keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Lähenevä loppu

"Nyt marraskuun pimeässä vaivaa velttous ja laiskuus.
Synkkä mielikin nakertaa ja kaivaa, tämä on... nyt... se blues."

- Liikkuva laulureppu, albumi Musikaalinen vuosi (2014)



Tämän kuun alussa olin useana päivänä selittämättömän väsynyt. Heräsin aamulla saattamaan tyttäreni kouluun, palasin kotiin ja makasin sängyssä melkein kaksi tuntia. Yleensä tunti tai pari lisäunta epäinhimillisen aikaisen heräämisen päälle on riittänyt jaksamaan, mutta nyt saatoin olla siitä huolimatta osittain toimintakyvytön ja jopa kaatua vielä tunniksi vuoteeseen iltapäivällä. Vasta hämärän tullessa tunsin virkistyväni, vaikka siinä vaiheessa olisi pitänyt alkaa tasaisesti väsähtää. Syön kohtalaisen monipuolisesti ja D-vitamiinia, mutta ajattelin, että ehkä liikuin liian vähän, joten pyöräilin parina päivänä ydinkeskustaan ja takaisin ja kävin illalla lenkillä ennen nukkumaanmenoa. Pyöräily vain lisäsi päiväväsymystä, eikä iltalenkkeily auttanut nukahtamaan.

Seuraavaksi ajattelin, että minulla on varmaan jokin syöpä, syöväthän aiheuttavat selittämätöntä väsymystä. Jo jonkin aikaa olin ihmetellyt kovaa muhkuraa rinnassani aivan rintalastan alapuolella hieman lähempänä vasempia kylkiluita ja pelännyt, että siinä on jokin kasvain. Sitten menin nettiin ottamaan asiasta selvää ja opin, että muhkura on rintalastan alaosa eli miekkalisäke, joka on luultavasti tullut paremmin esiin, koska olen tehnyt etunojapunnerruksia. Toisaalta se ei ole ihan suorassa, joten minun pitäisi välttää kumaraa asentoa tehdessäni työtä seisten, jotta ryhti korjaantuisi. Ja palleatyräkin olisi hyvä välttää. Mutta ei minulla syöpää liene.

Jos väsymys johtuukin stressistä ja henkisestä kuormituksesta, kuten epäilen, voisin syyttää marraskuun menoja lastenkutsuineen ja pikkujouluineen, mutta niidenhän pitäisi olla iloisia ja rentouttavia asioita. Sain juuri tiistaina yhden suomennostyön valmiiksi, eikä minulla ole juuri nyt töitä. Senkin luulisi helpottavan oloa, mutta niinpä vain nukuin hyvin rauhattomasti keskiviikon vastaisen yön ja näin painajaista, jossa otin suuhuni kissan oksennusta - vanhat kissamme oksentelevat paljon - ja yritin sitten epätoivoisesti pestä sitä pois, mutta koska en osaa kunnolla kurlata, en saanut makua pois nielustani. En silti halunnut huuhdella oksennusta pois nielaisemalla sitä veden mukana. Heräsin, korjasin tyynyni asentoa ja yritin nukkua vielä vähän, kunnes taas heräsin, vaikka en enää nähnyt painajaisia.

Mikä minua vaivaa? Olisiko hyödyllistä muistella aikaa, jolloin koin olevani onnellinen, verrata sitä nykyhetkeen ja todeta, mitä minulta puuttuu tai mitä minulla on liikaa?

Luulen, että olin onnellinen kesällä 2009 Hämeenlinnassa. Olin saanut pienen apurahan kiinnostavaa suomennostyötä varten ja oppaan töitä Hämeen linnasta. Asuin kesäksi hiljentyneessä opiskelija-asunnossa, jossa minulla oli kämppäkaveri, mutta mies palasi lomiltaan vasta elokuussa. Enemmän kuin hänestä häiriötä oli pari kertaa muutamasta nuoremmasta miehestä, jotka jostain syystä kuuntelivat joinain kesäöinä todella kovaäänistä musiikkia eivät nyt aivan viereisessä asunnossa mutta liian lähellä kuitenkin. Silloin kun en opastanut museovieraita, pyöräilin ympäri Hämeenlinnaa, kävin uimassa Kahtoilammessa ja suomensin belgialaista runoutta. Puolisoni oli jäänyt Jyväskylään mutta kävi tapaamassa minua ja yöpyi luonani. Vietimme yhdessä kesää Hämeenlinnassa. Työssäni tutustuin enimmäkseen minua nuorempiin opiskelijoihin paremmin kuin olin yliopistossa kyennyt tutustumaan. He olivat upeita ihmisiä, ja opin heiltä paljon. Olin sekä onnekas että onnellinen.

Totta puhuen olin kuitenkin välillä myös yksinäinen. Eräänä iltana menin opiskelija-asuntolan tyhjään ja sotkuiseen kerhohuoneeseen katsomaan televisiosta Tohtori Živagon. En vieläkään käsitä, miksi tohtori päästi Laran menemään, tämähän oli niin kaunis ja hyvä ja suora ja herkkä ja viaton, vaikkei välttämättä tässä järjestyksessä. Hän olisi voinut taistella, mutta eikö hän tehnyt niin sen vuoksi, että oli saanut onnesta kyllikseen ja kirjoitteli vain runoja? Seuraavana päivänä sain töissä haukut, koska en ollut tehnyt ajoissa sovittua työtä, josta en tiennyt, että sen tekemisestä ajoissa oli sovittu. Sitten eräänä päivänä istahdin Vanajaveden rannalla puistonpenkille ja kirjoitin punamustaan muistikirjaani, jota en nyt löydä mistään:

"Miten sietämätöntä, että itse istun ihan hiljaa paikallani ja otan kaikki muut huomioon, ja samaan aikaan jossain joku juoksee onnensa perässä niin kovaa, että happi ei riitä minullekaan."

Olinko siis onnellinen vai en? Olin, mutta ilmeisesti onneani häiritsivät tavat, joilla muut olivat onnellisia, koska ne eivät olleet minun tapojani enkä päässyt niistä osalliseksi.

Yritin heti muotoilla ajatelmani runoksi, mutta siitä ei ollut apua:

         Miten sietämätöntä
                istun tässä ihan hiljaa ja otan muut huomioon
         samaan aikaan joku juoksee onnensa perässä
                                                                 niin lujaa
                         ettei happea riitä minullekaan

Olisihan minun pitänyt muistaa, että muotoa korostetaan aina liikaa sisällön kustannuksella.

Tunne siitä, että elämä viilettää ohitse, on yleinen - riippumatta siitä, kokeeko elämän ohittavan takaa vai tulevan vastaan. Jos se ohittaa takaapäin, sen huomaa yleensä vasta kun se on jo hieman edellä ja katoaa kohta näkyvistä. Jos se tulee vastaan, sen voi nähdä jo kaukaa ja valmistautua siihen, että kohta se on kohdalla, mutta kun se sitten tulee kohdalle ja sen näkee kunnolla, samassa se on jo näkymättömissä. Ohituksen jälkeen kuuluu enää korkeintaan korvia raastavaa pärinää, jos se oli viritetty kevytmoottoripyörä. Mutta tämä nyt vain sivuhuomiona.

Viime viikkoina on puhuttu ilmastonmuutoksesta yhä kiivaammin. Minäkin puhun nyt siitä, sillä se juuri tarkoittaa, että kohta ei riitä happea kenellekään, ellemme pysty olemaan onnellisia hiljaa istumalla. Ilmastonmuutoksen riittävä hillitseminen ei oikeastaan ole sen vaikeampaa kuin hiljaa istuminen, mutta mehän tiedämme, että se nimenomaan on ihmisille vaikeaa. Tutkimusten mukaan ihmiset kärsivät mieluummin vaikka sähköiskuja kuin istuvat tuolissa viisitoista minuuttia aloillaan mitään tekemättä. Toisin sanoen kaikki keinot ovat olemassa ja käytettävissä, mutta niitä ei vain käytetä, koska elämä on tässä ja nyt ja karkaa käsistä, jos pitää yhtäkkiä keskittyä ja sitoutua johonkin muuhun, ei se ole mitään elämää sellainen. Haluamme sähköiskuja, kunnes tuuperrumme, koska hiljaa istuminen on niin sietämätöntä.

Mikä neuvoksi? Pohditaanpa hetki vapautta ja moraalia. Olen niitä pohdiskellut aiemminkin, ja nyt taisi Helsingin Sanomissakin olla jokin juttu aiheesta. En lukenut juttua, koska en ole tilannut lehteä, mutta siinä ilmeisesti kerrottiin, että tieteen näkökulmasta ihminen ei valitse mitään mitenkään erityisen vapaasti ja että tämä saattaa romahduttaa moraalin, koska moraalin on katsottu edellyttävän, että ihminen on vapaa valitsemaan. Minä puolestani kerron, miten asia oikeasti on, vaikka se ei kuulostaisikaan erityisen pohdiskelevalta vaan ennemminkin saarnaavalta: Ottakaa rauhallisesti, tässä ei ole mitään ongelmaa. Moraali ei romahda siihen, että ihminen ei olisi vapaa. Ei siksi, että ihminen olisi pohjimmiltaan vapaa, koska ei hän sitä ole, vaan siksi, että moraalisuus ei ole valinta eikä moraali edellytä vapaata tahtoa. Moraali on olemassa niin kuin kaikki muutkin totuudet, ja siitä on monenlaisia käsityksiä, moraalikäsityksiä. Emme voi kääntää kasvojamme pois moraalista sen enempää kuin muistakaan totuuksista, sillä ne ovat pakollinen osa elämää ja vaikuttavat meihin väistämättä. Voidaan siis jopa sanoa, että moraali muiden totuuksien mukana juuri aiheuttaa valinnanvapautemme menetyksen. Eksistentialistit ahdistuivat, koska ymmärsivät tämän väärin niin, että olisimme joka hetki vapaita tekemään mitä tahansa, myös moraalittomuuksia. Heidän jälkeensä postmodernistit höperehtivät jotain suurten kertomusten loppumisesta, eikä kukaan vieläkään oikein tajua, mistä he puhuivat, mutta ahdistus sen kuin lisääntyi. Nyt on aika päästä tuosta ahdistuksesta, istua hiljaa paikallaan ja tehdä maailmasta johdonmukaisesti sellainen, että virheelliset moraalikäsitykset eivät johtaisi moraalittomuuksiin ja että itsetuntomme ei perustuisi sähköiskuihin. Rikoksen seuraus ei saa olla rangaistus vaan rikoksen aito sovittaminen ja tulevien rikosten ehkäiseminen. Matot pysyvät lattialla pitämättäkin. Meitä ei ole tehty kantamaan hyvien tekojen taakkaa, vaan vain huonojen tekojen on tarkoitus tuntua raskailta, jotta voisimme oppia toimimaan toisin. Minuutemme on harha, jota moraali velvoittaa. Jos vapaudumme tuosta harhasta, vapaudumme moraalin velvoitteesta, mutta kokemuksellisesti se on mahdollista vain hetkellisesti. Tuo kokemus ja vapautus viestii vastaansanomattomasti - ellei muunlainen viestintä riitä - että vapaus ei ole pysyvä olotila vaan kuin omaisuus, joka kasvaa sitä suuremmaksi, mitä moraalisemmin minuuden harhan vallassa pystyy toimimaan. Kun käsitämme, mikä on oikein, vapautemme riistetään meiltä, mutta kun teemme sen, mikä on oikein, saamme vapauden takaisin. Moraali johdattaa meidät vapauteen. No niin, hajaantukaa.

Sen lohdullisuudessa, että kaikki on niin selvää, on tässä tilanteessa jotain hirvittävää. Kun maailma on muuttunut yhä ahdistavammaksi paikaksi, on tullut puheenvuoroja, joissa on muistutettu, miten kehitys on kehittynyt ja kehittyy ja edistys edistynyt ja edistyy edelleen. Nämä muistutukset perustuvat kyllä tosiasioihin, mutta eivät kaikkiin tosiasioihin, kuten maailman luonnon nykytilaan, joka on kelvoton ja kohta elinkelvoton. Luonnon elinkelpoisuus taas on kaiken kehityksen ja edistyksen, myös tähän mennessä saavutetun eikä vain tulevan, edellytys - ainakin toistaiseksi. Pystymme kyllä pitämään luonnonkin elinkelpoisena, näitä puheenvuoroja käyttävät rauhoittelevat kriittisiä kuulijoitaan, mutta silti he keskittyvät iloitsemaan ihmiskunnan uskomattomasta kehityksestä ja edistyksestä. He eivät halua puhua niiden kääntöpuolesta ja pimeästä puolestamme - siitä, miten paljon pidämme sähköiskuista.

Luin esimerkiksi historioitsija Rutger Bregmanin kirjan Ilmaista rahaa kaikille ja muita ideoita, jotka pelastavat maailman, jossa esitettiin hyvin vakuuttavasti joskin paikoin liikaakin tarinoiden, mitä meidän pitää tehdä: ottaa käyttöön perustulo, lyhentää työviikkoa ainakin puoleen nykyisestä, avata rajat ja siirtää verotuksen painopiste työn verottamisesta pääoman verottamiseen. Maailma pelastuu, kun vain maltamme istua hiljaa. Miksi emme malttaisi? BZZZT!

Palataan siihen, miten minä kyllä osasin istua hiljaa mutta en kuitenkaan kestänyt sitä, koska muut eivät tehneet samoin. En epäile omia tekemisiäni vaan totean sen, minkä olen usein aiemminkin todennut: vika ei ole minussa vaan muissa tai järjestelmässä, joka ajaa meitä ajattelemaan, että moraali on jokaisen oma valinta. Jos lähtökohtamme on se eikä ymmärrys moraalista yleisenä totuutena, emme ikinä opi istumaan hiljaa. Nekään, jotka ymmärtävät moraalin oikein, eivät voi istua rauhassa. Rauhattomuus varjostaa onnea, alamme kaivata sähköiskuja ja lopulta väsymme niihinkin. Väsyneinä meillä on vielä mahdollisuus muuttaa suuntaa, ellemme ole ehtineet tuupertua, mutta se edellyttää sitä, että muutkin muuttavat, että voimme edes uskoa muiden muuttavan suuntaansa meidän mukanamme. Väsymys on mahdollisuus ennen tuupertumista, viimeinen hetki ennen lähenevää loppua. Olisi ollut parempi käyttää tilaisuus ennen väsymystä, mutta minkäs teet.

Olen väsynyt, olen siis tietoinen maailman tilasta enkä oikein jaksaisi tehdä mitään. Olen saanut oman osani sähköiskuista, ne levisivät toisten istuimista minuunkin. Olenko saanut kehityksen ja edistyksen onnesta kyllikseni ja haluan vain runoilla, vaikka pitäisi taistella kaiken kauniin ja hyvän ja suoran ja herkän ja viattoman puolesta? Vaikken taistelisikaan, kaikki tähänastiset saavutukset ovat tietysti silti mittaamattoman arvokkaita, ei niitä välttämättä tarvitse pitkittää. Mutta samaan aikaan: meillä ei ole mitään filosofista, uskonnollista eikä varsinkaan taloustieteellistä ajatusta, joka voisi korvata sen vääryyden, että emme pelasta maailmaamme ja saavutuksiamme. Sen vastakohdalle, pelastuksen välttämättömyydelle, ei sillekään ole sanoja, vaikka uskonkin ranskalaiskirjailija René Daumalin tavoin siihen, että kaikelle on sanansa, kun vain ajattelemme kyllin tehokkaasti. Jos olisimme alkaneet ajatella aikoinamme, tehoa siihen olisi ehkä riittänyt, mutta nyt olemme väsyneitä ja meidän on pakko tehdä jotain, vaikka emme ole ehtineet saada vastausta kysymykseen, miksi on pakko. Jos onnistumme ja saamme rauhan, saamme kenties aikanamme myös vastauksen. Olkoon se yksi motiiveistamme.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti