänen kiihtymykseensä kiihtymällä itsekin ja aloin niin ikään huutaa lapsille. Huusimme heille vuorotellen yrittäen kuunnella toisiamme, jotta emme toistaisi turhaan asioita, joita ei ollut tarpeen toistaa, ja jotta toistaisimme asiat, jotka oli tarpeen toistaa. He olivat olleet kertakaikkisen tuhmia ja tyhmiä: Koska heistä oli hauskaa, että kissamme kävi välillä mökin toisen kerroksen parvekkeella ulkoilemassa, he olivat päättäneet kuljettaa myös kissan hiekkalaatikon yläkertaan. (He olivat maininneet tästä neronleimauksellisesta leikki-ideastaan heti ensimmäisenä päivänä, jolloin olimme nimenomaisesti kieltäneet heitä tekemästä niin ja koskemastakaan hiekkalaatikkoon, ja he olivat tuntuneet ymmärtävän asian.) Jostain syystä, jota emme lasten itkuisesta selittelystä pystyneet käsittämään, he eivät olleet ainoastaan lähteneet viemään hiekkalaatikkoa yläkertaan asti vaan olivat myös jättäneet viemättä sen sinne asti. He olivat jättäneet hiekkalaatikon portaisiin. Vinoihin, kapeisiin, jyrkkiin portaisiin. Hiekkalaatikko, jonka "hiekka" oli kuivaa sahanpurua ja sytykkeiksi kelpaamatonta halonhakkuujätettä, puu-, kaarna- ja tuohisilppua, oli kaatunut portaissa. Koska laatikko ei ollut ollut täysin puhdas, seuraukset olivat olleet tuhoisat. Likaista kissanhiekkaa oli levinnyt portaisiin, olohuoneen ja ruokailutilan lattialle, matoille, nojatuoleille, portaiden alla sijaitsevan lipaston päälle ja taakse, lipaston päällä säilytettäviin esineisiin ja moniin muihin paikkoihin. Siivoamiseen menisi monta tuntia. Sättiessään lapsia puolisoni, joka oli jo kyllin väsynyt varastontyhjennysurakasta, itki sitä, miten ajattelemattomia ja tottelemattomia lapsemme olivat, ja komensi heidät auttamaan siivoamisessa. Siihen he sentään ymmärsivät ryhtyä. Matonpesusta he eivät kuitenkaan olisi selviytyneet, joten se jäi minun tehtäväkseni. Kun kannoin sangoilla vettä järvestä matonpesupaikkana toimivalle pöydälle, joka sijaitsi hieman sivummalla etupihalla, välillä kuistilla käyneet lapset kysyivät minulta, mitä oikein tein kahdella sangollani. Tiuskaisin heille pysähtymättä, että heidän typeryytensä vuoksi jouduin nyt pesemään mattoja enkä esimerkiksi ehtinyt pelaamaan heidän kanssaan krokettia, jota muuten olisimme voineet yhdessä iloiten harrastaa.

Välikohtauksen ja sen jälkiselvittelyiden jälkeen oli pakko laittaa taas ruokaa. Tällä kertaa valmistimme sen sähköhellalla, olimme jostain syystä hieman voimattomia. Kun kävimme ruokapöytään, vilkaisin mökin pihalle ja huomasin äkkiä, että yhdestä linnunpöntöstä poistui lintu vähän liian putoavaisella tavalla ja kömpelösti ollakseen linnunpoikasen isä tai äiti. Sen täytyi olla itse linnunpoikanen, tarkemmin sanottuna sinitiaisen poikanen. Kerroin havainnostani muille, ja sitten me kaikki vahtasimme pönttöä aitiopaikalta. Sieltä lähti toinenkin poikanen, joka räpisteli hieman eri suuntaan kuin ensimmäinen. Seuraava onnistui laskeutumaan viereiseen puuhun, joka olikin vain puolentoista metrin päässä. Pieniä sinitinttejä tuli aina vain lisää, yhteensä ehkä seitsemän tai kahdeksan. En ollut koskaan ennen nähnyt poikasten lähtevän pesästä, mutta silloin toivoin hartaasti, että näkisin näiden sinitiaisten lisäksi vielä ainakin kerran.

*

Linnuista puheen ollen olin aikaisemmin ilmoittanut lapsille myös havainnostani, että sorsaperhe ohitti mökin laiturin oikealta vasemmalle eli vastavirtaan. Lapset juoksivat paikalle niin äänekkäästi, että sorsat lisäsivät solmuja ja vaihtoivat kurssin kohti vastarantaa, emmekä saaneet ihailla niitä niin läheltä kuin ehkä olisimme saaneet, jos lapset olisivat lähestyneet niitä maltillisemmin. Muistin kesän ennen lapsia, jolloin olin puolisoni kanssa ollut mökillä, kun sorsat olivat nousseet rohkeasti silloiselle laiturille tepastelemaan. Olin enemmän pettynyt lasteni hätäisyyteen kuin sorsien arkuuteen. Ajattelin, että minäkin varmasti haluaisin kauemmas lapsistani, jos olisin sorsa. Ja itse asiassa myös siinä tapauksessa, etten olisi sorsa. Mutta minulla oli vain tämä perhe eikä lapsiaan voi valita, hyvä jos puolisoakaan.

*

Varastotyömaa oli saatava jonkinlaiseen kuntoon ennen tulevaa yötä, jolloin oli luvassa ukkosta. Puolisoni totesi, että mökki sijaitsi paikassa, johon ukkonen osui hyvin helposti, jos sellaista pienelläkin todennäköisyydellä ennustettiin, ja toimimme sen mukaisesti: suljimme peräkärryn kuomun, keräsimme ulkoa kaiken irtaimen ja kastuessaan pilalle menevän ja purimme teltan. Teltan purkaminen oli nopeampaa ja helpompaa kuin sen pystyttäminen, mutta jostain syystä en yhtäläisesti käden käänteessä kuin viimeksi onnistunut pakkaamaan sitä sen pussiin, vaan pussi alkoi ratkeilla ja repeillä, kun yritin väkisin rutata ja tunkea telttaa sen sisään ja vetää pussin vetoketjua kiinni. Pussin oli täytynyt kutistua sitten viime kerran, vaikkei sitä tietenkään ollut pesty. Puoliso tuli rauhoittamaan minua sanomalla, että ei pussia ollut tarpeen saada ihan kiinni, ja niin sen vetoketju jäi puoliksi auki.

Avasimme mökin olohuoneen vihreän vuodesohvan lapsille nukkumapaikaksi. Huomasimme oudon jäljen yhdessä sen tyynyssä ja arvelimme, että sitä oli varmaankin hiiri nakertanut, mökillä oli tiettävästi jyrsijöitä. Levitimme lakanan sen päälle. Puolisoni halusi nukkua lattialla lasten vieressä eikä tulla yläkertaan, missä oli hänen mielestään liian kuuma. Minä puolestani en vain jaksanut laittautua makuulle hänen viereensä, sillä olohuoneessa oli jo muutenkin ahdasta, siellä oli turhan paljon nojatuoleja. Nukuin siis viimeisenkin yön yläkerrassa, mutta hyvin levottomasti. Kun lapset olivat lopultakin hiljentyneet ja olin saamassa unen päästä kiinni, jyrähtely alkoi ja voimistui nopeasti. Eikä mennyt kauan, kun vettä alkoi sataa kaatamalla. Ja se ainoa ilmeisesti mutatoitunut hyttynen, johon Raid Liquid Electric ei näyttänyt tehoavan, inisi vuoteeni välittömässä läheisyydessä koko yön näyttäytymättä tai edes imemättä vertani kertaakaan. Ja koska en päässyt uneen, jouduin vähän väliä käymään ulkona huussissa, usein vesisateessa. Eikä minua juurikaan lohduttanut, että puolisollani oli sama ongelma, sillä en ole erityisen hyvä valvoja. Kun aamu koitti, katsahdin väsyneenä sisäkattoon ja näin viimein vilaukselta hyttysen, jota en yön aikana ollut löytänyt, vaikka olin metsästänyt sitä otsalampun kanssa. Yritin nyt tappaa sen, mutta olin liian hidas.

Onneksi olimme lähdössä iltapäivällä kotiin, en olisi pidempään mökkireissua jaksanut. Teimme jotain mukavaa yhdessä ennen lähtöä. Minä yritin heittää lasten kanssa tikkaa, mutta he olivat liian pieniä eivätkä saaneet tikkoja jäämään tauluun kiinni. Krokettia emme pelanneet. Emme ehtineet ulkoiluttaa kissaamme, mutta sisäkissa se onkin. Ehkä emme tehneet muuta kuin kävimme lopuksi yhdessä uimassa, sitä ennen oli niin paljon tekemistä ja valmisteltavaa ja muistettavaa. Olin viestitellyt netissä naapurikuntamme kaatopaikan kanssa siitä, voiko vanhan ruohonleikkurin tuoda sinne, ja saanut vastauksen, että se on metalliromua, kunhan sen tankin tyhjentää bensiinistä. Tankki oli ollut lähes tyhjä, mutta otimme senkin vähän talteen - läikyttäen vain hieman nurmikolle, sillä tankin tyhjentäminen oli vaikeaa. Ruohonleikkurin ja muun rautaromun lisäksi oli lähinnä käsiteltyä puuta, käsittelemätöntä puuta, lahoa puuta, harmaata puuta, kyllästettyä puuta ja niin edelleen. Ja tietenkin monta säkillistä epämääräistä sekajätettä varaston maalattialta ja seinien ympäriltä ulkoa.

En koskaan kutsu meitä karavaaniksi, mutta mökiltä täyden peräkärryn ja takakontin kanssa lähtiessämme olisin voinut todeta, että nyt tämä meidän karavaanimme lähtee vihdoin liikkeelle.

Kaatopaikalla ihmettelin montaa asiaa. Kun kysyin, missä muovijätteiden keräysastia on, nuoret työntekijät neuvoivat panemaan ne sekajäteastiaan. Olin vähän järkyttynyt. Toisen kerran hämmästyin, kun yksi nuorista miehistä istuskeli keräyslavan reunalla, sillä hänhän oli siinä kaatopaikan asiakkaiden tiellä, joku olisi voinut vahingossa heittää hänen päälleen likaisen ja repaleisen suojapeitteen tai homeisen tuolin. Kolmanneksi päivittelin jälleen sitä, miten olisi pitänyt pystyä erottamaan toisistaan monta erilaista puutavaraa. Sitä mukaa kun peräkärryn pohja alkoi näkyä, puu oli yhä silppuisempaa ja vaikeammin tunnistettavaa. Lajittelu on hieno keksintö, mutta se on näemmä tarkoitettu vain alle viisikymmentävuotiaalle materiaalille, josta vielä näkee, mitä se on tai on ollut. Se, mikä unohdetaan ja laiminlyödään, on seka- tai ongelmajätettä, sillä tuottaa ongelmia selvittää, mitä jätettä se on. Varsinkin kun selvittelijä on usein eri ihminen kuin se, joka on unohtanut ja laiminlyönyt.

Miten ihanaa päästä kotiin juhannukseksi.

Pesimme kolme koneellista pyykkiä. Kolmannen loppulinkouksessa pesukone hajosi.

*

Heinäkuun puolivälissä kävimme uudestaan mökillä. Tällä kertaa meillä ei ollut mukanamme peräkärryä eikä telttaa ja olimme siellä vain yhden yön. Emme siivonneet varastoa, sillä se oli jo tehty, mutta sivelimme neljä terassituolia ja yhden pöydän ruskealla puuöljyllä. Se ei ollut isokaan urakka, sillä puolisoni hoiti suurimman osan. Kävelimme lasten kanssa läheiselle kankaalle poimimaan ensimmäisiä mustikoita. Soutelimme järvellä, olimme hankkineet kaikille pelastusliivit. Kun olimme soudelleet viitisentoista minuuttia, vanhempi tyttäreni huudahti riemuissaan: "Emme ole vielä kertaakaan pudonneet järveen!" Soudimme kaislikkoon lähelle koskea. Näimme joutsenperheen ja sorsaperheen etäältä. Uimme ja saunoimme. Pelasimme krokettia etupihalla, josta pallot vierivät laiturille päin, mutta ehdimme aina pysäyttää ne ennen kuin ehtivät veteen asti. Heittelimme liitokiekkoa ja potkimme palloa. Lapset kiukuttelivat jostain pikkuasiasta, mutta en enää muista, mistä. Hyttysiä oli paljon vähemmän, ne eivät häirinneet yöunta lainkaan. Vesi oli viileämpää ja virkistävämpää. Uin monta kertaa aurinkoon eli niin kauas varjoisesta rannasta, että näin valon.

Retki Muuratsaloon

Istuttuani lauantai-iltana olohuoneen sohvassa ja katsottuani kaksi elokuvaa, joista jälkimmäinen oli Fifty Shades of Grey (2015), totesin, että on aika ryhdistäytyä ja polkea sunnuntaiaamuna Muuratsaloon retkeilemään. Fifty Shades of Grey, jonka katsoin vain, koska on tärkeää tietää jotain menestyskirjoista tehdyistä elokuvista, oli minusta huonompi kuin Emmanuelle (1974) - enkä tällä tarkoita, että illan ensimmäinen elokuva olisi ollut Emmanuelle, ei ryhdistäytymisen tarpeeni niin iso ollut; Fifty Shades of Greystä vain tuli väistämättä mieleen Emmanuelle - tai sitten en vain ymmärtänyt sitä. Jos se johtui siitä, etten ymmärtänyt, se puolestaan voi hyvinkin johtua siitä, että Fifty Shades of Greyn on ohjannut nainen ja Emmanuellen mies ja sen todella huomaa elokuvien... öh, näkökulmavalinnoissa. Mutta tarkoituksenihan ei nyt ollut eritellä elokuvia, missä en selvästikään ole kovin taitava, koska käytin sanaa "näkökulmavalinta", vaan kertoa retkestäni Muuratsaloon.

Ei oikeastaan ollut ihan totta, että olisin ajatellut ryhdistäytymistä vasta lauantai-iltana. Todellisuudessa olin suunnitellut retkeä jo pitkään, tutkinut maastokarttoja ja pohtinut, kuinka monta paikkaa ehdin ja jaksan yhden päivän aikana nähdä. Muuratsalossa on sellaisia luontokohteita kuin Lullinvuoren rakokiviluola, Ramin kuntopolku ja Tapion alttari Hakolanvuorella, Pahkalahden hiekkaranta saaren eteläkärjen laajalla Natura 2000 -alueella sekä useita idyllisiä lampia vuorten ja metsien välissä. Retkipäivän lähestyessä seurasin myös säätiedotteita ja emmin viimeiseen asti, lähtisinkö retkelle sunnuntaina vai maanantaina. Sunnuntaille oli ennustettu todella kovaa tuulta, ja pelkäsin, että se tekisi pyöräilystä raskasta etenkin järvenrantateillä. Maanantaina puolestaan olisi tiettävästi lämpimämpää ja tyynempää, mutta näinä epävakaiden ilmojen aikoina en täysin luottanut siihen, ettei silloin sataisi. En kaivannut sadetta, sillä kun edellisen kerran vuosia sitten olin pyöräillyt Muuratsaloon ensimmäisen kerran elämässäni, olin joutunut pukeutumaan kumisaappaisiin ja tukalaan sadeasuun ja silti pitämään sadetta jossain portinpielessä. Enkä ollut nähnyt yhtäkään mainitsemistani luontokohteista, sillä en ollut löytänyt tietä saaren eteläosaan, missä kaikki kohteet sijaitsevat. Lannistavan sateen uhkakaan ei siis sopinut suunnitelmaani, joten valitsin lopulta sunnuntain, mikä osoittautuikin oikeaksi valinnaksi, sillä maanantai-iltapäivänä satoi sitten kuitenkin.

Aivan ensiksi ruokin ja hyvästelin kissan. Sitten pakkasin retkireppuuni, joka oli tyttäreni vanha vaaleanpunainen koulureppu, evääksi kolme voileipää, yhden banaanin, yhden omenan, pähkinöitä ja laimeaa appelsiinimehua sisältävän pullon. Otin mukaani Lullinvuoren luolaa varten taskulampun ja vesistöissä uimista varten pyyhkeen. Aamulla puoli kymmeneltä matkaan polkaistuani oli niin viileää, että panin myös hanskat käteeni ja jo parin kilometrin jälkeen tuumin, olisiko pitänyt panna lisäksi myssy päähän. Sitten muistin, miten pientä se oli siihen vuosien takaiseen sadepäiväreissuun verrattuna, ja luotin sään lämpenevän päivällä, kun aurinkokin tulisi esiin harmaiden pilvien takaa ja paistaisi siniseltä taivaalta, jota ei vielä aamulla juuri näkynyt. Ainakin minulle tuntemattoman ajattelijan oivallus, jonka mukaan taivas ei ole koskaan harmaa vaan aina sininen, vaikka onkin joskus harmaiden pilvien peitossa, innosti minua, kun poljin ja odotin tuulen puhaltavan pilvet tiehensä. Piristyin myös havaitessani yhtäkkiä, kun loin katseeni taivaan sijasta maahan, että pyöräni "vaihdelaatikon" mustamuovinen suojakuori ei ollutkaan pudonnut sille metsäpolulle, jota pitkin keväämmällä pyöräilin puolisoni kanssa, vaan liukunut vaihdejohtoa pitkin suoraan ohjaustangon alapuolelle. Siinä se oli roikkunut mukana kenties suuressa putoamisvaarassa monta viikkoa samalla kun minä olin pyöräillessäni saanut ihailla kolmivaihteisen vanhan Crescentini harmaata vaihteistoa ja pelätä sen kastuvan tai likaantuvan epäkuntoon, kunnes nyt liu'utin ja loksautin sen takaisin oikealle paikalleen. Olin hyvin iloinen ja pidin tapausta hyvänä enteenä. Joskus retkillä löytää yllättäen jotain sellaista, mitä on luullut hukanneensa jonnekin muualle, mutta tämä oli nyt jo toinen viisaus ja retki oli vasta alussa, joten minun oli maltettava mieleni.

Viisauksista puheen ollen tutustuin tässä työni puolesta muinaisintialaiseen ayurvedaan, josta en entuudestaan tiennyt oikeastaan mitään. Sen filosofiassa puhutaan kolmesta pääkehotyypistä, jotka ovat vata, pitta ja kapha. Ne voivat vaikuttaa ihmisessä yhdistelminä tai yksinään. Tein netissä testin, jonka perusteella olen voittopuolisesti pitta, jokseenkin vata ja hyvin vähän kapha. Pitta-painotus tarkoittaa ilmeisesti, että minun pitää tasapainossa pysyäkseni välttää kuumuutta ja mausteista ruokaa, kilpailemista ja täydellisyyden tavoittelua. Vatan puolesta minun pitää toisaalta välttää hieman myös kylmyyttä ja liian kevyttä ruokaa sekä liian raskasta fyysistä tekemistä ja aivotyötä. Matkalla Muuratsaloon ajattelin, että tämä pyöräretki vastaisi kaikkiin näihin tavoitteisiin mainiosti: lämpötila vaihtelisi koko päivän 15-20 asteessa, evääni olivat miedot mutta tukevat, olin yksin eikä minun tarvitsisi muuttua sunnuntaipyöräilijästä maastopyöräileväksi kuntosuorittajaksi ja pysyä jonkun toisen kannoilla, työni olivat tauolla enkä vaivaisi päätäni kirjojen kääntämisellä ja toimittamisella saati kirjoittamisella, ja mikä tärkeintä, kävisin vain niissä kohteissa, joihin ehtisin luontaisella nopeudellani, enkä yrittäisi väkisin hössöttää joka paikkaan. Eteläaasialaiset tiesivät jo varhain, että vapaapäivä alkukesällä Suomessa on ihmiselle parhaaksi.

Sen verran minun kuitenkin piti Paavalinvuoren ja Karkaussaaren välisillä kilometreillä keskittyä, etten jäisi auton alle, sillä tuolta pätkältä uupuu pyörätie ja jouduin ajamaan moottoriajoneuvojen kaistalla. Yritin olla liian paljon vilkuilematta tienlaidassa iloisesti kukkivia koiranputkia, lemmikkejä ja puna-ailakkeja. Aivan toisesta syystä yritin olla näkemättä myöskään lupiineja eli komealupiineja, joita myös rumalupiineiksi ja meidän vihaajien kesken rupiineiksi kutsutaan.

Säynätsalosta jatkoin etelään kohti Lehtissaarta. Ylittäessäni Louhunsalmea siltaa pitkin minut ohitti kaksi maastopyöräilevää kuntosuorittajaa. En välittänyt heistä vaan poljin suoraa tietä Kuusainsalmen Lemmensillalle ja sen yli Muuratsaloon. Ennen kuin jatkoin matkaa saaren länsirantaa seurailevalle tielle, pysähdyin kummastelemaan piskuista luonnonsuojelualuetta, joka karttaan oli merkitty Satasarvisen juurelle. Se sijaitsi asuintalon ja hylätyn näköisen kaksikerroksisen verstaan välissä. Tuuli ravisutti häiritsevästi toisen kerroksen ikkuna-aukkoja peittäviä mustia muovinriekaleita. Äkkiä näin jonkin eläimen ilmestyvän rakennuksen takaa ja loikkaavan ylemmäs mäkeen. Luulin sitä ensin jänikseksi, mutta se pysähtyi katselemaan minua ja nyökyttelemään päätään ylös ja alas. Se olikin peura. En ollut pitkään aikaan nähnyt peuraa. Yritin ottaa siitä nopeasti edes jonkinlaisen kuvan, mutta niiden sekuntien aikana, jotka minulta kuluivat kameran valmistelemiseen, se katosi Satasarviselle. (Vasta tätä kirjoittaessani tarkistin, että tuolla 0,07 hehtaarin alueella on suojeltu pieni lehmusmetsikkö.)

Hyppäsin satulaan ja ajoin Vuorenlahden risteykseen. Tällä kertaa olin tarkkana ja käännyin vaikeasti havaittavalle Kortepellontielle enkä lähtenyt tyhmänä ajamaan Satasarvisen ympäri saati Haikkaan. Näin Hauhonselällä leijalautailijan ja ajattelin niitä kahta maastopyöräilevää kuntosuorittajaa. Asfaltti loppui pian ja jyrkät ylämäet tekivät muutenkin etenemisestä raskaampaa. Pysähdyin seuraavalla arvoituksellisella luonnonsuojelupläntillä, Kärppäkivellä. Sille nousi polku, jolle en olisi voinut ottaa pyörää mukaan. (Nyt tarkistin, että sekin on lehmusmetsää.)

Ajoin "yksityistietä" eteenpäin ja näin jo kolme leijalautailijaa Hauhonselällä. Niistä kaksi näytti leijailevan/lautailevan toisiaan päin - jos he liikkuivat tuulen avulla, en käsittänyt, miten se oli mahdollista - mutta he välttivät yhteentörmäyksen. Ohitin vielä Pajukannan, kunnes saavuin kiviselle tielle Kontionvuoren ja Velakallionlammen välissä, joka yhdistää Muuratsalon pohjoisosan länsi- ja itärannan toisiinsa. Nyt eteneminen vasta olikin raskasta, mutta ainakaan ei enää palellut, kun aurinko alkoi paistaa yhä kirkkaammin ja tuuli tyyntyi tuolla mäkisellä metsätiellä. Riisuin takkini, talutin pyörääni useaan otteeseen ja yritin löytää Velakallionlammen itäpäähän johtavaa polkua. Sen sijaan löysin vain, kuten myöhemmin osoittautui, lammen länsipäähän johtavan polun, sillä se oli merkitty päällekkäin pinotuilla kivenmurikoilla. Jätin pyöräni, kypäräni ja hanskani, joita en uskonut patikkamatkalla tarvitsevani, kiven viereen ja seurasin pian jyrkästi laskevaa polkua Velakallionlammen nuotiopaikalle.

Näin lammen, sen vastarannalla kohoavan Suovuoren ja sen, ettei lammella ollut ketään muita. Aina kun saavun jäättömälle lammelle, minulla on aikaa enkä ole kipeä, menen uimaan. Riisuin vaatteeni keikkuvalle laudalle nuotion vieressä, pyörittelin hetken käsivarsiani sivuillani ja laskeuduin varovasti veteen. Oli vielä aamupäivä eikä tuulen sekoittama vesi tuntunut erityisen lämpimältä. Vaikka sinistä taivasta oli alkanut näkyä yhä enemmän, pilvet hohtivat yhä valkoisempina ja aurinko pilkisti esiin tämän tästä, kevyesti lainehtiva lampi näytti vielä yhtä harmaalta kuin se, mikä milloinkin peittää maailman värit. Nousin silti vedestä virkistyneenä ja söin hyvällä ruokahalulla pelkkä pyyhe harteillani yhden voileivistäni ja banaanin, jonka kuoressa oli jo nyt muutama tumma läikkä. Yritin myös ottaa itsestäni kuvan virkistyneen näköisenä, mutta kirkkaassa päivänvalossa näytin vain väsyneeltä ja vanhalta. Asiaa ei auttanut, vaikka kokeilin auringon jättämistä milloin taakse, milloin eteen tai sivulle. En saanut yhtään hyvää kuvaa itsestäni. Syytin päivänvaloa, mutta se saattoi johtua monestakin seikasta: kännykkäkamerasta, valokuvaustaidottomuudestani tai siitä, etten vain ollut erityisen kuvauksellinen tai osannut rentoutua edes omassa seurassani. "Edes"? Vai sittenkin: varsinkaan? Rakastan päivänvaloa, kirkasta keskipäivää ja sitä, että tunnen koko ihollani maan, veden ja ilman, mutta korvaako intiimeinkään kosketus luontoon sitä luontoa, jota oma lajini edustaa? Oli vielä yksi syy, miksi lähdin matkaan sunnuntaina enkä maanantaina: toivoin kohtaavani retkellä toisia ihmisiä, joita tapasin niin harvoin. En kuitenkaan toivonut kenenkään astelevan Velakallionlammen nuotiopaikalle juuri nyt, kun en ollut vielä pukeutunut. Eikä kukaan astellutkaan, käki vain kukkui sekä lähellä että kaukana.

Lähdin seuraamaan lammen pohjoisrantaa myötäilevää polkua. Rannassa kasvoi tupasvillaa, samansävyistä valkoista kuin lainehtivan veden sinivalkoisessa kimalluksessa ja kipunoinnissa. Lammen itäpäässä oli vene nurin ja toisen raato matalikossa pinnan alla. Ylitin ojan pyöreitä siltapuita pitkin, kuljin puhki ruostuneiden tynnyreiden välistä ja nousin jyrkästi polkua seuraten kallioille, Suovuorelle. Senkin päältä löysin nuotiopaikan. Löysin jatkoa polulle, seurasin sitä ja saavuin toiselle, pienemmälle nuotiopaikalle. Sieltä näin Hauhonselälle asti, sillä matkaa oli hämmästyttävästi linnuntietä vain vajaa kilometri. Sen jälkeen en enää löytänytkään jatkoa polulle. Olin näkevinäni vähemmän vihreitä, kapeita reittejä siellä täällä, mutta kun kokeilin niitä, päädyin aina paikkoihin, joista löytyi yhä epämääräisempiä polkuja. Lopulta etenin mistä parhaiten taisin ehkä suurin piirtein oikeaan suuntaan. Olin hieman eksyksissä mutta rauhoitin itseäni puhumalla ääneen itsekseni, kuten aina teen, vaikken olisikaan eksyksissä. Lopulta saavuin korkeille kallioille, joiden juurella puiden välissä erotin neulasten peittämän vaaleanruskean polun. Jouduin laskeutumaan sinne erittäin epämukavan ryteikön läpi, mutta tein sen, sillä olin saanut tarpeekseni Suovuoresta. Päästyäni polulle totesin, että olin lähtenyt jo Velakallionlammelta väärälle polulle noustessani Suovuorelle, sillä oikea polku kulki kallioiden välistä. Paluumatkalla en tekisi samaa virhettä. Totesin myös, että olin ylittänyt Jyväskylän ja Muuramen välisen rajan ja olin taas Muuramessa.

Saavuin tuota pikaa Lullinvuorentielle. Huomasin risteyksessä huonokuntoisen kyltin, josta ei saanut selvää, mutta tekemäni taustatyön ansiosta pystyin päättelemään, että siitä alkoi niin sanottu Ramin kuntopolku, Muuratsalon Kultalassa asustaneen miehen mukaan nimetty polku Hakolanvuorelle ja Tapion alttarille. Rami ei enää asunut Kultalassa pitämässä huolta kuntopolustaan, jolta hän oli jopa luonut lumet talvisin ja jolla hän oli opastanut ihmisiä, mutta joku näytti merkinneen polun puihin kiinnittämillään punaisilla ja sinisillä nauhoilla. Jos jaksaisin, kävisin polulla paluumatkallani, nyt suuntaisin Ojasenlammen kautta Lullinvuoren rakokiviluolaan, ajattelin ja lähdin tallustamaan leveää metsätietä.

Saavuin Ojasenlammelle paljon nopeammin kuin olin odottanut, joten olin taas lukenut karttaa väärin, mutta se oli vain hyvä asia - siis se, että saavuin lammelle nopeammin, ei se, etten osannut lukea karttaa. Rannassa ei ollut nuotiopaikkaa mutta hiilenpalasia kyllä. Iso lampi näytti tyyneltä ja hyvin uitavalta, mutta oli jo iltapäivä ja halusin ehtiä ennen nälkään nääntymistäni sekä luolaan että Pahkalahdelle, joten poikkesin heti uimisperiaatteestani ja jatkoin matkaani.

Oli yhä lämpimämpää ja aurinkoisempaa. Näin joitakin perhosia. Puiden välissä kiemurtelevalla tiellä ei tuullut. Riisuin takin ja pitkähihaisen paidan ja iloitsin retkipäivävalinnastani. Käännyin x-risteyksessä vasemmalle ja saavuin kääntöpaikalle. Sieltä lähti polku, jonka vieressä oli keltainen kyltti. Kyltissä kiellettiin polulla kulkeminen moottoriajoneuvoilla. Naurahdin, sillä jos olisin omistanut kevytmoottoripyörän ja osannut sellaista ajaa, ei olisi kyllä silti tullut mieleenkään lähteä sillä tuolle polulle, mutta jokin kokemuksen kirkastama tarkoitus kyltillä kai oli. Polku johti Lullinvuoren luonnonsuojelualueelle, mutta sen varrella olivat siirtolohkareiden muodostamat luolat ja raot. Niitä minä olin menossa ensin katsomaan.

Kun kallioita alkoi näkyä, ihmettelin, minkä kaikista mahdollisista poluista valitsisin, sillä ne vilisivät silmissäni. Valinnalla ei kuitenkaan tainnut olla väliä, päädyin joka tapauksessa lohkareiden keskelle. Sitten piti vain löytää se luola, jonka löytäminen oli kuulemma vaikeaa.

Se oli totta: luolan löytäminen oli vaikeaa. Kiertelin kiertelemistäni ahtaissa ja vaarallisissa väleissä ja kivimuodostelmissa enkä löytänyt kuin kaksi nuotiopaikkaa ja joitain koloja, joihin ei kai sopinut kuin lapsi tai hyvin pienikokoinen, notkea ja jäntevä aikuinen. Mietin, sovinko edes jälkimmäiseen kategoriaan. Mietin myös, oliko mitään järkeä käyttää näin paljon aikaa ja energiaa siihen, että pääsisi vaaralliseen, ahtaaseen ja pimeään paikkaan. Ja olisiko tänne pitänyt tulla ennemmin kaverin kanssa kuin yksin. Väsyttyäni kivillä pomppimiseen etsin netistä aiemmin lukemani jutun rakokiviluolasta. Siinä sanottiin, että luolaan oli kolmekin sisäänkäyntiä, joista vain yksi oli kyllin tilava kenelle tahansa, ja että luolan päällä oli nuotiopaikka. Käsitin pian, kumpi kahdesta löytämästäni nuotiopaikasta sen täytyi olla, mutta läheskään yhtä pian en löytänyt sisäänkäyntiä luolaan. Olin jo vähällä luovuttaa, kunnes uskaltauduin kokeilemaan ahdasta rakoa, jonka näin murtuneen lohkareen ja männyn välissä. Siitä näytti pääsevän pidemmälle, jos vain sopisi sisään. Reppuni jouduin jättämään kalliolle, ja riisuin takkinikin. Taskulampun otin mukaan, vaikka sen valoteho olikin niin alhainen, ettei sillä juuri mitään nähnyt. Vääntäydyin läpi raosta, joka ei kai mitenkään voinut olla se tilavin sisäänkäynti, mutta se oli kuin olikin rakoluolan sisäänkäynti!

Vasta pienen pudotuksen jälkeen pohdin, mahdoinko päästä takaisin ylös samaa tietä, mutta jos se tilavin aukko tulisi jostain vastaan, voisin käyttää sitäkin, joten en murehtinut asiaa. Luola oli kapea, käytävämäinen ja suorassa seisottavan korkea. Sen pohjalla oli kivenmurikoita, joihin ei kannattanut nyrjäyttää nilkkaansa. Se oli mukamas yli kolmekymmentä metriä pitkä vaikka tuntui vain puolelta siitä, mutta ehkä kiven sisässä on vaikea arvioida etäisyyksiä. Löysin toisesta päästä toisen aukon, joka ei ollut minun käyttämääni isompi vaan pienempi. Muistin, että olin nähnyt sen hetki sitten ylhäältä päin ja päätellyt, että tuosta en ainakaan voisi mennä. Muuten luola päättyi kuin sortumaan, seinämään kiviä, joiden pienistä raoista paistoi päivä. Minun oli pakko päästä ulos samaa tietä, mitä olin tullutkin.

Palasin sisäänkäynnille. Päästäkseni ulos minun piti ponnistaa rintani korkuisen lohkareen päälle satuttamatta itseäni ympäröiviin kiviin. Lisäksi oli vältettävä venähdyksiä ja jänteisiin kohdistuvia tärähdyksiä, jotka saattaisivat olla kohtalokkaita tai muuten vain parantua hitaasti. Olikohan tämä luola nyt tämän arvoinen? Minusta ei varmasti koskaan tulisi speleologia. Pelkkä ponnistaminen ei riittänyt, jouduin ottamaan käsilläni tukea myös viereisistä, rosoisista kivistä ja sain onneksi vain kaksi mitätöntä naarmua sormiini, kun pääsin ylös ja ulos ensi yrittämällä.

Kun helpottuneena hain reppuni ja laskeuduin kallioilta luonnonsuojelualueelle johtavalle polulle, pohdin, uskaltaisinko tuoda perheeni katsomaan luolaa. Lapseni tykkäsivät kiipeilystä, mutta luolan sisäänkäynnillä heitä olisi pakko auttaa, siitä he eivät yksin selviäisi. Puolisoni puolestaan taisi kärsiä ahtaan paikan kammosta, noinkohan hän astuisi jalallaankaan tuommoiseen rakoon. Mutta kaikkein eniten ajattelin sillä hetkellä Pahkalahden hiekkarantaa, missä söisin loput evääni ennen paluumatkaa.

Ohitin luonnonsuojelualueen merkitsevän tolpan. Sitten yllätin polulla peipon. Jossain lauloi myös tiltaltti. (Myöhemmin tarkistin, että luonnonsuojelualue suojelee muun muassa uhanalaista haaparaspia.) Saavuin risteykseen, joka muistutti liikenneympyrää. Katsoin karttaa ja arvioin, että minun olisi valittava ensimmäinen "liittymä", sillä toinen johti jonkun mökille ja pois suojelualueelta. Tämä metsäpolku oli todella viihtyisä: sopivan rehevä, metsä ei ollut liian sankka eikä liian väljä. Lähestyessäni rantaa korviini alkoi kantautua aaltojen pauhu. Kotvan käveltyäni minusta alkoi tuntua, että polun olisi jo kotva sitten pitänyt kääntyä rantaan. Kun olin jo kääntymässä takaisin, se lopulta kääntyikin, mutta ranta ei ollut mikään hiekkaranta vaan sillä kasvoi Ristinselälle päin nojaavia puita.

Polku näytti kuitenkin kaartavan takaisin päin rantaa pitkin. Seurasin sitä ja näin edelleenkin vain tyrskyjen ylle nojaavia puita. Hiekkaa oli jonkin verran rannassa siellä täällä, mutta eikö sitä olisi pitänyt olla enemmän rannalla, jota kutsuttiin hiekkarannaksi? Vai olinko jo oikeassa paikassa? En ollut. Jatkoin vielä vähän matkaa ja saavuin oikealle, leveälle hiekkarannalle, jolla oli nuotiopaikka, palanut vene ja pari isoa koivua. Olin saavuttanut Muuratsalon eteläpään - tai ainakin yhden niistä. Olin perillä.

***

Rannalta löytyi hyllyntapainen teline, jossa oli pieni musta pata ja sen vieressä kasa vanhoja Keskisuomalaisia ja lehtien päällä painona kämmenen kokoinen kivenmurikka. Maassa lojui avattu mutta lähes täysi sinappituubi. En olisi siihen koskenut muutenkaan missään tapauksessa, sillä en pidä sinapista. Hyllyn päällä ei ollut mitään, ainoastaan pieni vihertävä lasinsiru, jota yritin varoa purkaessani varusteitani ja vaatteitani hyllylle. Minulla oli nälkä ja heikottikin hieman, mutta halusin ehdottomasti pulahtaa rantaveteen ennen ruokailua. Niin oli se täällä vieraillut Suomen Luonnon blogikirjoittajakin vuosi sitten halunnut mutta jättänyt väliin, koska rannalla oli ollut muita. Kun olin valmis, ongelmaksi muodostui, mistä kohdasta vaahtoaviin aaltoihin olisi paras uppoutua niin ettei suorastaan uppoaisi. Pohja erottui matalallakin huonosti mutta siinä näkyi erikokoisia isompia ja pienempiä kiviä hienon hiekan lisäksi, parin metrin päässä rannasta pinnan yläpuolelle kohosi isompi rantakivi, tuuli oli sekoittanut veden roskaiseksi lehdistä ja risuista ja huomattavan viileäksi. Uimiseen sisältyi siis jonkinlaisia vaaroja tai vähintään epämiellyttävyyksiä.

Valitsin kastautumispaikaksi koivujen osoittaman kohdan, joka näytti helpoimmalta karikivestä huolimatta. Kylmät aallot yrittivät työntää minut takaisin, kun horjahtelin epätasaisella, hitaasti syvenevällä pohjalla mutta työnnyin yhä kauemmas rannasta. Kun lopulta heittäydyin aallokkoon, jossa pian käännyin ympäri antaakseni sen kuljettaa minut kuivalle maalle, voihkin melko äänekkäästi mutten kivusta tai uupumuksesta vaan tyytyväisenä luonnonvoimien suopeuteen.

Heitin taas pyyhkeen olkapäilleni ja istuin syömään nuotiolle, jota minulla ei ollut tarvetta sytyttää. Tuuli puhalsi niin kovaa, että muovipussit sisältöineenkin kierähtivät välillä vierestäni maahan. Minun oli istuttava osittain niiden päällä pitääkseni ne paikallaan. Ja syötävä melko nopeasti, sillä minulle alkoi tulla kylmä ilman vaatteita. Olin kuvitellut, että päästessäni rannalle lepäilisin siellä kaikessa rauhassa hiekalla pyyhkeen päällä maaten ja kirjaa lukien ehkä tunninkin ja palaisin sitten samaa tietä uusia voimia saaneena. Kaikkea kanssa, paras oli päästä takaisin metsän suojiin hiljaisuuteen, tyyneyteen ja lämpöön. Olin rannalla pitkään alasti, kunnes olin aivan kuiva. Pyörittelin käsivarsiani. Otin kuvia aallokosta sekä varjossa että auringossa, näin kaukana selällä laivan ja yritin puhdistaa roskaisia jalkojani parhaani mukaan. Käsitin, että kovan vedenkäynnin vuoksi en kuulisi lainkaan, jos rantaa lähestyisi ihmisiä, vaikka nämä keskustelisivat normaalilla äänenvoimakkuudella. Minulla ei tietenkään ollut mitään vieraiden ihmisten tapaamista vastaan, kuten jo aiemmin olin todennut, mutta en halunnut olla alasti tavatessani heitä. Ja tietenkin kävi niin, että samasta suunnasta, josta olin löytänyt tieni rannalle, ilmestyi kirjaimellisesti puun takaa kolme lämpimästi pukeutunutta keski-ikäistä, kaksi miestä ja yksi nainen - mutta siinä vaiheessa ylläni oli jo yksi paita ja kahdet housut.

Tulijat vilkaisivat minua välinpitämättömästi, eivät sanoneet mitään ja istahtivat nuotiopaikalle juttelemaan keskenään. Eikä minullakaan ollut mitään sanottavaa noin mielenkiinnottomille ihmisille, joten en lähestynyt heitä vaan heitin huomattavasti keventyneen vaaleanpunaisen hepparepun selkääni, vilkaisin viimeisen kerran tuuliselle Pahkalahdelle ja jatkoin reippaasti patikkamatkaani. Hampaani kalisivat vain kerran.

Poistuin rannalta sitä polkua pitkin, jota minun olisi sinne alun perin pitänyt saapua. Päädyin jälleen liikenneympyrää muistuttavaan risteykseen ja huomasin, että siinä olikin kahden sijaan kolme liittymää, joista minun olisi pitänyt valita keskimmäinen, mutta olin siinä epäonnistunut, sillä en ollut nähnyt sitä ympyrän keskellä kasvavien puiden takaa. Otin paikasta kuvan vastaisuuden varalle. Sitten seurasin tuttua polkua rakokiviluolakalliot kiertäen, kunnes polku minulle vielä tuntemattomalta osaltaan leveni ja saavuin mutkaan, jossa piti kääntyä oikealle ja polku taas kapeni. Loivaa ylämäkeä noustessani ohitin hyppyrin näköisen viritelmän, josta päättelin, että sillä keltaisella kyltillä siellä kääntöpaikalla polun alkupäässä oli tosiaan jokin virka. Mutta kääntöpaikalle saavuin yllättäen eri polkua kuin olin sieltä Lullinvuorelle lähtenyt. On se nyt kumma, kun ei virallisiin maastokarttoihin merkitä kaikkia alle puolen metrin levyisiä kinttupolkuja!

No niin. Sitten minun piti valita, palaisinko heti Ojasenlammen kautta vai kävisinkö sitä ennen vilkaisemassa lampia Pieni-Sikonen ja Iso-Sikonen, jotka olivat ihan lähellä vastakkaisessa suunnassa. Kai ne oli pakko nähdä sen kerran kun tänne asti olin tullut, ajattelin ja käännyin risteyksessä vasemmalle. Pian vastaani tuli auto, joka veti peräkärryssä puukuormaa. Tuntematon kuljettaja tervehti minua kädellään, nyökkäsin vastaukseksi. Sitten näin vasemmalla Pieni-Sikosen, uskomattoman vehreän, tyynenkauniin lummelammen. Senkin rannalla oli nuotiopaikka, mutta uiminen lammessa vaikutti vaivalloiselta, joten siitä ajatuksesta luovuin. Olin sitä paitsi vasta lämmennyt patikoimisesta kylmän Pahkalahden jälkeen. Entäpä Iso-Sikonen? Sen nähdäkseni minun piti vielä jaksaa nousta mäen päälle. Jaksoin tietenkin. Vasta tienhaarassa selvisi, miksi sen lammen rannalle johti tie: siellä oli mökki.

Uskaltauduin kuitenkin mökin pihaan, sillä pihassa ei ollut autoa eikä kevytmoottoripyörää eikä mitään moottoroimatontakaan kulkuneuvoa. Mökki vaikutti autiolta, sähköttömältä ja vesijohdottomalta, mutta yksityinen se varmasti oli. Varoituskylttejä ei ollut, eikä alueella ilmeisesti ollut kameravalvontaa. Sähköttömissä kiinteistöissä harvemmin kai onkaan. Iso-Sikosen rannassa oli hyvin varusteltu laituri. En ensin mennyt sinne, mutta pian havaitsin, että vain laiturilta saisin kunnollisen kuvan lammesta. Käväisin sitten siellä nopeasti huomatakseni, että kyllä Pieni-Sikonen oli kuitenkin paljon kauniimpi.

Sitten palasin Lullinvuorentielle ja Ojasenlammelle. Nyt olin nähnyt niin monta lampea lyhyen ajan sisällä ja sen verran lämmennyt, että oli päivän kolmannen ja luultavasti viimeisen uintireissun aika. Ojasenlampi oli nyt aivan tyyni, ja siinä uiminen oli Pahkalahden jälkeen hyvin miellyttävä kokemus. Siihen oli hyvä lopettaa. Käki kukkui jossain hyvin lähellä, sillä sen ääni kuului selvästi. Hieman epäselvemmin kuulin myös kuin ihmisääniä, ja odotin koko ajan jonkun ilmestyvän rantaan lampea ilmeisesti kiertävältä polulta, mutta ketään ei näkynyt edes tiellä, joka kulki niin läheltä, että sieltä näki hyvin rantaan. Iltapäivä oli jo pitkällä, ja hyttyset olivat heränneet. Jossain haukkui koira. Kuivasin itseni, pukeuduin nopeasti ja kävelin Ramin kuntopolun alkupäähän.

Niin, Ramin kuntopolku! En kai minä nyt sille enää jaksaisi lähteä. Sehän olisi kolme kilometriä pitkä lenkki Hakolanvuorelle ja Tapion alttarille. Katsoin taas netistä jonkun lyhyen kuvauksen siitä ja kiinnitin huomioni kohtaan, jossa sanottiin, että oikotietä pitkin Alttarille olisi vain nelisensataa metriä. Kyllähän minä sen oikotien löytäisin!

En minä sitä oikotietä löytänyt. Ongelmana oli, että vaikka varsinainen polku oli, kuten aikaisemmin huomautin, merkitty sinisillä ja punaisilla nauhoilla, en voinut tietää, oliko myös oikopolku merkitty niillä. Kävi ilmi, ettei ollut, ja niin kävelin Hakolanvuorella pitkälti toista kilometriä ennen kuin saavuin Tapion alttarille. Se oli iso siirtolohkare, joka lepäsi kolmen pienen kiven päällä. En tuntenut yliluonnollisten voimien läsnäoloa mutta otin kuvan luonnonmuodostelmasta. Tapion alttarin jälkeen löysin kyltin, jossa luki "Tapion alttari ainut vanha Suomessa" (teksti oli hyvin kulunutta, en saanut kaikesta selvää). Koska löysin kyltin vasta sen osoittaman kohteen jälkeen, päättelin, että vaikka olin seurannut nauhoilla merkittyä polkua, olin silti jotenkin onnistunut kulkemaan väärää reittiä. Ei se mitään, sattuuhan näitä silloin tällöin. Paluumatkalla poikkesin kalliolle, jolta näki jälleen Hauhonselälle ja jolla kasvoi kuivahtanut puuntynkä. Juuri silloin sain viestin lasten kanssa kesäreissailevalta puolisoltani, joka kuuntelee usein SMG:n laulua "Vierailla kallioilla". Siinä lauletaan "haalistuvasta käkkärämännystä". Lähetin heti hänelle kuvan puuntyngästä ja kysyin, oliko se haalistunut käkkärämänty (en näet kyennyt tunnistamaan puuta). Hän vastasi puun näyttävän niin kuivalta, ettei se varmaan enää haalistu.

Laskeuduin vieraalta kalliolta samaa tietä kuin tulinkin ja palasin Velakallionlammelle sitä polkua pitkin, joka ei noussut Suovuorelle, ja otin siitä lammella kuvan vastaisuuden varalle. Lammen rannalla oli kaksi miestä ja koira. Jos se oli se koira, jonka haukunnan olin kuullut tunti sitten aivan toisesta suunnasta, se oli todella nopea koira. Ohitin seurueen ja nousin sen tien varteen, jonne olin jättänyt polkupyöräni kuusi tuntia aikaisemmin. Otin kuvan vastaisuuden varalle senkin polun alkupäästä ja kävelin pyörälleni. Se oli tallella, kypärä oli tallella, hanskat olivat tallella, vaihdelaatikon musta muovikuori oli tallella! Nyt kotiin!

Ennen kuin ehdin lähteä liikkeelle, minut ohitti pyöräilevä vanha pariskunta. Nainen hymyili minulle ystävällisesti. He olivat yllättävän nopeita, vaikkeivät mitään suorittajia toki. Kaukana heidän perässään hölkkäsi nuorempi nainen, jonka sentään ohitin pyörälläni, vaikka ajoinkin hyvin hiljaa ja varovasti kivikkoista tietä. Kun kotiin asti yltävä asfaltti jo häämötti, huomasin vielä yhden sivupolun, jonka voisin nyt saman tien tutkia: Naukulan leiripaikan. Kartan mukaan siellä piti olla laavu. Käännyin järkyttävän töyssyiselle, poikittain, vaakasuoraan ja pystysuoraan epätasaiselle ja kiviselle hiekkatielle edeten etananvauhtia ja toivoen, että pyöräni olisi ollut maastopyörä tai että pyörässäni olisi ollut edes käsijarru. Lisäksi aloin alamäen vain jatkuessa ja jatkuessa vähän katua, että olin lähtenyt vielä Naukulaankin, josta joutuisin palaamaan samaa tietä ylämäkeen. En silti luovuttanut. Jos se johtui tahdonvoimastani, en voi kuitenkaan väittää lujasti päättäneeni, että jaksan vielä tämänkin parin kilometrin ylimääräisen pyrähdyksen, vaan jos sillä hetkellä tahdoin jotakin, tahdoin sitä jonkin voiman ansiosta, ja koska olin luonnossa, se voima ei voinut olla mikään muu kuin luonnonvoima.

Naukula koostui laavusta, nuotiosta, ulkohuussista ja näihin muihin ihmisen aikaansaannoksiin verrattuna hämmästyttävän pitkästä ja leveästä laiturista. Haistoin heti savun ja luulin, että laavussa olisi joku, mutta kun kiersin sen eteen, en nähnyt ketään. Menin lähemmäksi ja näin, että nuotiossa hehkui vielä pari hiiltä. Kävelin laiturin päähän ja katselin Lehtisselälle Uitonsalmen suunnasta purjehtivaa laivaa ja saaria, joiden nimiä en muistanut enkä jaksanut tarkistaa kartasta (suurin niistä oli Verkkosaari). Autiuden tuntua vahvempi tuntu oli se, että kaikki olivat omissa oloissaan - myös minä, vaikka seisoin yksin vieraalla laiturilla, kauttakulkumatkalla kääntymässä takaisin. Palasin laavulle ja huomasin siihen kiinnitetyn valkoisen postilaatikon. Sitä oli mahdoton avata rikkomatta hämähäkinseittiä. Laatikosta löytyi vieraskirja, johon oli viimeksi kaksi päivää sitten kirjoitettu kaksi naisen etunimeä. En tiennyt heistä mitään, mutta kuvittelin mielessäni kaksi teinityttöä, jotka olivat kävelleet laavulle juttelemaan kesäsuunnitelmistaan. Minä kirjoitin kirjaan päiväyksen ja "Aki Niittyahosta pyöräretken päätteeksi".

Nousin mäen ylös. Kun pääsin alamäkeen ja asfaltille, pyörä kulki pelottavan nopeasti. Ohitin Table en Bois'n, pari västäräkkiä ja käytöstä poistetun uimarannan, jolla olin uinut edellisellä Muuratsaloon suuntautuneella pyöräretkelläni sadepäivänä. Siltojen jälkeen en kääntynytkään vielä Muurameen vaan säynätsalolaiseen Pizzeria Aaltoon, jossa olin syönyt myös edellisellä Muuratsaloon suuntautuneella pyöräretkelläni sadepäivänä. Oli muuten paljon mukavampaa syödä pizzaa ilman kumisaappaita ja vähintään yhtä kumisen tuntuisia sadehousuja. Ravintolassa kävi vain noutoasiakkaita, olin ainoa paikan päälle ruokailemaan jäävä. Sain pizzan nopeasti ja luin sitä syödessäni Anaïs Ninin Päiväkirjan neljättä osaa (suom. Raija Mattila): "Elokuu 1945: Koska pystyn kirjoittamaan vain siitä mitä tunnen, minun on lähinnä keksittävä kuinka voin suhteuttaa kirjaan sen mitä näen ja tunnen."

En syö pizzaa usein, mutta minun pitäisi syödä sitä vielä harvemmin. Kumma kyllä paluumatka ei tuntunut yhtä raskaalta kuin vatsani. Muuramen keskustassa muistin, että puolisoni oli pyytänyt minua hoitamaan jonkin asian keskustassa, mutta en muistanut, minkä. Pysähdyin hetkeksi odottamaan, muistaisinko sen, mutta en muistanut. Luultavasti vatsassani oli enemmän verta kuin aivoissani. Ajoin kotiin. Kahden päivän kuluttua muistin asian. (Olin tietenkin sitä ennen kysynyt puolisoltani, mikä se asia oli, mutta hänkään ei ollut muistanut sitä.) Pyöräilin keskustaan sille asialle ja muutenkin ruokaostoksille. Kun olin kävelemässä kaupan ovesta sisään, näin tutun valkoisen koiran kiinnitettynä sisäänkäynnin viereen. Kutsutaan koiran omistajaa vaikkapa Mikoksi. Astuin sisään kauppaan ja näin Mikon kassalla pakkaamassa ostoksiaan. Hän kääntyi lähteäkseen, ja katseemme kohtasivat. Jäimme vaihtamaan kuulumisia ja juttelemaan koronakriisin vaikutuksista työhömme. Kumpikaan meistä ei ollut kovin huolissaan. Sitten Mikko lähti koirineen kotiin laittamaan ruokaa ja minä kauppa-asioilleni iloiten siitä, että kotona minua odotti lämmittämistä vaille valmis linssi-porkkanakeitto, jota olin laittanut itselleni jo edellisenä päivänä.

Pahkalahden hiekkaranta Muuratsalossa.

Eräänlainen kirja-arvio: "Analyysi pelastaa romantikot"

Syksyllä 2019 ajauduin työni puolesta selailemaan Anaïs Ninin Päiväkirjan kolmen ensimmäisen osan suomennoksia. Ensimmäinen osa kattaa vuodet 1931-34, toinen osa vuodet 1934-39 ja kolmas osa toisen maailmansodan vuodet 1939-44. (Raija Mattilan suomentamia osia on kokonaista seitsemän, vuoteen 1974 asti. Ne julkaisi Otava vuosina 1977-89.) Löydettyäni lopulta kolmannen osan loppupuolelta työssä tarvitsemani lainauksen - "Kun ihmisellä on valoa sisällään, hän näkee sitä myös ulkopuolellaan" - palasin myöhemmin lukemaan kirjoja aikajärjestyksessä ja olen nyt lukenut kaikki kolme osaa. Enkä malttaisi odottaa, että kirjastot aukeavat ja pääsen lainaamaan loput neljä.

Anaïs Ninin (1903-77) päiväkirjat ovat hänen tuotantonsa tunnetuin osa. Ranskassa ja Yhdysvalloissa vaikuttanut kirjailija pohtii ja analysoi niissä itseään ja elämänsä ihmisiä. Sivut vilisevät runoilijoita, kuvataiteilijoita, kustantajia, muusikoita, näyttelijöitä, näytelmäkirjailijoita, elokuvantekijöitä, astrologeja, arkkitehteja, psykoanalyytikkoja tai muuten vain kiehtovia hahmoja, joita Nin elämänsä varrella kohtaa. Päiväkirjoja on luonnollisesti sensuroitu ja dramatisoitu, niin että esimerkiksi Ninin aviomiehestä, kaivertajasta ja elokuvantekijästä Hugh Parker Guilerista eli Ian Hugosta, ei kerrota oikeastaan mitään eivätkä kaikki henkilöt esiinny kirjoissa omilla nimillään. Tukevasti mutta vapaamielisesti naimisissa ollut Nin näyttäytyy niissä yksinäisenä naisena ja köyhänpuoleisena mesenaattina, joka auttaa lupaavia mutta rutiköyhiä taiteilijoita minkä ehtii eikä siksi tahdo saavuttaa itse menestystä kirjailijana, vaikka todellisuudessa hänen miehensä oli ennen taiteilijaksi ryhtymistään ja sen jälkeenkin töissä pankissa, tuki vaimonsa kirjallista boheemielämää etenkin ensimmäiset vuosikymmenet ja suhtautui ymmärtävästi hänen monenkirjaviin ihmissuhteisiinsa. Ninin ja hänen miehensä kuoleman jälkeen vuodesta 1986 alkaen englanninkielisistä päiväkirjoista on ilmestynyt painoksia, joissa aiemmin poistetut tai muokatut ja loukkaavina pidetyt kohdat ovat mukana, mutta luettuani kolme ensimmäistä osaa sensuroitua Päiväkirjaa minun on vaikea uskoa, että historioitsijoita ehkä sinänsä kiinnostavat ihmissuhdepaljastukset jotenkin parantaisivat teosta, jossa tärkeintä on taiteen ja elämän tarkoituksen ja yleisen ihmisluonteen tinkimätön pohdiskelu. (Toisaalta Mattilan suomennos on osittain vanhentunut, joten jos Päiväkirja joskus käännetään uudestaan suomeksi, ei varmaan ole syytä jättää uusiakaan katkelmia huomiotta.)

Päiväkirjan ensimmäisessä osassa lähellä Pariisia Louveciennesissä asuva Anaïs Nin on juuri kirjoittanut "epäammatillisen tutkielmansa" ihailemastaan D. H. Lawrencesta, joka oli kuollut tuberkuloosiin edellisenä vuonna (1930) Ranskassa. "Minä tiedän sen että olen kauniissa vankilassa, josta pääsen pakoon vain kirjoittamalla. Siksi kirjoitin D. H. Lawrence -kirjani kiitollisuudesta, sillä hän se minut herätti. [...] Miller oli sanonut [kirjan käsikirjoituksesta]: 'En ole koskaan nähnyt näin väkeviä totuuksia näin hienovaraisesti lausuttuna.'" Miller on tietenkin kirjailija Henry Miller (1891-1980), Ninin päiväkirjojen ehkä keskeisin hahmo heti Ninin itsensä jälkeen. Nin ja Miller käsittivät heti alussa toisistaan, miten merkittävää heidän työnsä oli ja olisi, mutta Nin joutui odottamaan huomattavasti pidempään saavuttaakseen mainetta. Molemmat paiskivat töitä, mutta siinä missä Milleriä rasitti lähinnä köyhyys, Nin joutui kamppailemaan itsensä kanssa niin kuin kaikki ihmiset, jotka pyrkivät toimimaan "laajentuneen elämännäkemyksen välittäjänä", kuten Nin kirjoittaa - vasta syksyllä 1943, mutta se tavoite hänellä oli ollut koko ajan. Hänen kirjallisia esikuviaan olivat Lawrencen lisäksi Dostojevski ja Proust. Hän korosti aitojen tunteiden ja ihmismielen syvyyksien merkitystä kirjoittamisessa ja vierasti kaikenkattavaa pinnallisuutta, abstraktioita, ideologioita ja varsinkin politiikkaa, vaikka hän käytännössä tukikin vasemmistolaisia 1930-luvun lopulta lähtien. Selvittääkseen ajatuksiaan ja vaikeaa suhdettaan vanhempiinsa hän turvautui psykoanalyysiin, joka hänellä hänen omien sanojensa mukaan oli korvannut uskonnon. Ensimmäinen psykoanalyytikko, konservatiivinen René Allendy, ei lopulta ymmärtänyt hänen taiteellista puoltaan, mutta seuraava, Freudin näkemyksistä etääntynyt Otto Rank, ymmärsi niin hyvin, että Nin koki psykoanalyysin pelastajakseen, lähti Yhdysvaltoihin muuttaneen Rankin perään ja ryhtyi tämän apulaiseksi.

Päiväkirjan toisessa osassa Nin käsittää pian, ettei sittenkään ole mikään psykoanalyytikko, ja palaa hektisestä New Yorkista hidastempoisempaan Pariisiin keväällä 1935. Kun Espanjan hirvittävä sisällissota seuraavana vuonna puhkeaa ja enteilee vielä hirvittävämpää maailmansotaa, hän joutuu jälleen ottamaan selvää tunteistaan voidakseen edetä kirjailijanurallaan. Elokuussa 1937 hän kirjoittaa:

"Tulin taas ajatelleeksi että yksityinen kärsimys pitäisi sulauttaa yleiseen kärsimykseen. Ihmisen olisi omien vaivojensa sijasta otettava kannettavakseen maailman vaivat. Syvästi eletty omakohtainen elämä tietysti laajenee yksityisyyden rajat ylittäviksi totuuksiksi. Kamppailu itseni kanssa sai minut ymmärtämään muiden kamppailua."

Mutta sitten hän oivaltaa jotain olennaista totuudesta:

"Minä en pysty paljastamaan koko totuutta siitä yksinkertaisesta syystä, että joutuisin silloin kirjoittamaan neljä sivua jokaista nykyistä sivua kohti, joutuisin kirjoittamaan takaperin, palaamaan askeleitani myöten taaksepäin tavoittaakseni sen mikä on kaiken takana, sillä kaunistelu on petollista ja idealismin pahe vääristää joka käänteessä totuuden. Kun varovasti palailee askeleitaan myöten takaisin poimiakseen mitä verkosta on pudonnut, on vaarassa vajota itsetarkkailun kynsiin, tuon pedon joka pureksii jokaista suupalaa liian kauan, pureksii kunnes jäljellä ei ole mitään ja joka enemmän kuihduttaa koskettamaansa kuin luo siihen valoa."

Tämä osa Päiväkirjaa tuntui raskaslukuiselta, koska siinä Nin hämmästelee yhä enemmän ystävänsä Henry Millerin tunteettomuutta kasvavan väkivallan maailmassa ja näyttää olevan jumissa elämässään. Lopulta hänen täytyy ystävineen lähteä sotaa pakoon, sillä kukaan ei syöksekään Hitleriä vallasta vaan toinen maailmansota syttyy.

Kolmannessa osassa, loppuvuodesta 1939, Nin matkustaa vesitasolla Portugalista Azoreiden ja Bermudan kautta New Yorkiin. Azoreista hän toteaa, että "ne ovat se osa Atlantista joka ei vajonnut", ja Bermudalla hän vierailee tippukiviluolissa ja puhuu jälleen Atlantiksesta: "Unikuva josta puuttui kaikki väkivaltaisuus." Samaa hän olisi voinut sanoa päiväkirjamerkinnöistään: kaikessa selväsanaisuudessaankin ne ovat unenomaisia mutta totuudenmukaisia näkymiä ja arvostelmia, joiden ei tarvitse tehdä väkivaltaa eikä hyökätä ketään tai mitään vastaan, sillä ne ovat aitoa tunnetta eli ihmisyyttä eivätkä demoniemme synnyttämiä haluja tai oletetun objektiivisuutemme tuotteita. Yhä uudestaan Nin toteaa, että maailma ei muutu, elleivät ihmiset osaa tutkia ja tutki sisintään rehellisesti, niin että heidän "minuutensa laajentuisi".


Surrealismin ongelma

Nin selittää useaan otteeseen, ettei ymmärrä surrealismia sen teoreettisuuden, leikillisyyden ja tunteettomuuden vuoksi, että surrealismi ei esimerkiksi psykoanalyysin tapaan ota unia elimelliseksi osaksi elämää vaikka onkin niistä kiinnostunut. Aina kun hän kritisoi surrealismia, minä ajattelen omaa suhdettani tuohon suuntaukseen, josta oma suomentajantyöni alkoi. Opiskeluaikanani löysin belgialaisen runoilijan Achille Chavéen (1906-69), jonka aforismeja ja runoja lopulta julkaistiin suomeksi valikoimassa Keitteitä ja valittuja runoja (Savukeidas, 2014). Olen melko varma, että Anaïs Nin ei tuntenut Chavéeta vaikka tunsikin henkilökohtaisesti ranskalaisia surrealisteja, kuten André Bretonin. Ranskalaisen René Daumalin (1908-44) hän saattoi tuntea, mutta tätäkään surrealismin keinoja hyödyntävää kirjailijaa hän ei mainitse - ainakaan vielä ensimmäisissä päiväkirjoissaan. Kustantaja pyysi minua suomentamaan Daumalin keskeneräisen romaanin Mont Analogue (Basam Books, 2014), ja nyt yritän itse saada jonkun kiinnostumaan myös Daumalin aikaisemmasta romaanista La Grande Beuverie ("Suuret juomingit"), joka kuvaa 1930-luvun yhdysvaltalais-ranskalaista ilmapiiriä kaunokirjallisesta näkökulmasta siinä missä Ninin Päiväkirja omaelämäkerrallisesta.

Chavée edusti vallonialaista surrealismia, joka poikkesi ranskalaisesta mutta myös Brysselin ja Flanderin surrealismista, sillä luonnollisesti kaikilla Belgian alueilla piti olla omat surrealistiryhmänsä, jotka kaikki luonnollisesti edustivat sitä ainoaa oikeaa surrealismia. Lisäksi surrealistit kiistelivät suhtautumisestaan Marxiin, Leniniin, Staliniin ja Trotskiin. Tähän asti voi yhtyä Ninin arvosteluun siitä, että surrealistit menivät aika usein ideologia edellä. Chavée jopa lähti Espanjaan taistelemaan Francoa vastaan samaan aikaan kun Nin ajatteli pessimistisesti, että "pahuus säilyy" kuitenkin. Mutta monet surrealistitkin etääntyivät surrealismin alkuperäisestä bretonilaisesta teoriasta ja alkoivat suhtautua siihen ironisesti. Yksi Chavéen aforismeista kuuluu: "Analyysissa analyysi on analyyttista." Pelkkä ironia ei vie pitkälle, mutta se on alku ja voi johtaa kypsymiseen. Vuonna 1966 Chavée kirjoitti runon, joka julkaistiin postuumisti vuonna 1990 kokoelmassa Résurgences ("Virkoamisia"):


Barbaarikuningas on surumielinen
hän on pohtinut alkuperäänsä
karhuturkki on pudonnut hänen jalkoihinsa

Nyt hän keskittyy pohtimaan tulevaisuutta

Hänestä tulee puhdas kuin ruohonkorren varjosta
tästä eteenpäin hän nousee vaivatta
horjuvan valtaistuimensa askelmat


No, Chavéen kypsyminen tapahtui ehkä vasta toisen maailmansodan jälkeen. Mitä voimme sanoa Daumalista, joka oli kaikesta päätellen tehnyt jo ennen sotaa kaikkensa päästäkseen perille olemassaolon arvoituksesta ja kuoli sodan loppumetreillä tuberkuloosiin? Hän oli todellakin laajentanut minuuttansa kaikilla mahdollisilla ja vähän mahdottomillakin tavoilla: heikentämällä terveyttään pysyvästi vaarallisella hiilitetrakloridilla, perehtymällä käytännössä omin päin sanskritiin ja intialaiseen filosofiaan ja kirjoittamalla tinkimättömän itsetutkiskelevaa runoutta kokoelmassaan Le Contre-Ciel ("Vastataivas"):


SITTEN

Synnyn uudelleen sydämettömänä,
aina vain samaan kaikkeuteen
sama pää harteillani,
samat kädet,
korkeintaan väriä vaihtaneet,
mutta ei sekään minua lainkaan lohduttaisi.

Olen silloin julma ja yksin
ja syön rantakäärmeitä
ja raakoja hyönteisiä.

En puhu kenellekään,
ellen sitten hyönteisten
ja nahattomien käärmeiden kielellä
sanoja, jotka elävät ja nauravat tahdostani riippumatta.


Siinä missä Nin kirjoitti Päiväkirjaansa tallentaakseen elämänsä ja puhuakseen analyysin tärkeydestä, Daumal pyrki "kaksinkertaisesta kuolemasta" kertovilla runoillaan, joita kutsui "huudoiksi", herättämään ihmiset, jotka raahasivat perässään omia ruumiitaan - "omia" siinä merkityksessä, että ne olivat itse tehtyjä - ja odottivat vain muuttuvansa eräänä päivänä oikeiksi ruumiiksi, joita itse olivat mutta eivät olleet tehneet. Ihmiset antoivat kuoleman voittaa elämän, koska antoivat (kuoleman)pelon sanella elämänsä. Kokoelmansa esipuheessa, jota kutsui "varoitukseksi", vuonna 1935 Daumal kirjoitti: "Se, että opitaan pois haaveilusta ja filosofoinnista ja opitaan ajattelemaan ja sanomaan, ei käy yhdessä päivässä. Eikä meillä kuitenkaan ole montaakaan päivää aikaa."

Hyvä on, Daumalkaan ei ollut tyylipuhdas surrealisti. On itse asiassa vaikea sanoa, mikä hän oli. Hän oli jotain ihan muuta. Ei kuka tahansa hankkiudu vapaaehtoisesti kooman kaltaiseen tilaan hengittämällä myrkkyä, jolla hyönteisten keräilijät tappoivat kovakuoriaisensa, ja vielä kirjoita noista kuolemanrajakokemuksistaan - kyllä, puhun monikossa, sillä Daumal toisti tempun monta kertaa parin ystävänsä kanssa - lehteen rehellistä ja lajissaan täysin ainutlaatuista juttua ("Ratkaiseva muisto" oli tuon esseen kuvaava nimi), jonka rinnalla kaikki ne valoa ja harpunsoittoa tunnelin päässä -tarinat kalpenevat. Daumal vakuuttui toisen todellisuuden olemassaolosta ja kuvasi sitä "polttavaksi tulimereksi", jonka liekeissä hän "kieppui kuin perhonen", eikä hän tarkoittanut helvettiä. Samaan aikaan Nin kirjoitti, että hänen huumausaineensa ovat hänen päiväkirjansa. Kuulostaapa hurjalta.

Mutta ehkä Daumal meni liian pitkälle. Hän varmaan vaikutti Ninistä liian uskonnolliselta, olihan hän niin syvällä hindulaisuudessa ja jonkin aikaa tekemisissä mystikko G. I. Gurdjieffin oppien kanssa. Mieleeni tulee vielä yksi alkujaan surrealistinen kirjailija, Julien Gracq (1910-2007), ja hänen kuuluisa romaaninsa Le Rivage des Syrtes (1951). Yksi muistettavimmista tuon hidastempoisen kertomuksen - joka muistuttaa Dino Buzzatin Tataariaroa juoneltaan vaan ei tyyliltään eikä tekniikaltaan - hahmoista on iäkäs ja myöhemmin kirjassa kuoleva mies, joka toteaa, että kun ihminen ei enää jaksa nostaa päältään sitä, mitä on tehnyt, siitä tulee hänen hautansa kansi. Ajatus on oikeastaan sama kuin Daumalilla: ihmisen on jatkuvasti ponnisteltava ja uudistuttava välttääkseen rapistumisen ja kuoleman. Gracq esittää ajatuksen hieman epämääräisemmin ja vähemmän analyyttisesti, mutta hän pysyy konkretiassa. Se oli varmasti Ninillekin tärkeää, hänen päiväkirjojensa paikoin värikkäästä ja yksityiskohtaisesta ajankuvasta päätellen.

Vaan riittäköön tämä surrealismista, minun täytyy lukea Ninin myöhemmät päiväkirjat ennen kuin puhun mitä sattuu, ellen jo ole puhunut. Olen lukenut Bretonin Nadjan ja Hullun rakkauden ja Bretonin ja Philippe Soupault'n Magneettikentät ja Louis Aragonin Elsan ja ymmärrän hyvin Ninin kritiikin. Olen lukenut René Charia, Chavéeta, Daumalia ja Gracqia ja käsitän, että surrealismi ei yksin riitä - mutta siitä voi olla paljon hyötyä, kun on jumissa elämässään.


Työn ongelma

Toisen maailmansodan kauhuja paennut Anaïs Nin uppoutui työntekoon, joka ei hänelle ollut ollut vierasta aiemminkaan. Henry Miller kirjoitti hänelle alkuvuonna 1944 kirjeessään Yhdysvaltain länsirannikolta rohkaisevasti: "Pettämätön laki näyttää olevan että mitä enemmän ihminen itseensä luottaa, sitä enemmän muu maailma häneen luottaa." Virkkeen voisi hyvin sijoittaa motoksi - ja on varmaan sijoitettukin - johonkin amerikkalaiseen itseapukirjaan tai bisnesoppaaseen, aivan kuten Ninin samalla tavalla innoittava toteamus, jonka mainitsin tämän blogikirjoituksen ensimmäisessä kappaleessa ja joka itse asiassa on sijoitettu motoksi erääseen uuteen itseapukirjaan. Nin- ja Miller-sitaatit ovat mottoja metsästävien itseapukirjailijoiden aarreaitta, vaikka mottojen ja itseapukirjojen sijaan kaikkien kannattaisi ennemmin lukea pidempiä hyviä tekstejä kaunokirjallisuutta kannesta kanteen: runoja, romaaneja, novelleja ja esseitä. (Lukuviikko, hyvät ihmiset!)

Juhliessaan uutta vuotta 1940 New Yorkissa Nin toteaa ajattomasti: "Kaikkialla ympärillämme jännitys korvaa innostuksen, touhotus ja toimeliaisuus syvällisyyden, huumori tunteen." Silti hänen omaa toimeliaisuuttaan, ainakaan sellaisena kuin se Päiväkirjassa näyttäytyy, ei voi olla ihastelematta. Kun kustantajia hänen kirjoilleen ei löydy, hän alkaa itse painaa niitä, vaikka se on taloudellisesti järjetöntä ja fyysisestikin raskasta työtä. Taide, analyysi ja rakkaus tuntuvat kuitenkin kannattelevan häntä - kunnes hän uupuu ja palaa loppuun. Se olisi pitänyt arvata, mutta koska kaikesta selviävät ja kaiken jaksavat ihmiset ovat niin valloittavia ja vastustamattomia ja inspiroivia, me emme arvaa enkä minäkään arvannut. Sitä paitsi tuntuu kuin meiltä odotettaisiinkin, että uuvumme, sillä se osoittaa, että olemme tehneet parhaamme. Juuri ennen kuin Nin tunsi olevansa loppu, Miller oli kirjoittanut hänelle: "[M]inusta tuntuu että vielä kuolinvuoteellani kohottaudun kyynärpääni varaan ja sanon viimeisinä sanoinani maailmalle: 'Älkää raatako, piruparat! Antakaa olla... tehkää niin vähän kuin suinkin!'" (Luultavasti Miller ei tehnyt niin, sillä viimeisinä vuosinaan hänellä oli kiire kirjoitella rakkauskirjeitä kuusikymmentä vuotta itseään nuoremmalle Brenda Venus -nimiselle näyttelijälle, elokuvantekijälle ja Playboy-mallille, jonka kanssa hän oli ystävystynyt.) Kun Miller vertasi Niniä Karen Blixenin novellin "Uneksijat" Pellegrinaan, joka "järkevyydestään huolimatta" oli "Donna Quijota de la Mancha", Nin vastasi ymmärtäneensä, mikä hänen erehdyksensä oli: "Minä en tyytynyt laulamaan tai niin kuin sinä antamaan lahjoja puheen, lukemisen, kirjoittamisen muodossa. Sinä annoit sitä mikä oli helppoa, luonnollista, mitä oli yllin kyllin. Minä luovuin kaikesta mitä tarvitsin, lomista, hyvästä ruoasta, levosta. Ruumis ei kestä loputtomiin."

Ei niin. Meidän kaikkien pitäisi antaa ensisijaisesti vain sitä, mitä meillä on yllin kyllin, ja muuta vain sen verran kuin ja silloin kun täytyy. Maailmassa on kulttuureja ja yhteisöjä, joissa palveluksesta ei vaadita vastapalvelusta eikä lahjasta vastalahjaa vaan hyvän annetaan vain kiertää, koska se on tehokasta ja hyväksi yhteisölle. Meidän länsimainen kulttuurimme ei ole sellainen yhteisö, vaikka vannoo ainakin nykyään erikoistumisen nimeen, ja siksi millereitä ja vähän muitakin taiteilijoita pidetään toisten kustannuksella omaa unelmaansa elelevinä pummeina. On kuin yhteiskunnassamme ajateltaisiin: viis siitä, että saamme taiteilijoilta taidetta, jonka elämää kohentavaa arvoa ei voi mitata rahassa; tärkeintä on, että kukaan ei pääse nauttimaan omasta työstään, ellei sitten tule sillä toimeen "markkinaehtoisesti".

Nin oli ennen romahdustaan oppinut sanomaan ei muutamille taiteilijoille, joiden tukemista ei pitänyt mielekkäänä, mutta se ei riittänyt estämään romahdusta. Hän valitti, että osaa vaikka mitä mutta ei tehdä rahaa. (Sitä osasi tehdä vain hänen pankkiirimiehensä.) Sekään ei riittänyt. Maailmantilanne ahdisti häntä, ja hän yritti paeta sitä työhönsä, mutta maailman muuttaminen oli hänen työtään ja maailmasta välittäminen hänen osansa naisena, hän ajatteli, joten työkään ei auttanut. Kun Nin murehtii nuorten taiteilijoiden tunteettomuutta ja historiattomuutta, hän kuulostaa esikuvansa D. H. Lawrencen runoilta (suom. Pertti Nieminen ja Tuulia Toivanen, valikoimassa Kun ihmiset ovat olevinaan jumalia, Basam Books, 2014):


NUORISO PARKA

Nykyajan nuoret ovat syntyneet vangeiksi,
raukat, ja tietävät sen.
Syntyneet maailman pakkotyöhön,
ja tuntevat sen.
He ovat perineet tietynlaisen vankeuden,
työn ja vankien tavat
ja vankien lattean, hyödyttömän vapaa-ajan.


USEIMPIEN IHMISTEN KUOLEMA

Useimpien miesten kuolema, nykyään,
useimpien naistenkin kuolema
ei ole muuta kuin korjauskelvottoman
koneen rikkoutuminen.


Jos oletamme, että Lawrence ja Nin olivat oikeassa, olemme menettäneet jo monta sukupolvea. Mitä he olisivat sanoneet 2000-luvusta? Samaa. Onko mitään tehtävissä? On, jos vain käsitämme, missä vika on: työssä ja vastaavassa toiminnassa. Työssä ja vastaavassa toiminnassa on moni asia pielessä:

1. Melkein kaikki tekevät liikaa töitä tai vastaavaa ja ovat koko ajan väsyneitä. Väsymys altistaa heidät sairauksille, tapaturmille ja onnettomuuksille, vaikeuttaa keskittymistä ja karkottaa Ninin peräänkuuluttamat innostuksen, syvällisyyden ja tunteen. Kun näen väsyneitä työntekijöitä, yrittäjiä ja muita, tunnen oloni voimattomaksi, turhautuneeksi ja vihaiseksi enkä haluaisi olla heidän kanssaan missään merkityksellisissä tekemisissä ennen kuin he lakkaavat tekemästä niin paljon töitä ja lepäävät ainakin viikon. Kun väsynyt yhteyshenkilö kysyy minulta, olisiko minulla hyviä työideoita, ei tee mieli sanoa mitään, vaikka olisikin, sillä ei hän kuitenkaan jaksa keskittyä kuuntelemaan, hän on vain autopilotilla kohtelias. Kun väsynyt esimies moittii, on turha puolustautua, ettei se minun vikani ollut, sillä ei hän kuitenkaan jaksa kuunnella. Ja koska hän on keskijohtoa, hän on väsynyt huomenna ja ylihuomennakin ja niitä seuraavina päivinä eikä jaksa silloinkaan kuunnella. Asia jää selvittämättä ja työilmapiiri huononee. Voisivatko kaikki vain ensin levätä kunnolla? Ilman koronavirusepidemiaa tietysti.

2. Kaikilla on aina kiire, mistä seuraa väsymystä ja siten samoja ongelmia kuin siitä, että kaikki ovat aina väsyneitä. Väsyneiden ihmisten näkeminen harmittaa todella, mutta itse asiassa jo kiireisten ihmisten näkeminen harmittaa. Heistä ei voi olla aivan varma, uupuvatko he jossain vaiheessa, joten he vaikuttavat tehokkailta - tehokkaammilta kuin minä, joka en kestä kiirettä hermostumatta. Olisi parempi, jos he olisivat jo väsyneitä, niin ei tarvitsisi tuntea itseään huonommaksi eikä hermostua vaan tietäisi, että oli oikeassa.

3. Koska työttömyyskorvaus on yleensä niin pieni verrattuna työstä saataviin ansioihin, monet pitävät kiinni työstä, johon ovat ajautuneet mutta josta eivät pidä tai jossa eivät ole hyviä. Ei sillä, että kaikista töistä tarvitsisi pitää tai kaikissa töissä tarvitsisi olla hyviä, päinvastoin, mutta sellaisia töitä ei pitäisi tehdä yhtä mittaa kovin paljon vaan niistä olisi pidettävä paljon lomaa, vapaita ja taukoja. Joskus ne olisi hyvä lopettaa pitkäksi aikaa kokonaan, mutta silloinkin tarvitaan rahaa elämiseen. Meidän olisi maksettava enemmän rahaa ihmisille siitä, että he ymmärtävät olla tekemättä itselleen haitallista työtä, ja haitallinen työ pitäisi jakaa mahdollisimman monen ihmisen kesken, jotta se ei kasautuisi harvojen harteille.

4. Silloinkin kun ihmiset saavat tehdä unelmiensa työtä, eivät ole kiireisiä eivätkä väsyneitä, he vaikuttavat usein jotenkin kärsimättömiltä, kun heidän antaa ymmärtää, että heillä on ollut onnea. Vaikka he olisivat samaa mieltä siitä, että heillä on ollut onnea, he ovat silti kärsimättömiä ja jotenkin vastahankaisia keskustelemaan esimerkiksi siitä, että he voisivat tehdä jotain niiden hyväksi, joilla on ollut vähemmän onnea. He ovat ehkä joskus aikaisemmin kuuluneet niihin, joilla ei ole ollut onnea, ja sitten heitä on onnistanut. He ajattelevat tehneensä jo tarpeeksi muiden hyväksi, nyt heidän on aika ajatella itseään. Mutta kukaan ei itse asiassa pyydä heiltä enempää kuin sitä, mitä heillä on yllin kyllin - lahjakkuutta, aikaa, rahaa, tarmoa, mitä nyt kenelläkin yllin kyllin on - ei sen pitäisi olla liikaa pyydetty ja sen antamisen pitäisi tehdä heille ja kaikille muillekin hyvää. Mutta he ovat tehneet laskelmansa ja todenneet, että ei enää, he ovat jo olleet niin hyviä kuin ihmiseltä voi yhden elämän aikana vaatia. Jos jotkut muut joutuvat olemaan sitä enemmän kuin voi vaatia, he eivät voi sille mitään. Vaikka he näet myöntävät onnekkuutensa, he kiinnittävät kuitenkin enemmän huomiota siihen, mitä ovat "itse" tehneet ja "vapaasti" "valinneet".

5. Tässähän näitä jo olikin. Alkaa jo väsyttää näistä kirjoittaminen, joka myös menee kategoriaan "työ tai vastaava toiminta". Vai olisiko tämä metatyötä? No, sitä koskevat ihan samat ongelmat kuin muutakin työtä tai vastaavaa toimintaa. Lisätään vielä lopuksi, että työn vaatimukset ovat koventuneet ja muuttuneet kohtuuttomiksi, vaikka se olisi oikeastaan kuulunut kolmanteen kohtaan.

Joudun ehkä toteamaan saman kuin Muumipappa Muumilaakson eräässä uudessa jaksossa, jossa hän lähtee etsimään "oikeaa työtä": Ansiotyö ei sovi minulle. En ole aamuvirkku enkä iltavirkku, joten en voi tehdä töitä aikaisin aamulla enkä myöhään illalla enkä etenkään yöllä. Jos teen - olen tietenkin joutunut joskus tekemään - minulla on seuraavana päivänä päänsärky enkä saa tehtyä mitään koko päivänä. Olen päivävirkku eli voin tehdä töitä aamuyhdeksästä viiteen iltapäivällä, jos saan siinä välissä tunnin lounastauon ja puolen tunnin teetauon. Mutta tällainenkin työtahti on minulle oikeastaan liikaa enkä jaksa sitä kuin ehkä kolme päivää peräkkäin. Mahdollisesti neljä tai viisi päivää, jos siihen sisällytetään vielä tunnin päivittäinen ulkoilu. Kaksipäiväinen viikonloppu ei riitä palautumiseen, vaan oikeastaan pitäisi olla vähintään kolme päivää vapaata joka viikko.

En edes hirveästi liioittele. On tietenkin selvää, etten ole pystynyt tätä ihannetta noudattamaan, vaan minulle on kertynyt etenkin isävuosieni varrella paljon univelkaa, lepovelkaa, lomavelkaa, vapaavelkaa ja taukovelkaa. Maksaisin nuo velat mielelläni vaikka heti, jos joku vain antaisi minulle niiden maksamiseen soveltuvaa valuuttaa. Nytkin särkee päätä.

Yksi niistä, joihin Nin ei uskonut, oli Kenneth Patchen (1911-72), maailmalla huonosti tunnettu mutta joidenkin uskollisten ihailijoiden kannattelema runoilija, joka kärsi erään tapaturman aiheuttamista selkävaivoista lähes koko aikuisikänsä. Kun hän ei "tylsänä", "raskaan vaiteliaana ja kyvyttömänä itseilmaisuun" saanut Niniltä rahaa, hän kääntyi Millerin puoleen, joka antoi hänelle Niniltä saamiaan rahoja. Hyvä kiersi, vaikka kuviossa oli mukana ihminen, joka ei venynyt alkeellisimpaankaan vastapalvelukseen. Näin koko yhteiskunnan pitäisi toimia, se olisi hyvinvointia.

Ennen kuin Nin etääntyi surrealismista, hän kirjoitti aivan Päiväkirjansa alussa 1931:

"Tavallinen elämä ei minua kiinnosta. Minä etsin vain huippuhetkiä. Seuraan surrealisteja jotka etsivät sitä mikä on ihmeellistä.

Haluan olla kirjailija joka muistuttaa muille, että näitä kohtia, näitä hetkiä, on olemassa; haluan todistaa että avaruutta on loputtomiin, merkitystä loputtomiin, ulottuvuutta loputtomiin.

Mutta en minä aina ole tällaisessa armontilassa. Minulla on valoisia ja kuumeisia päiviä. Päiviä jolloin musiikki päässäni taukoaa. Silloin parsin sukkia, karsin puita, säilön hedelmiä, kiillotan huonekaluja. Mutta tuntuu kuin en silloin eläisi.

Minä en kuten Madame Bovary aio ottaa myrkkyä."

Tähän on hyvä päättää tämä kirja-arvion tapainen kirjoitus, jota jotkut ehkä moittivat sekavaksi: pyrkikää ihmeelliseen, tehkää mitä pitää älkääkä ottako myrkkyä. Tai kuten René Daumal kirjoittaa La Grande Beuverien lopuksi: "Nousimme kaikki ylös, sillä kullakin meistä oli monta päivänpolttavaa asiaa hoidettavana. Meillä oli paljon tekemistä, jotta eläisimme."