Retki Muuratsaloon

Istuttuani lauantai-iltana olohuoneen sohvassa ja katsottuani kaksi elokuvaa, joista jälkimmäinen oli Fifty Shades of Grey (2015), totesin, että on aika ryhdistäytyä ja polkea sunnuntaiaamuna Muuratsaloon retkeilemään. Fifty Shades of Grey, jonka katsoin vain, koska on tärkeää tietää jotain menestyskirjoista tehdyistä elokuvista, oli minusta huonompi kuin Emmanuelle (1974) - enkä tällä tarkoita, että illan ensimmäinen elokuva olisi ollut Emmanuelle, ei ryhdistäytymisen tarpeeni niin iso ollut; Fifty Shades of Greystä vain tuli väistämättä mieleen Emmanuelle - tai sitten en vain ymmärtänyt sitä. Jos se johtui siitä, etten ymmärtänyt, se puolestaan voi hyvinkin johtua siitä, että Fifty Shades of Greyn on ohjannut nainen ja Emmanuellen mies ja sen todella huomaa elokuvien... öh, näkökulmavalinnoissa. Mutta tarkoituksenihan ei nyt ollut eritellä elokuvia, missä en selvästikään ole kovin taitava, koska käytin sanaa "näkökulmavalinta", vaan kertoa retkestäni Muuratsaloon.

Ei oikeastaan ollut ihan totta, että olisin ajatellut ryhdistäytymistä vasta lauantai-iltana. Todellisuudessa olin suunnitellut retkeä jo pitkään, tutkinut maastokarttoja ja pohtinut, kuinka monta paikkaa ehdin ja jaksan yhden päivän aikana nähdä. Muuratsalossa on sellaisia luontokohteita kuin Lullinvuoren rakokiviluola, Ramin kuntopolku ja Tapion alttari Hakolanvuorella, Pahkalahden hiekkaranta saaren eteläkärjen laajalla Natura 2000 -alueella sekä useita idyllisiä lampia vuorten ja metsien välissä. Retkipäivän lähestyessä seurasin myös säätiedotteita ja emmin viimeiseen asti, lähtisinkö retkelle sunnuntaina vai maanantaina. Sunnuntaille oli ennustettu todella kovaa tuulta, ja pelkäsin, että se tekisi pyöräilystä raskasta etenkin järvenrantateillä. Maanantaina puolestaan olisi tiettävästi lämpimämpää ja tyynempää, mutta näinä epävakaiden ilmojen aikoina en täysin luottanut siihen, ettei silloin sataisi. En kaivannut sadetta, sillä kun edellisen kerran vuosia sitten olin pyöräillyt Muuratsaloon ensimmäisen kerran elämässäni, olin joutunut pukeutumaan kumisaappaisiin ja tukalaan sadeasuun ja silti pitämään sadetta jossain portinpielessä. Enkä ollut nähnyt yhtäkään mainitsemistani luontokohteista, sillä en ollut löytänyt tietä saaren eteläosaan, missä kaikki kohteet sijaitsevat. Lannistavan sateen uhkakaan ei siis sopinut suunnitelmaani, joten valitsin lopulta sunnuntain, mikä osoittautuikin oikeaksi valinnaksi, sillä maanantai-iltapäivänä satoi sitten kuitenkin.

Aivan ensiksi ruokin ja hyvästelin kissan. Sitten pakkasin retkireppuuni, joka oli tyttäreni vanha vaaleanpunainen koulureppu, evääksi kolme voileipää, yhden banaanin, yhden omenan, pähkinöitä ja laimeaa appelsiinimehua sisältävän pullon. Otin mukaani Lullinvuoren luolaa varten taskulampun ja vesistöissä uimista varten pyyhkeen. Aamulla puoli kymmeneltä matkaan polkaistuani oli niin viileää, että panin myös hanskat käteeni ja jo parin kilometrin jälkeen tuumin, olisiko pitänyt panna lisäksi myssy päähän. Sitten muistin, miten pientä se oli siihen vuosien takaiseen sadepäiväreissuun verrattuna, ja luotin sään lämpenevän päivällä, kun aurinkokin tulisi esiin harmaiden pilvien takaa ja paistaisi siniseltä taivaalta, jota ei vielä aamulla juuri näkynyt. Ainakin minulle tuntemattoman ajattelijan oivallus, jonka mukaan taivas ei ole koskaan harmaa vaan aina sininen, vaikka onkin joskus harmaiden pilvien peitossa, innosti minua, kun poljin ja odotin tuulen puhaltavan pilvet tiehensä. Piristyin myös havaitessani yhtäkkiä, kun loin katseeni taivaan sijasta maahan, että pyöräni "vaihdelaatikon" mustamuovinen suojakuori ei ollutkaan pudonnut sille metsäpolulle, jota pitkin keväämmällä pyöräilin puolisoni kanssa, vaan liukunut vaihdejohtoa pitkin suoraan ohjaustangon alapuolelle. Siinä se oli roikkunut mukana kenties suuressa putoamisvaarassa monta viikkoa samalla kun minä olin pyöräillessäni saanut ihailla kolmivaihteisen vanhan Crescentini harmaata vaihteistoa ja pelätä sen kastuvan tai likaantuvan epäkuntoon, kunnes nyt liu'utin ja loksautin sen takaisin oikealle paikalleen. Olin hyvin iloinen ja pidin tapausta hyvänä enteenä. Joskus retkillä löytää yllättäen jotain sellaista, mitä on luullut hukanneensa jonnekin muualle, mutta tämä oli nyt jo toinen viisaus ja retki oli vasta alussa, joten minun oli maltettava mieleni.

Viisauksista puheen ollen tutustuin tässä työni puolesta muinaisintialaiseen ayurvedaan, josta en entuudestaan tiennyt oikeastaan mitään. Sen filosofiassa puhutaan kolmesta pääkehotyypistä, jotka ovat vata, pitta ja kapha. Ne voivat vaikuttaa ihmisessä yhdistelminä tai yksinään. Tein netissä testin, jonka perusteella olen voittopuolisesti pitta, jokseenkin vata ja hyvin vähän kapha. Pitta-painotus tarkoittaa ilmeisesti, että minun pitää tasapainossa pysyäkseni välttää kuumuutta ja mausteista ruokaa, kilpailemista ja täydellisyyden tavoittelua. Vatan puolesta minun pitää toisaalta välttää hieman myös kylmyyttä ja liian kevyttä ruokaa sekä liian raskasta fyysistä tekemistä ja aivotyötä. Matkalla Muuratsaloon ajattelin, että tämä pyöräretki vastaisi kaikkiin näihin tavoitteisiin mainiosti: lämpötila vaihtelisi koko päivän 15-20 asteessa, evääni olivat miedot mutta tukevat, olin yksin eikä minun tarvitsisi muuttua sunnuntaipyöräilijästä maastopyöräileväksi kuntosuorittajaksi ja pysyä jonkun toisen kannoilla, työni olivat tauolla enkä vaivaisi päätäni kirjojen kääntämisellä ja toimittamisella saati kirjoittamisella, ja mikä tärkeintä, kävisin vain niissä kohteissa, joihin ehtisin luontaisella nopeudellani, enkä yrittäisi väkisin hössöttää joka paikkaan. Eteläaasialaiset tiesivät jo varhain, että vapaapäivä alkukesällä Suomessa on ihmiselle parhaaksi.

Sen verran minun kuitenkin piti Paavalinvuoren ja Karkaussaaren välisillä kilometreillä keskittyä, etten jäisi auton alle, sillä tuolta pätkältä uupuu pyörätie ja jouduin ajamaan moottoriajoneuvojen kaistalla. Yritin olla liian paljon vilkuilematta tienlaidassa iloisesti kukkivia koiranputkia, lemmikkejä ja puna-ailakkeja. Aivan toisesta syystä yritin olla näkemättä myöskään lupiineja eli komealupiineja, joita myös rumalupiineiksi ja meidän vihaajien kesken rupiineiksi kutsutaan.

Säynätsalosta jatkoin etelään kohti Lehtissaarta. Ylittäessäni Louhunsalmea siltaa pitkin minut ohitti kaksi maastopyöräilevää kuntosuorittajaa. En välittänyt heistä vaan poljin suoraa tietä Kuusainsalmen Lemmensillalle ja sen yli Muuratsaloon. Ennen kuin jatkoin matkaa saaren länsirantaa seurailevalle tielle, pysähdyin kummastelemaan piskuista luonnonsuojelualuetta, joka karttaan oli merkitty Satasarvisen juurelle. Se sijaitsi asuintalon ja hylätyn näköisen kaksikerroksisen verstaan välissä. Tuuli ravisutti häiritsevästi toisen kerroksen ikkuna-aukkoja peittäviä mustia muovinriekaleita. Äkkiä näin jonkin eläimen ilmestyvän rakennuksen takaa ja loikkaavan ylemmäs mäkeen. Luulin sitä ensin jänikseksi, mutta se pysähtyi katselemaan minua ja nyökyttelemään päätään ylös ja alas. Se olikin peura. En ollut pitkään aikaan nähnyt peuraa. Yritin ottaa siitä nopeasti edes jonkinlaisen kuvan, mutta niiden sekuntien aikana, jotka minulta kuluivat kameran valmistelemiseen, se katosi Satasarviselle. (Vasta tätä kirjoittaessani tarkistin, että tuolla 0,07 hehtaarin alueella on suojeltu pieni lehmusmetsikkö.)

Hyppäsin satulaan ja ajoin Vuorenlahden risteykseen. Tällä kertaa olin tarkkana ja käännyin vaikeasti havaittavalle Kortepellontielle enkä lähtenyt tyhmänä ajamaan Satasarvisen ympäri saati Haikkaan. Näin Hauhonselällä leijalautailijan ja ajattelin niitä kahta maastopyöräilevää kuntosuorittajaa. Asfaltti loppui pian ja jyrkät ylämäet tekivät muutenkin etenemisestä raskaampaa. Pysähdyin seuraavalla arvoituksellisella luonnonsuojelupläntillä, Kärppäkivellä. Sille nousi polku, jolle en olisi voinut ottaa pyörää mukaan. (Nyt tarkistin, että sekin on lehmusmetsää.)

Ajoin "yksityistietä" eteenpäin ja näin jo kolme leijalautailijaa Hauhonselällä. Niistä kaksi näytti leijailevan/lautailevan toisiaan päin - jos he liikkuivat tuulen avulla, en käsittänyt, miten se oli mahdollista - mutta he välttivät yhteentörmäyksen. Ohitin vielä Pajukannan, kunnes saavuin kiviselle tielle Kontionvuoren ja Velakallionlammen välissä, joka yhdistää Muuratsalon pohjoisosan länsi- ja itärannan toisiinsa. Nyt eteneminen vasta olikin raskasta, mutta ainakaan ei enää palellut, kun aurinko alkoi paistaa yhä kirkkaammin ja tuuli tyyntyi tuolla mäkisellä metsätiellä. Riisuin takkini, talutin pyörääni useaan otteeseen ja yritin löytää Velakallionlammen itäpäähän johtavaa polkua. Sen sijaan löysin vain, kuten myöhemmin osoittautui, lammen länsipäähän johtavan polun, sillä se oli merkitty päällekkäin pinotuilla kivenmurikoilla. Jätin pyöräni, kypäräni ja hanskani, joita en uskonut patikkamatkalla tarvitsevani, kiven viereen ja seurasin pian jyrkästi laskevaa polkua Velakallionlammen nuotiopaikalle.

Näin lammen, sen vastarannalla kohoavan Suovuoren ja sen, ettei lammella ollut ketään muita. Aina kun saavun jäättömälle lammelle, minulla on aikaa enkä ole kipeä, menen uimaan. Riisuin vaatteeni keikkuvalle laudalle nuotion vieressä, pyörittelin hetken käsivarsiani sivuillani ja laskeuduin varovasti veteen. Oli vielä aamupäivä eikä tuulen sekoittama vesi tuntunut erityisen lämpimältä. Vaikka sinistä taivasta oli alkanut näkyä yhä enemmän, pilvet hohtivat yhä valkoisempina ja aurinko pilkisti esiin tämän tästä, kevyesti lainehtiva lampi näytti vielä yhtä harmaalta kuin se, mikä milloinkin peittää maailman värit. Nousin silti vedestä virkistyneenä ja söin hyvällä ruokahalulla pelkkä pyyhe harteillani yhden voileivistäni ja banaanin, jonka kuoressa oli jo nyt muutama tumma läikkä. Yritin myös ottaa itsestäni kuvan virkistyneen näköisenä, mutta kirkkaassa päivänvalossa näytin vain väsyneeltä ja vanhalta. Asiaa ei auttanut, vaikka kokeilin auringon jättämistä milloin taakse, milloin eteen tai sivulle. En saanut yhtään hyvää kuvaa itsestäni. Syytin päivänvaloa, mutta se saattoi johtua monestakin seikasta: kännykkäkamerasta, valokuvaustaidottomuudestani tai siitä, etten vain ollut erityisen kuvauksellinen tai osannut rentoutua edes omassa seurassani. "Edes"? Vai sittenkin: varsinkaan? Rakastan päivänvaloa, kirkasta keskipäivää ja sitä, että tunnen koko ihollani maan, veden ja ilman, mutta korvaako intiimeinkään kosketus luontoon sitä luontoa, jota oma lajini edustaa? Oli vielä yksi syy, miksi lähdin matkaan sunnuntaina enkä maanantaina: toivoin kohtaavani retkellä toisia ihmisiä, joita tapasin niin harvoin. En kuitenkaan toivonut kenenkään astelevan Velakallionlammen nuotiopaikalle juuri nyt, kun en ollut vielä pukeutunut. Eikä kukaan astellutkaan, käki vain kukkui sekä lähellä että kaukana.

Lähdin seuraamaan lammen pohjoisrantaa myötäilevää polkua. Rannassa kasvoi tupasvillaa, samansävyistä valkoista kuin lainehtivan veden sinivalkoisessa kimalluksessa ja kipunoinnissa. Lammen itäpäässä oli vene nurin ja toisen raato matalikossa pinnan alla. Ylitin ojan pyöreitä siltapuita pitkin, kuljin puhki ruostuneiden tynnyreiden välistä ja nousin jyrkästi polkua seuraten kallioille, Suovuorelle. Senkin päältä löysin nuotiopaikan. Löysin jatkoa polulle, seurasin sitä ja saavuin toiselle, pienemmälle nuotiopaikalle. Sieltä näin Hauhonselälle asti, sillä matkaa oli hämmästyttävästi linnuntietä vain vajaa kilometri. Sen jälkeen en enää löytänytkään jatkoa polulle. Olin näkevinäni vähemmän vihreitä, kapeita reittejä siellä täällä, mutta kun kokeilin niitä, päädyin aina paikkoihin, joista löytyi yhä epämääräisempiä polkuja. Lopulta etenin mistä parhaiten taisin ehkä suurin piirtein oikeaan suuntaan. Olin hieman eksyksissä mutta rauhoitin itseäni puhumalla ääneen itsekseni, kuten aina teen, vaikken olisikaan eksyksissä. Lopulta saavuin korkeille kallioille, joiden juurella puiden välissä erotin neulasten peittämän vaaleanruskean polun. Jouduin laskeutumaan sinne erittäin epämukavan ryteikön läpi, mutta tein sen, sillä olin saanut tarpeekseni Suovuoresta. Päästyäni polulle totesin, että olin lähtenyt jo Velakallionlammelta väärälle polulle noustessani Suovuorelle, sillä oikea polku kulki kallioiden välistä. Paluumatkalla en tekisi samaa virhettä. Totesin myös, että olin ylittänyt Jyväskylän ja Muuramen välisen rajan ja olin taas Muuramessa.

Saavuin tuota pikaa Lullinvuorentielle. Huomasin risteyksessä huonokuntoisen kyltin, josta ei saanut selvää, mutta tekemäni taustatyön ansiosta pystyin päättelemään, että siitä alkoi niin sanottu Ramin kuntopolku, Muuratsalon Kultalassa asustaneen miehen mukaan nimetty polku Hakolanvuorelle ja Tapion alttarille. Rami ei enää asunut Kultalassa pitämässä huolta kuntopolustaan, jolta hän oli jopa luonut lumet talvisin ja jolla hän oli opastanut ihmisiä, mutta joku näytti merkinneen polun puihin kiinnittämillään punaisilla ja sinisillä nauhoilla. Jos jaksaisin, kävisin polulla paluumatkallani, nyt suuntaisin Ojasenlammen kautta Lullinvuoren rakokiviluolaan, ajattelin ja lähdin tallustamaan leveää metsätietä.

Saavuin Ojasenlammelle paljon nopeammin kuin olin odottanut, joten olin taas lukenut karttaa väärin, mutta se oli vain hyvä asia - siis se, että saavuin lammelle nopeammin, ei se, etten osannut lukea karttaa. Rannassa ei ollut nuotiopaikkaa mutta hiilenpalasia kyllä. Iso lampi näytti tyyneltä ja hyvin uitavalta, mutta oli jo iltapäivä ja halusin ehtiä ennen nälkään nääntymistäni sekä luolaan että Pahkalahdelle, joten poikkesin heti uimisperiaatteestani ja jatkoin matkaani.

Oli yhä lämpimämpää ja aurinkoisempaa. Näin joitakin perhosia. Puiden välissä kiemurtelevalla tiellä ei tuullut. Riisuin takin ja pitkähihaisen paidan ja iloitsin retkipäivävalinnastani. Käännyin x-risteyksessä vasemmalle ja saavuin kääntöpaikalle. Sieltä lähti polku, jonka vieressä oli keltainen kyltti. Kyltissä kiellettiin polulla kulkeminen moottoriajoneuvoilla. Naurahdin, sillä jos olisin omistanut kevytmoottoripyörän ja osannut sellaista ajaa, ei olisi kyllä silti tullut mieleenkään lähteä sillä tuolle polulle, mutta jokin kokemuksen kirkastama tarkoitus kyltillä kai oli. Polku johti Lullinvuoren luonnonsuojelualueelle, mutta sen varrella olivat siirtolohkareiden muodostamat luolat ja raot. Niitä minä olin menossa ensin katsomaan.

Kun kallioita alkoi näkyä, ihmettelin, minkä kaikista mahdollisista poluista valitsisin, sillä ne vilisivät silmissäni. Valinnalla ei kuitenkaan tainnut olla väliä, päädyin joka tapauksessa lohkareiden keskelle. Sitten piti vain löytää se luola, jonka löytäminen oli kuulemma vaikeaa.

Se oli totta: luolan löytäminen oli vaikeaa. Kiertelin kiertelemistäni ahtaissa ja vaarallisissa väleissä ja kivimuodostelmissa enkä löytänyt kuin kaksi nuotiopaikkaa ja joitain koloja, joihin ei kai sopinut kuin lapsi tai hyvin pienikokoinen, notkea ja jäntevä aikuinen. Mietin, sovinko edes jälkimmäiseen kategoriaan. Mietin myös, oliko mitään järkeä käyttää näin paljon aikaa ja energiaa siihen, että pääsisi vaaralliseen, ahtaaseen ja pimeään paikkaan. Ja olisiko tänne pitänyt tulla ennemmin kaverin kanssa kuin yksin. Väsyttyäni kivillä pomppimiseen etsin netistä aiemmin lukemani jutun rakokiviluolasta. Siinä sanottiin, että luolaan oli kolmekin sisäänkäyntiä, joista vain yksi oli kyllin tilava kenelle tahansa, ja että luolan päällä oli nuotiopaikka. Käsitin pian, kumpi kahdesta löytämästäni nuotiopaikasta sen täytyi olla, mutta läheskään yhtä pian en löytänyt sisäänkäyntiä luolaan. Olin jo vähällä luovuttaa, kunnes uskaltauduin kokeilemaan ahdasta rakoa, jonka näin murtuneen lohkareen ja männyn välissä. Siitä näytti pääsevän pidemmälle, jos vain sopisi sisään. Reppuni jouduin jättämään kalliolle, ja riisuin takkinikin. Taskulampun otin mukaan, vaikka sen valoteho olikin niin alhainen, ettei sillä juuri mitään nähnyt. Vääntäydyin läpi raosta, joka ei kai mitenkään voinut olla se tilavin sisäänkäynti, mutta se oli kuin olikin rakoluolan sisäänkäynti!

Vasta pienen pudotuksen jälkeen pohdin, mahdoinko päästä takaisin ylös samaa tietä, mutta jos se tilavin aukko tulisi jostain vastaan, voisin käyttää sitäkin, joten en murehtinut asiaa. Luola oli kapea, käytävämäinen ja suorassa seisottavan korkea. Sen pohjalla oli kivenmurikoita, joihin ei kannattanut nyrjäyttää nilkkaansa. Se oli mukamas yli kolmekymmentä metriä pitkä vaikka tuntui vain puolelta siitä, mutta ehkä kiven sisässä on vaikea arvioida etäisyyksiä. Löysin toisesta päästä toisen aukon, joka ei ollut minun käyttämääni isompi vaan pienempi. Muistin, että olin nähnyt sen hetki sitten ylhäältä päin ja päätellyt, että tuosta en ainakaan voisi mennä. Muuten luola päättyi kuin sortumaan, seinämään kiviä, joiden pienistä raoista paistoi päivä. Minun oli pakko päästä ulos samaa tietä, mitä olin tullutkin.

Palasin sisäänkäynnille. Päästäkseni ulos minun piti ponnistaa rintani korkuisen lohkareen päälle satuttamatta itseäni ympäröiviin kiviin. Lisäksi oli vältettävä venähdyksiä ja jänteisiin kohdistuvia tärähdyksiä, jotka saattaisivat olla kohtalokkaita tai muuten vain parantua hitaasti. Olikohan tämä luola nyt tämän arvoinen? Minusta ei varmasti koskaan tulisi speleologia. Pelkkä ponnistaminen ei riittänyt, jouduin ottamaan käsilläni tukea myös viereisistä, rosoisista kivistä ja sain onneksi vain kaksi mitätöntä naarmua sormiini, kun pääsin ylös ja ulos ensi yrittämällä.

Kun helpottuneena hain reppuni ja laskeuduin kallioilta luonnonsuojelualueelle johtavalle polulle, pohdin, uskaltaisinko tuoda perheeni katsomaan luolaa. Lapseni tykkäsivät kiipeilystä, mutta luolan sisäänkäynnillä heitä olisi pakko auttaa, siitä he eivät yksin selviäisi. Puolisoni puolestaan taisi kärsiä ahtaan paikan kammosta, noinkohan hän astuisi jalallaankaan tuommoiseen rakoon. Mutta kaikkein eniten ajattelin sillä hetkellä Pahkalahden hiekkarantaa, missä söisin loput evääni ennen paluumatkaa.

Ohitin luonnonsuojelualueen merkitsevän tolpan. Sitten yllätin polulla peipon. Jossain lauloi myös tiltaltti. (Myöhemmin tarkistin, että luonnonsuojelualue suojelee muun muassa uhanalaista haaparaspia.) Saavuin risteykseen, joka muistutti liikenneympyrää. Katsoin karttaa ja arvioin, että minun olisi valittava ensimmäinen "liittymä", sillä toinen johti jonkun mökille ja pois suojelualueelta. Tämä metsäpolku oli todella viihtyisä: sopivan rehevä, metsä ei ollut liian sankka eikä liian väljä. Lähestyessäni rantaa korviini alkoi kantautua aaltojen pauhu. Kotvan käveltyäni minusta alkoi tuntua, että polun olisi jo kotva sitten pitänyt kääntyä rantaan. Kun olin jo kääntymässä takaisin, se lopulta kääntyikin, mutta ranta ei ollut mikään hiekkaranta vaan sillä kasvoi Ristinselälle päin nojaavia puita.

Polku näytti kuitenkin kaartavan takaisin päin rantaa pitkin. Seurasin sitä ja näin edelleenkin vain tyrskyjen ylle nojaavia puita. Hiekkaa oli jonkin verran rannassa siellä täällä, mutta eikö sitä olisi pitänyt olla enemmän rannalla, jota kutsuttiin hiekkarannaksi? Vai olinko jo oikeassa paikassa? En ollut. Jatkoin vielä vähän matkaa ja saavuin oikealle, leveälle hiekkarannalle, jolla oli nuotiopaikka, palanut vene ja pari isoa koivua. Olin saavuttanut Muuratsalon eteläpään - tai ainakin yhden niistä. Olin perillä.

***

Rannalta löytyi hyllyntapainen teline, jossa oli pieni musta pata ja sen vieressä kasa vanhoja Keskisuomalaisia ja lehtien päällä painona kämmenen kokoinen kivenmurikka. Maassa lojui avattu mutta lähes täysi sinappituubi. En olisi siihen koskenut muutenkaan missään tapauksessa, sillä en pidä sinapista. Hyllyn päällä ei ollut mitään, ainoastaan pieni vihertävä lasinsiru, jota yritin varoa purkaessani varusteitani ja vaatteitani hyllylle. Minulla oli nälkä ja heikottikin hieman, mutta halusin ehdottomasti pulahtaa rantaveteen ennen ruokailua. Niin oli se täällä vieraillut Suomen Luonnon blogikirjoittajakin vuosi sitten halunnut mutta jättänyt väliin, koska rannalla oli ollut muita. Kun olin valmis, ongelmaksi muodostui, mistä kohdasta vaahtoaviin aaltoihin olisi paras uppoutua niin ettei suorastaan uppoaisi. Pohja erottui matalallakin huonosti mutta siinä näkyi erikokoisia isompia ja pienempiä kiviä hienon hiekan lisäksi, parin metrin päässä rannasta pinnan yläpuolelle kohosi isompi rantakivi, tuuli oli sekoittanut veden roskaiseksi lehdistä ja risuista ja huomattavan viileäksi. Uimiseen sisältyi siis jonkinlaisia vaaroja tai vähintään epämiellyttävyyksiä.

Valitsin kastautumispaikaksi koivujen osoittaman kohdan, joka näytti helpoimmalta karikivestä huolimatta. Kylmät aallot yrittivät työntää minut takaisin, kun horjahtelin epätasaisella, hitaasti syvenevällä pohjalla mutta työnnyin yhä kauemmas rannasta. Kun lopulta heittäydyin aallokkoon, jossa pian käännyin ympäri antaakseni sen kuljettaa minut kuivalle maalle, voihkin melko äänekkäästi mutten kivusta tai uupumuksesta vaan tyytyväisenä luonnonvoimien suopeuteen.

Heitin taas pyyhkeen olkapäilleni ja istuin syömään nuotiolle, jota minulla ei ollut tarvetta sytyttää. Tuuli puhalsi niin kovaa, että muovipussit sisältöineenkin kierähtivät välillä vierestäni maahan. Minun oli istuttava osittain niiden päällä pitääkseni ne paikallaan. Ja syötävä melko nopeasti, sillä minulle alkoi tulla kylmä ilman vaatteita. Olin kuvitellut, että päästessäni rannalle lepäilisin siellä kaikessa rauhassa hiekalla pyyhkeen päällä maaten ja kirjaa lukien ehkä tunninkin ja palaisin sitten samaa tietä uusia voimia saaneena. Kaikkea kanssa, paras oli päästä takaisin metsän suojiin hiljaisuuteen, tyyneyteen ja lämpöön. Olin rannalla pitkään alasti, kunnes olin aivan kuiva. Pyörittelin käsivarsiani. Otin kuvia aallokosta sekä varjossa että auringossa, näin kaukana selällä laivan ja yritin puhdistaa roskaisia jalkojani parhaani mukaan. Käsitin, että kovan vedenkäynnin vuoksi en kuulisi lainkaan, jos rantaa lähestyisi ihmisiä, vaikka nämä keskustelisivat normaalilla äänenvoimakkuudella. Minulla ei tietenkään ollut mitään vieraiden ihmisten tapaamista vastaan, kuten jo aiemmin olin todennut, mutta en halunnut olla alasti tavatessani heitä. Ja tietenkin kävi niin, että samasta suunnasta, josta olin löytänyt tieni rannalle, ilmestyi kirjaimellisesti puun takaa kolme lämpimästi pukeutunutta keski-ikäistä, kaksi miestä ja yksi nainen - mutta siinä vaiheessa ylläni oli jo yksi paita ja kahdet housut.

Tulijat vilkaisivat minua välinpitämättömästi, eivät sanoneet mitään ja istahtivat nuotiopaikalle juttelemaan keskenään. Eikä minullakaan ollut mitään sanottavaa noin mielenkiinnottomille ihmisille, joten en lähestynyt heitä vaan heitin huomattavasti keventyneen vaaleanpunaisen hepparepun selkääni, vilkaisin viimeisen kerran tuuliselle Pahkalahdelle ja jatkoin reippaasti patikkamatkaani. Hampaani kalisivat vain kerran.

Poistuin rannalta sitä polkua pitkin, jota minun olisi sinne alun perin pitänyt saapua. Päädyin jälleen liikenneympyrää muistuttavaan risteykseen ja huomasin, että siinä olikin kahden sijaan kolme liittymää, joista minun olisi pitänyt valita keskimmäinen, mutta olin siinä epäonnistunut, sillä en ollut nähnyt sitä ympyrän keskellä kasvavien puiden takaa. Otin paikasta kuvan vastaisuuden varalle. Sitten seurasin tuttua polkua rakokiviluolakalliot kiertäen, kunnes polku minulle vielä tuntemattomalta osaltaan leveni ja saavuin mutkaan, jossa piti kääntyä oikealle ja polku taas kapeni. Loivaa ylämäkeä noustessani ohitin hyppyrin näköisen viritelmän, josta päättelin, että sillä keltaisella kyltillä siellä kääntöpaikalla polun alkupäässä oli tosiaan jokin virka. Mutta kääntöpaikalle saavuin yllättäen eri polkua kuin olin sieltä Lullinvuorelle lähtenyt. On se nyt kumma, kun ei virallisiin maastokarttoihin merkitä kaikkia alle puolen metrin levyisiä kinttupolkuja!

No niin. Sitten minun piti valita, palaisinko heti Ojasenlammen kautta vai kävisinkö sitä ennen vilkaisemassa lampia Pieni-Sikonen ja Iso-Sikonen, jotka olivat ihan lähellä vastakkaisessa suunnassa. Kai ne oli pakko nähdä sen kerran kun tänne asti olin tullut, ajattelin ja käännyin risteyksessä vasemmalle. Pian vastaani tuli auto, joka veti peräkärryssä puukuormaa. Tuntematon kuljettaja tervehti minua kädellään, nyökkäsin vastaukseksi. Sitten näin vasemmalla Pieni-Sikosen, uskomattoman vehreän, tyynenkauniin lummelammen. Senkin rannalla oli nuotiopaikka, mutta uiminen lammessa vaikutti vaivalloiselta, joten siitä ajatuksesta luovuin. Olin sitä paitsi vasta lämmennyt patikoimisesta kylmän Pahkalahden jälkeen. Entäpä Iso-Sikonen? Sen nähdäkseni minun piti vielä jaksaa nousta mäen päälle. Jaksoin tietenkin. Vasta tienhaarassa selvisi, miksi sen lammen rannalle johti tie: siellä oli mökki.

Uskaltauduin kuitenkin mökin pihaan, sillä pihassa ei ollut autoa eikä kevytmoottoripyörää eikä mitään moottoroimatontakaan kulkuneuvoa. Mökki vaikutti autiolta, sähköttömältä ja vesijohdottomalta, mutta yksityinen se varmasti oli. Varoituskylttejä ei ollut, eikä alueella ilmeisesti ollut kameravalvontaa. Sähköttömissä kiinteistöissä harvemmin kai onkaan. Iso-Sikosen rannassa oli hyvin varusteltu laituri. En ensin mennyt sinne, mutta pian havaitsin, että vain laiturilta saisin kunnollisen kuvan lammesta. Käväisin sitten siellä nopeasti huomatakseni, että kyllä Pieni-Sikonen oli kuitenkin paljon kauniimpi.

Sitten palasin Lullinvuorentielle ja Ojasenlammelle. Nyt olin nähnyt niin monta lampea lyhyen ajan sisällä ja sen verran lämmennyt, että oli päivän kolmannen ja luultavasti viimeisen uintireissun aika. Ojasenlampi oli nyt aivan tyyni, ja siinä uiminen oli Pahkalahden jälkeen hyvin miellyttävä kokemus. Siihen oli hyvä lopettaa. Käki kukkui jossain hyvin lähellä, sillä sen ääni kuului selvästi. Hieman epäselvemmin kuulin myös kuin ihmisääniä, ja odotin koko ajan jonkun ilmestyvän rantaan lampea ilmeisesti kiertävältä polulta, mutta ketään ei näkynyt edes tiellä, joka kulki niin läheltä, että sieltä näki hyvin rantaan. Iltapäivä oli jo pitkällä, ja hyttyset olivat heränneet. Jossain haukkui koira. Kuivasin itseni, pukeuduin nopeasti ja kävelin Ramin kuntopolun alkupäähän.

Niin, Ramin kuntopolku! En kai minä nyt sille enää jaksaisi lähteä. Sehän olisi kolme kilometriä pitkä lenkki Hakolanvuorelle ja Tapion alttarille. Katsoin taas netistä jonkun lyhyen kuvauksen siitä ja kiinnitin huomioni kohtaan, jossa sanottiin, että oikotietä pitkin Alttarille olisi vain nelisensataa metriä. Kyllähän minä sen oikotien löytäisin!

En minä sitä oikotietä löytänyt. Ongelmana oli, että vaikka varsinainen polku oli, kuten aikaisemmin huomautin, merkitty sinisillä ja punaisilla nauhoilla, en voinut tietää, oliko myös oikopolku merkitty niillä. Kävi ilmi, ettei ollut, ja niin kävelin Hakolanvuorella pitkälti toista kilometriä ennen kuin saavuin Tapion alttarille. Se oli iso siirtolohkare, joka lepäsi kolmen pienen kiven päällä. En tuntenut yliluonnollisten voimien läsnäoloa mutta otin kuvan luonnonmuodostelmasta. Tapion alttarin jälkeen löysin kyltin, jossa luki "Tapion alttari ainut vanha Suomessa" (teksti oli hyvin kulunutta, en saanut kaikesta selvää). Koska löysin kyltin vasta sen osoittaman kohteen jälkeen, päättelin, että vaikka olin seurannut nauhoilla merkittyä polkua, olin silti jotenkin onnistunut kulkemaan väärää reittiä. Ei se mitään, sattuuhan näitä silloin tällöin. Paluumatkalla poikkesin kalliolle, jolta näki jälleen Hauhonselälle ja jolla kasvoi kuivahtanut puuntynkä. Juuri silloin sain viestin lasten kanssa kesäreissailevalta puolisoltani, joka kuuntelee usein SMG:n laulua "Vierailla kallioilla". Siinä lauletaan "haalistuvasta käkkärämännystä". Lähetin heti hänelle kuvan puuntyngästä ja kysyin, oliko se haalistunut käkkärämänty (en näet kyennyt tunnistamaan puuta). Hän vastasi puun näyttävän niin kuivalta, ettei se varmaan enää haalistu.

Laskeuduin vieraalta kalliolta samaa tietä kuin tulinkin ja palasin Velakallionlammelle sitä polkua pitkin, joka ei noussut Suovuorelle, ja otin siitä lammella kuvan vastaisuuden varalle. Lammen rannalla oli kaksi miestä ja koira. Jos se oli se koira, jonka haukunnan olin kuullut tunti sitten aivan toisesta suunnasta, se oli todella nopea koira. Ohitin seurueen ja nousin sen tien varteen, jonne olin jättänyt polkupyöräni kuusi tuntia aikaisemmin. Otin kuvan vastaisuuden varalle senkin polun alkupäästä ja kävelin pyörälleni. Se oli tallella, kypärä oli tallella, hanskat olivat tallella, vaihdelaatikon musta muovikuori oli tallella! Nyt kotiin!

Ennen kuin ehdin lähteä liikkeelle, minut ohitti pyöräilevä vanha pariskunta. Nainen hymyili minulle ystävällisesti. He olivat yllättävän nopeita, vaikkeivät mitään suorittajia toki. Kaukana heidän perässään hölkkäsi nuorempi nainen, jonka sentään ohitin pyörälläni, vaikka ajoinkin hyvin hiljaa ja varovasti kivikkoista tietä. Kun kotiin asti yltävä asfaltti jo häämötti, huomasin vielä yhden sivupolun, jonka voisin nyt saman tien tutkia: Naukulan leiripaikan. Kartan mukaan siellä piti olla laavu. Käännyin järkyttävän töyssyiselle, poikittain, vaakasuoraan ja pystysuoraan epätasaiselle ja kiviselle hiekkatielle edeten etananvauhtia ja toivoen, että pyöräni olisi ollut maastopyörä tai että pyörässäni olisi ollut edes käsijarru. Lisäksi aloin alamäen vain jatkuessa ja jatkuessa vähän katua, että olin lähtenyt vielä Naukulaankin, josta joutuisin palaamaan samaa tietä ylämäkeen. En silti luovuttanut. Jos se johtui tahdonvoimastani, en voi kuitenkaan väittää lujasti päättäneeni, että jaksan vielä tämänkin parin kilometrin ylimääräisen pyrähdyksen, vaan jos sillä hetkellä tahdoin jotakin, tahdoin sitä jonkin voiman ansiosta, ja koska olin luonnossa, se voima ei voinut olla mikään muu kuin luonnonvoima.

Naukula koostui laavusta, nuotiosta, ulkohuussista ja näihin muihin ihmisen aikaansaannoksiin verrattuna hämmästyttävän pitkästä ja leveästä laiturista. Haistoin heti savun ja luulin, että laavussa olisi joku, mutta kun kiersin sen eteen, en nähnyt ketään. Menin lähemmäksi ja näin, että nuotiossa hehkui vielä pari hiiltä. Kävelin laiturin päähän ja katselin Lehtisselälle Uitonsalmen suunnasta purjehtivaa laivaa ja saaria, joiden nimiä en muistanut enkä jaksanut tarkistaa kartasta (suurin niistä oli Verkkosaari). Autiuden tuntua vahvempi tuntu oli se, että kaikki olivat omissa oloissaan - myös minä, vaikka seisoin yksin vieraalla laiturilla, kauttakulkumatkalla kääntymässä takaisin. Palasin laavulle ja huomasin siihen kiinnitetyn valkoisen postilaatikon. Sitä oli mahdoton avata rikkomatta hämähäkinseittiä. Laatikosta löytyi vieraskirja, johon oli viimeksi kaksi päivää sitten kirjoitettu kaksi naisen etunimeä. En tiennyt heistä mitään, mutta kuvittelin mielessäni kaksi teinityttöä, jotka olivat kävelleet laavulle juttelemaan kesäsuunnitelmistaan. Minä kirjoitin kirjaan päiväyksen ja "Aki Niittyahosta pyöräretken päätteeksi".

Nousin mäen ylös. Kun pääsin alamäkeen ja asfaltille, pyörä kulki pelottavan nopeasti. Ohitin Table en Bois'n, pari västäräkkiä ja käytöstä poistetun uimarannan, jolla olin uinut edellisellä Muuratsaloon suuntautuneella pyöräretkelläni sadepäivänä. Siltojen jälkeen en kääntynytkään vielä Muurameen vaan säynätsalolaiseen Pizzeria Aaltoon, jossa olin syönyt myös edellisellä Muuratsaloon suuntautuneella pyöräretkelläni sadepäivänä. Oli muuten paljon mukavampaa syödä pizzaa ilman kumisaappaita ja vähintään yhtä kumisen tuntuisia sadehousuja. Ravintolassa kävi vain noutoasiakkaita, olin ainoa paikan päälle ruokailemaan jäävä. Sain pizzan nopeasti ja luin sitä syödessäni Anaïs Ninin Päiväkirjan neljättä osaa (suom. Raija Mattila): "Elokuu 1945: Koska pystyn kirjoittamaan vain siitä mitä tunnen, minun on lähinnä keksittävä kuinka voin suhteuttaa kirjaan sen mitä näen ja tunnen."

En syö pizzaa usein, mutta minun pitäisi syödä sitä vielä harvemmin. Kumma kyllä paluumatka ei tuntunut yhtä raskaalta kuin vatsani. Muuramen keskustassa muistin, että puolisoni oli pyytänyt minua hoitamaan jonkin asian keskustassa, mutta en muistanut, minkä. Pysähdyin hetkeksi odottamaan, muistaisinko sen, mutta en muistanut. Luultavasti vatsassani oli enemmän verta kuin aivoissani. Ajoin kotiin. Kahden päivän kuluttua muistin asian. (Olin tietenkin sitä ennen kysynyt puolisoltani, mikä se asia oli, mutta hänkään ei ollut muistanut sitä.) Pyöräilin keskustaan sille asialle ja muutenkin ruokaostoksille. Kun olin kävelemässä kaupan ovesta sisään, näin tutun valkoisen koiran kiinnitettynä sisäänkäynnin viereen. Kutsutaan koiran omistajaa vaikkapa Mikoksi. Astuin sisään kauppaan ja näin Mikon kassalla pakkaamassa ostoksiaan. Hän kääntyi lähteäkseen, ja katseemme kohtasivat. Jäimme vaihtamaan kuulumisia ja juttelemaan koronakriisin vaikutuksista työhömme. Kumpikaan meistä ei ollut kovin huolissaan. Sitten Mikko lähti koirineen kotiin laittamaan ruokaa ja minä kauppa-asioilleni iloiten siitä, että kotona minua odotti lämmittämistä vaille valmis linssi-porkkanakeitto, jota olin laittanut itselleni jo edellisenä päivänä.

Pahkalahden hiekkaranta Muuratsalossa.

Eräänlainen kirja-arvio: "Analyysi pelastaa romantikot"

Syksyllä 2019 ajauduin työni puolesta selailemaan Anaïs Ninin Päiväkirjan kolmen ensimmäisen osan suomennoksia. Ensimmäinen osa kattaa vuodet 1931-34, toinen osa vuodet 1934-39 ja kolmas osa toisen maailmansodan vuodet 1939-44. (Raija Mattilan suomentamia osia on kokonaista seitsemän, vuoteen 1974 asti. Ne julkaisi Otava vuosina 1977-89.) Löydettyäni lopulta kolmannen osan loppupuolelta työssä tarvitsemani lainauksen - "Kun ihmisellä on valoa sisällään, hän näkee sitä myös ulkopuolellaan" - palasin myöhemmin lukemaan kirjoja aikajärjestyksessä ja olen nyt lukenut kaikki kolme osaa. Enkä malttaisi odottaa, että kirjastot aukeavat ja pääsen lainaamaan loput neljä.

Anaïs Ninin (1903-77) päiväkirjat ovat hänen tuotantonsa tunnetuin osa. Ranskassa ja Yhdysvalloissa vaikuttanut kirjailija pohtii ja analysoi niissä itseään ja elämänsä ihmisiä. Sivut vilisevät runoilijoita, kuvataiteilijoita, kustantajia, muusikoita, näyttelijöitä, näytelmäkirjailijoita, elokuvantekijöitä, astrologeja, arkkitehteja, psykoanalyytikkoja tai muuten vain kiehtovia hahmoja, joita Nin elämänsä varrella kohtaa. Päiväkirjoja on luonnollisesti sensuroitu ja dramatisoitu, niin että esimerkiksi Ninin aviomiehestä, kaivertajasta ja elokuvantekijästä Hugh Parker Guilerista eli Ian Hugosta, ei kerrota oikeastaan mitään eivätkä kaikki henkilöt esiinny kirjoissa omilla nimillään. Tukevasti mutta vapaamielisesti naimisissa ollut Nin näyttäytyy niissä yksinäisenä naisena ja köyhänpuoleisena mesenaattina, joka auttaa lupaavia mutta rutiköyhiä taiteilijoita minkä ehtii eikä siksi tahdo saavuttaa itse menestystä kirjailijana, vaikka todellisuudessa hänen miehensä oli ennen taiteilijaksi ryhtymistään ja sen jälkeenkin töissä pankissa, tuki vaimonsa kirjallista boheemielämää etenkin ensimmäiset vuosikymmenet ja suhtautui ymmärtävästi hänen monenkirjaviin ihmissuhteisiinsa. Ninin ja hänen miehensä kuoleman jälkeen vuodesta 1986 alkaen englanninkielisistä päiväkirjoista on ilmestynyt painoksia, joissa aiemmin poistetut tai muokatut ja loukkaavina pidetyt kohdat ovat mukana, mutta luettuani kolme ensimmäistä osaa sensuroitua Päiväkirjaa minun on vaikea uskoa, että historioitsijoita ehkä sinänsä kiinnostavat ihmissuhdepaljastukset jotenkin parantaisivat teosta, jossa tärkeintä on taiteen ja elämän tarkoituksen ja yleisen ihmisluonteen tinkimätön pohdiskelu. (Toisaalta Mattilan suomennos on osittain vanhentunut, joten jos Päiväkirja joskus käännetään uudestaan suomeksi, ei varmaan ole syytä jättää uusiakaan katkelmia huomiotta.)

Päiväkirjan ensimmäisessä osassa lähellä Pariisia Louveciennesissä asuva Anaïs Nin on juuri kirjoittanut "epäammatillisen tutkielmansa" ihailemastaan D. H. Lawrencesta, joka oli kuollut tuberkuloosiin edellisenä vuonna (1930) Ranskassa. "Minä tiedän sen että olen kauniissa vankilassa, josta pääsen pakoon vain kirjoittamalla. Siksi kirjoitin D. H. Lawrence -kirjani kiitollisuudesta, sillä hän se minut herätti. [...] Miller oli sanonut [kirjan käsikirjoituksesta]: 'En ole koskaan nähnyt näin väkeviä totuuksia näin hienovaraisesti lausuttuna.'" Miller on tietenkin kirjailija Henry Miller (1891-1980), Ninin päiväkirjojen ehkä keskeisin hahmo heti Ninin itsensä jälkeen. Nin ja Miller käsittivät heti alussa toisistaan, miten merkittävää heidän työnsä oli ja olisi, mutta Nin joutui odottamaan huomattavasti pidempään saavuttaakseen mainetta. Molemmat paiskivat töitä, mutta siinä missä Milleriä rasitti lähinnä köyhyys, Nin joutui kamppailemaan itsensä kanssa niin kuin kaikki ihmiset, jotka pyrkivät toimimaan "laajentuneen elämännäkemyksen välittäjänä", kuten Nin kirjoittaa - vasta syksyllä 1943, mutta se tavoite hänellä oli ollut koko ajan. Hänen kirjallisia esikuviaan olivat Lawrencen lisäksi Dostojevski ja Proust. Hän korosti aitojen tunteiden ja ihmismielen syvyyksien merkitystä kirjoittamisessa ja vierasti kaikenkattavaa pinnallisuutta, abstraktioita, ideologioita ja varsinkin politiikkaa, vaikka hän käytännössä tukikin vasemmistolaisia 1930-luvun lopulta lähtien. Selvittääkseen ajatuksiaan ja vaikeaa suhdettaan vanhempiinsa hän turvautui psykoanalyysiin, joka hänellä hänen omien sanojensa mukaan oli korvannut uskonnon. Ensimmäinen psykoanalyytikko, konservatiivinen René Allendy, ei lopulta ymmärtänyt hänen taiteellista puoltaan, mutta seuraava, Freudin näkemyksistä etääntynyt Otto Rank, ymmärsi niin hyvin, että Nin koki psykoanalyysin pelastajakseen, lähti Yhdysvaltoihin muuttaneen Rankin perään ja ryhtyi tämän apulaiseksi.

Päiväkirjan toisessa osassa Nin käsittää pian, ettei sittenkään ole mikään psykoanalyytikko, ja palaa hektisestä New Yorkista hidastempoisempaan Pariisiin keväällä 1935. Kun Espanjan hirvittävä sisällissota seuraavana vuonna puhkeaa ja enteilee vielä hirvittävämpää maailmansotaa, hän joutuu jälleen ottamaan selvää tunteistaan voidakseen edetä kirjailijanurallaan. Elokuussa 1937 hän kirjoittaa:

"Tulin taas ajatelleeksi että yksityinen kärsimys pitäisi sulauttaa yleiseen kärsimykseen. Ihmisen olisi omien vaivojensa sijasta otettava kannettavakseen maailman vaivat. Syvästi eletty omakohtainen elämä tietysti laajenee yksityisyyden rajat ylittäviksi totuuksiksi. Kamppailu itseni kanssa sai minut ymmärtämään muiden kamppailua."

Mutta sitten hän oivaltaa jotain olennaista totuudesta:

"Minä en pysty paljastamaan koko totuutta siitä yksinkertaisesta syystä, että joutuisin silloin kirjoittamaan neljä sivua jokaista nykyistä sivua kohti, joutuisin kirjoittamaan takaperin, palaamaan askeleitani myöten taaksepäin tavoittaakseni sen mikä on kaiken takana, sillä kaunistelu on petollista ja idealismin pahe vääristää joka käänteessä totuuden. Kun varovasti palailee askeleitaan myöten takaisin poimiakseen mitä verkosta on pudonnut, on vaarassa vajota itsetarkkailun kynsiin, tuon pedon joka pureksii jokaista suupalaa liian kauan, pureksii kunnes jäljellä ei ole mitään ja joka enemmän kuihduttaa koskettamaansa kuin luo siihen valoa."

Tämä osa Päiväkirjaa tuntui raskaslukuiselta, koska siinä Nin hämmästelee yhä enemmän ystävänsä Henry Millerin tunteettomuutta kasvavan väkivallan maailmassa ja näyttää olevan jumissa elämässään. Lopulta hänen täytyy ystävineen lähteä sotaa pakoon, sillä kukaan ei syöksekään Hitleriä vallasta vaan toinen maailmansota syttyy.

Kolmannessa osassa, loppuvuodesta 1939, Nin matkustaa vesitasolla Portugalista Azoreiden ja Bermudan kautta New Yorkiin. Azoreista hän toteaa, että "ne ovat se osa Atlantista joka ei vajonnut", ja Bermudalla hän vierailee tippukiviluolissa ja puhuu jälleen Atlantiksesta: "Unikuva josta puuttui kaikki väkivaltaisuus." Samaa hän olisi voinut sanoa päiväkirjamerkinnöistään: kaikessa selväsanaisuudessaankin ne ovat unenomaisia mutta totuudenmukaisia näkymiä ja arvostelmia, joiden ei tarvitse tehdä väkivaltaa eikä hyökätä ketään tai mitään vastaan, sillä ne ovat aitoa tunnetta eli ihmisyyttä eivätkä demoniemme synnyttämiä haluja tai oletetun objektiivisuutemme tuotteita. Yhä uudestaan Nin toteaa, että maailma ei muutu, elleivät ihmiset osaa tutkia ja tutki sisintään rehellisesti, niin että heidän "minuutensa laajentuisi".


Surrealismin ongelma

Nin selittää useaan otteeseen, ettei ymmärrä surrealismia sen teoreettisuuden, leikillisyyden ja tunteettomuuden vuoksi, että surrealismi ei esimerkiksi psykoanalyysin tapaan ota unia elimelliseksi osaksi elämää vaikka onkin niistä kiinnostunut. Aina kun hän kritisoi surrealismia, minä ajattelen omaa suhdettani tuohon suuntaukseen, josta oma suomentajantyöni alkoi. Opiskeluaikanani löysin belgialaisen runoilijan Achille Chavéen (1906-69), jonka aforismeja ja runoja lopulta julkaistiin suomeksi valikoimassa Keitteitä ja valittuja runoja (Savukeidas, 2014). Olen melko varma, että Anaïs Nin ei tuntenut Chavéeta vaikka tunsikin henkilökohtaisesti ranskalaisia surrealisteja, kuten André Bretonin. Ranskalaisen René Daumalin (1908-44) hän saattoi tuntea, mutta tätäkään surrealismin keinoja hyödyntävää kirjailijaa hän ei mainitse - ainakaan vielä ensimmäisissä päiväkirjoissaan. Kustantaja pyysi minua suomentamaan Daumalin keskeneräisen romaanin Mont Analogue (Basam Books, 2014), ja nyt yritän itse saada jonkun kiinnostumaan myös Daumalin aikaisemmasta romaanista La Grande Beuverie ("Suuret juomingit"), joka kuvaa 1930-luvun yhdysvaltalais-ranskalaista ilmapiiriä kaunokirjallisesta näkökulmasta siinä missä Ninin Päiväkirja omaelämäkerrallisesta.

Chavée edusti vallonialaista surrealismia, joka poikkesi ranskalaisesta mutta myös Brysselin ja Flanderin surrealismista, sillä luonnollisesti kaikilla Belgian alueilla piti olla omat surrealistiryhmänsä, jotka kaikki luonnollisesti edustivat sitä ainoaa oikeaa surrealismia. Lisäksi surrealistit kiistelivät suhtautumisestaan Marxiin, Leniniin, Staliniin ja Trotskiin. Tähän asti voi yhtyä Ninin arvosteluun siitä, että surrealistit menivät aika usein ideologia edellä. Chavée jopa lähti Espanjaan taistelemaan Francoa vastaan samaan aikaan kun Nin ajatteli pessimistisesti, että "pahuus säilyy" kuitenkin. Mutta monet surrealistitkin etääntyivät surrealismin alkuperäisestä bretonilaisesta teoriasta ja alkoivat suhtautua siihen ironisesti. Yksi Chavéen aforismeista kuuluu: "Analyysissa analyysi on analyyttista." Pelkkä ironia ei vie pitkälle, mutta se on alku ja voi johtaa kypsymiseen. Vuonna 1966 Chavée kirjoitti runon, joka julkaistiin postuumisti vuonna 1990 kokoelmassa Résurgences ("Virkoamisia"):


Barbaarikuningas on surumielinen
hän on pohtinut alkuperäänsä
karhuturkki on pudonnut hänen jalkoihinsa

Nyt hän keskittyy pohtimaan tulevaisuutta

Hänestä tulee puhdas kuin ruohonkorren varjosta
tästä eteenpäin hän nousee vaivatta
horjuvan valtaistuimensa askelmat


No, Chavéen kypsyminen tapahtui ehkä vasta toisen maailmansodan jälkeen. Mitä voimme sanoa Daumalista, joka oli kaikesta päätellen tehnyt jo ennen sotaa kaikkensa päästäkseen perille olemassaolon arvoituksesta ja kuoli sodan loppumetreillä tuberkuloosiin? Hän oli todellakin laajentanut minuuttansa kaikilla mahdollisilla ja vähän mahdottomillakin tavoilla: heikentämällä terveyttään pysyvästi vaarallisella hiilitetrakloridilla, perehtymällä käytännössä omin päin sanskritiin ja intialaiseen filosofiaan ja kirjoittamalla tinkimättömän itsetutkiskelevaa runoutta kokoelmassaan Le Contre-Ciel ("Vastataivas"):


SITTEN

Synnyn uudelleen sydämettömänä,
aina vain samaan kaikkeuteen
sama pää harteillani,
samat kädet,
korkeintaan väriä vaihtaneet,
mutta ei sekään minua lainkaan lohduttaisi.

Olen silloin julma ja yksin
ja syön rantakäärmeitä
ja raakoja hyönteisiä.

En puhu kenellekään,
ellen sitten hyönteisten
ja nahattomien käärmeiden kielellä
sanoja, jotka elävät ja nauravat tahdostani riippumatta.


Siinä missä Nin kirjoitti Päiväkirjaansa tallentaakseen elämänsä ja puhuakseen analyysin tärkeydestä, Daumal pyrki "kaksinkertaisesta kuolemasta" kertovilla runoillaan, joita kutsui "huudoiksi", herättämään ihmiset, jotka raahasivat perässään omia ruumiitaan - "omia" siinä merkityksessä, että ne olivat itse tehtyjä - ja odottivat vain muuttuvansa eräänä päivänä oikeiksi ruumiiksi, joita itse olivat mutta eivät olleet tehneet. Ihmiset antoivat kuoleman voittaa elämän, koska antoivat (kuoleman)pelon sanella elämänsä. Kokoelmansa esipuheessa, jota kutsui "varoitukseksi", vuonna 1935 Daumal kirjoitti: "Se, että opitaan pois haaveilusta ja filosofoinnista ja opitaan ajattelemaan ja sanomaan, ei käy yhdessä päivässä. Eikä meillä kuitenkaan ole montaakaan päivää aikaa."

Hyvä on, Daumalkaan ei ollut tyylipuhdas surrealisti. On itse asiassa vaikea sanoa, mikä hän oli. Hän oli jotain ihan muuta. Ei kuka tahansa hankkiudu vapaaehtoisesti kooman kaltaiseen tilaan hengittämällä myrkkyä, jolla hyönteisten keräilijät tappoivat kovakuoriaisensa, ja vielä kirjoita noista kuolemanrajakokemuksistaan - kyllä, puhun monikossa, sillä Daumal toisti tempun monta kertaa parin ystävänsä kanssa - lehteen rehellistä ja lajissaan täysin ainutlaatuista juttua ("Ratkaiseva muisto" oli tuon esseen kuvaava nimi), jonka rinnalla kaikki ne valoa ja harpunsoittoa tunnelin päässä -tarinat kalpenevat. Daumal vakuuttui toisen todellisuuden olemassaolosta ja kuvasi sitä "polttavaksi tulimereksi", jonka liekeissä hän "kieppui kuin perhonen", eikä hän tarkoittanut helvettiä. Samaan aikaan Nin kirjoitti, että hänen huumausaineensa ovat hänen päiväkirjansa. Kuulostaapa hurjalta.

Mutta ehkä Daumal meni liian pitkälle. Hän varmaan vaikutti Ninistä liian uskonnolliselta, olihan hän niin syvällä hindulaisuudessa ja jonkin aikaa tekemisissä mystikko G. I. Gurdjieffin oppien kanssa. Mieleeni tulee vielä yksi alkujaan surrealistinen kirjailija, Julien Gracq (1910-2007), ja hänen kuuluisa romaaninsa Le Rivage des Syrtes (1951). Yksi muistettavimmista tuon hidastempoisen kertomuksen - joka muistuttaa Dino Buzzatin Tataariaroa juoneltaan vaan ei tyyliltään eikä tekniikaltaan - hahmoista on iäkäs ja myöhemmin kirjassa kuoleva mies, joka toteaa, että kun ihminen ei enää jaksa nostaa päältään sitä, mitä on tehnyt, siitä tulee hänen hautansa kansi. Ajatus on oikeastaan sama kuin Daumalilla: ihmisen on jatkuvasti ponnisteltava ja uudistuttava välttääkseen rapistumisen ja kuoleman. Gracq esittää ajatuksen hieman epämääräisemmin ja vähemmän analyyttisesti, mutta hän pysyy konkretiassa. Se oli varmasti Ninillekin tärkeää, hänen päiväkirjojensa paikoin värikkäästä ja yksityiskohtaisesta ajankuvasta päätellen.

Vaan riittäköön tämä surrealismista, minun täytyy lukea Ninin myöhemmät päiväkirjat ennen kuin puhun mitä sattuu, ellen jo ole puhunut. Olen lukenut Bretonin Nadjan ja Hullun rakkauden ja Bretonin ja Philippe Soupault'n Magneettikentät ja Louis Aragonin Elsan ja ymmärrän hyvin Ninin kritiikin. Olen lukenut René Charia, Chavéeta, Daumalia ja Gracqia ja käsitän, että surrealismi ei yksin riitä - mutta siitä voi olla paljon hyötyä, kun on jumissa elämässään.


Työn ongelma

Toisen maailmansodan kauhuja paennut Anaïs Nin uppoutui työntekoon, joka ei hänelle ollut ollut vierasta aiemminkaan. Henry Miller kirjoitti hänelle alkuvuonna 1944 kirjeessään Yhdysvaltain länsirannikolta rohkaisevasti: "Pettämätön laki näyttää olevan että mitä enemmän ihminen itseensä luottaa, sitä enemmän muu maailma häneen luottaa." Virkkeen voisi hyvin sijoittaa motoksi - ja on varmaan sijoitettukin - johonkin amerikkalaiseen itseapukirjaan tai bisnesoppaaseen, aivan kuten Ninin samalla tavalla innoittava toteamus, jonka mainitsin tämän blogikirjoituksen ensimmäisessä kappaleessa ja joka itse asiassa on sijoitettu motoksi erääseen uuteen itseapukirjaan. Nin- ja Miller-sitaatit ovat mottoja metsästävien itseapukirjailijoiden aarreaitta, vaikka mottojen ja itseapukirjojen sijaan kaikkien kannattaisi ennemmin lukea pidempiä hyviä tekstejä kaunokirjallisuutta kannesta kanteen: runoja, romaaneja, novelleja ja esseitä. (Lukuviikko, hyvät ihmiset!)

Juhliessaan uutta vuotta 1940 New Yorkissa Nin toteaa ajattomasti: "Kaikkialla ympärillämme jännitys korvaa innostuksen, touhotus ja toimeliaisuus syvällisyyden, huumori tunteen." Silti hänen omaa toimeliaisuuttaan, ainakaan sellaisena kuin se Päiväkirjassa näyttäytyy, ei voi olla ihastelematta. Kun kustantajia hänen kirjoilleen ei löydy, hän alkaa itse painaa niitä, vaikka se on taloudellisesti järjetöntä ja fyysisestikin raskasta työtä. Taide, analyysi ja rakkaus tuntuvat kuitenkin kannattelevan häntä - kunnes hän uupuu ja palaa loppuun. Se olisi pitänyt arvata, mutta koska kaikesta selviävät ja kaiken jaksavat ihmiset ovat niin valloittavia ja vastustamattomia ja inspiroivia, me emme arvaa enkä minäkään arvannut. Sitä paitsi tuntuu kuin meiltä odotettaisiinkin, että uuvumme, sillä se osoittaa, että olemme tehneet parhaamme. Juuri ennen kuin Nin tunsi olevansa loppu, Miller oli kirjoittanut hänelle: "[M]inusta tuntuu että vielä kuolinvuoteellani kohottaudun kyynärpääni varaan ja sanon viimeisinä sanoinani maailmalle: 'Älkää raatako, piruparat! Antakaa olla... tehkää niin vähän kuin suinkin!'" (Luultavasti Miller ei tehnyt niin, sillä viimeisinä vuosinaan hänellä oli kiire kirjoitella rakkauskirjeitä kuusikymmentä vuotta itseään nuoremmalle Brenda Venus -nimiselle näyttelijälle, elokuvantekijälle ja Playboy-mallille, jonka kanssa hän oli ystävystynyt.) Kun Miller vertasi Niniä Karen Blixenin novellin "Uneksijat" Pellegrinaan, joka "järkevyydestään huolimatta" oli "Donna Quijota de la Mancha", Nin vastasi ymmärtäneensä, mikä hänen erehdyksensä oli: "Minä en tyytynyt laulamaan tai niin kuin sinä antamaan lahjoja puheen, lukemisen, kirjoittamisen muodossa. Sinä annoit sitä mikä oli helppoa, luonnollista, mitä oli yllin kyllin. Minä luovuin kaikesta mitä tarvitsin, lomista, hyvästä ruoasta, levosta. Ruumis ei kestä loputtomiin."

Ei niin. Meidän kaikkien pitäisi antaa ensisijaisesti vain sitä, mitä meillä on yllin kyllin, ja muuta vain sen verran kuin ja silloin kun täytyy. Maailmassa on kulttuureja ja yhteisöjä, joissa palveluksesta ei vaadita vastapalvelusta eikä lahjasta vastalahjaa vaan hyvän annetaan vain kiertää, koska se on tehokasta ja hyväksi yhteisölle. Meidän länsimainen kulttuurimme ei ole sellainen yhteisö, vaikka vannoo ainakin nykyään erikoistumisen nimeen, ja siksi millereitä ja vähän muitakin taiteilijoita pidetään toisten kustannuksella omaa unelmaansa elelevinä pummeina. On kuin yhteiskunnassamme ajateltaisiin: viis siitä, että saamme taiteilijoilta taidetta, jonka elämää kohentavaa arvoa ei voi mitata rahassa; tärkeintä on, että kukaan ei pääse nauttimaan omasta työstään, ellei sitten tule sillä toimeen "markkinaehtoisesti".

Nin oli ennen romahdustaan oppinut sanomaan ei muutamille taiteilijoille, joiden tukemista ei pitänyt mielekkäänä, mutta se ei riittänyt estämään romahdusta. Hän valitti, että osaa vaikka mitä mutta ei tehdä rahaa. (Sitä osasi tehdä vain hänen pankkiirimiehensä.) Sekään ei riittänyt. Maailmantilanne ahdisti häntä, ja hän yritti paeta sitä työhönsä, mutta maailman muuttaminen oli hänen työtään ja maailmasta välittäminen hänen osansa naisena, hän ajatteli, joten työkään ei auttanut. Kun Nin murehtii nuorten taiteilijoiden tunteettomuutta ja historiattomuutta, hän kuulostaa esikuvansa D. H. Lawrencen runoilta (suom. Pertti Nieminen ja Tuulia Toivanen, valikoimassa Kun ihmiset ovat olevinaan jumalia, Basam Books, 2014):


NUORISO PARKA

Nykyajan nuoret ovat syntyneet vangeiksi,
raukat, ja tietävät sen.
Syntyneet maailman pakkotyöhön,
ja tuntevat sen.
He ovat perineet tietynlaisen vankeuden,
työn ja vankien tavat
ja vankien lattean, hyödyttömän vapaa-ajan.


USEIMPIEN IHMISTEN KUOLEMA

Useimpien miesten kuolema, nykyään,
useimpien naistenkin kuolema
ei ole muuta kuin korjauskelvottoman
koneen rikkoutuminen.


Jos oletamme, että Lawrence ja Nin olivat oikeassa, olemme menettäneet jo monta sukupolvea. Mitä he olisivat sanoneet 2000-luvusta? Samaa. Onko mitään tehtävissä? On, jos vain käsitämme, missä vika on: työssä ja vastaavassa toiminnassa. Työssä ja vastaavassa toiminnassa on moni asia pielessä:

1. Melkein kaikki tekevät liikaa töitä tai vastaavaa ja ovat koko ajan väsyneitä. Väsymys altistaa heidät sairauksille, tapaturmille ja onnettomuuksille, vaikeuttaa keskittymistä ja karkottaa Ninin peräänkuuluttamat innostuksen, syvällisyyden ja tunteen. Kun näen väsyneitä työntekijöitä, yrittäjiä ja muita, tunnen oloni voimattomaksi, turhautuneeksi ja vihaiseksi enkä haluaisi olla heidän kanssaan missään merkityksellisissä tekemisissä ennen kuin he lakkaavat tekemästä niin paljon töitä ja lepäävät ainakin viikon. Kun väsynyt yhteyshenkilö kysyy minulta, olisiko minulla hyviä työideoita, ei tee mieli sanoa mitään, vaikka olisikin, sillä ei hän kuitenkaan jaksa keskittyä kuuntelemaan, hän on vain autopilotilla kohtelias. Kun väsynyt esimies moittii, on turha puolustautua, ettei se minun vikani ollut, sillä ei hän kuitenkaan jaksa kuunnella. Ja koska hän on keskijohtoa, hän on väsynyt huomenna ja ylihuomennakin ja niitä seuraavina päivinä eikä jaksa silloinkaan kuunnella. Asia jää selvittämättä ja työilmapiiri huononee. Voisivatko kaikki vain ensin levätä kunnolla? Ilman koronavirusepidemiaa tietysti.

2. Kaikilla on aina kiire, mistä seuraa väsymystä ja siten samoja ongelmia kuin siitä, että kaikki ovat aina väsyneitä. Väsyneiden ihmisten näkeminen harmittaa todella, mutta itse asiassa jo kiireisten ihmisten näkeminen harmittaa. Heistä ei voi olla aivan varma, uupuvatko he jossain vaiheessa, joten he vaikuttavat tehokkailta - tehokkaammilta kuin minä, joka en kestä kiirettä hermostumatta. Olisi parempi, jos he olisivat jo väsyneitä, niin ei tarvitsisi tuntea itseään huonommaksi eikä hermostua vaan tietäisi, että oli oikeassa.

3. Koska työttömyyskorvaus on yleensä niin pieni verrattuna työstä saataviin ansioihin, monet pitävät kiinni työstä, johon ovat ajautuneet mutta josta eivät pidä tai jossa eivät ole hyviä. Ei sillä, että kaikista töistä tarvitsisi pitää tai kaikissa töissä tarvitsisi olla hyviä, päinvastoin, mutta sellaisia töitä ei pitäisi tehdä yhtä mittaa kovin paljon vaan niistä olisi pidettävä paljon lomaa, vapaita ja taukoja. Joskus ne olisi hyvä lopettaa pitkäksi aikaa kokonaan, mutta silloinkin tarvitaan rahaa elämiseen. Meidän olisi maksettava enemmän rahaa ihmisille siitä, että he ymmärtävät olla tekemättä itselleen haitallista työtä, ja haitallinen työ pitäisi jakaa mahdollisimman monen ihmisen kesken, jotta se ei kasautuisi harvojen harteille.

4. Silloinkin kun ihmiset saavat tehdä unelmiensa työtä, eivät ole kiireisiä eivätkä väsyneitä, he vaikuttavat usein jotenkin kärsimättömiltä, kun heidän antaa ymmärtää, että heillä on ollut onnea. Vaikka he olisivat samaa mieltä siitä, että heillä on ollut onnea, he ovat silti kärsimättömiä ja jotenkin vastahankaisia keskustelemaan esimerkiksi siitä, että he voisivat tehdä jotain niiden hyväksi, joilla on ollut vähemmän onnea. He ovat ehkä joskus aikaisemmin kuuluneet niihin, joilla ei ole ollut onnea, ja sitten heitä on onnistanut. He ajattelevat tehneensä jo tarpeeksi muiden hyväksi, nyt heidän on aika ajatella itseään. Mutta kukaan ei itse asiassa pyydä heiltä enempää kuin sitä, mitä heillä on yllin kyllin - lahjakkuutta, aikaa, rahaa, tarmoa, mitä nyt kenelläkin yllin kyllin on - ei sen pitäisi olla liikaa pyydetty ja sen antamisen pitäisi tehdä heille ja kaikille muillekin hyvää. Mutta he ovat tehneet laskelmansa ja todenneet, että ei enää, he ovat jo olleet niin hyviä kuin ihmiseltä voi yhden elämän aikana vaatia. Jos jotkut muut joutuvat olemaan sitä enemmän kuin voi vaatia, he eivät voi sille mitään. Vaikka he näet myöntävät onnekkuutensa, he kiinnittävät kuitenkin enemmän huomiota siihen, mitä ovat "itse" tehneet ja "vapaasti" "valinneet".

5. Tässähän näitä jo olikin. Alkaa jo väsyttää näistä kirjoittaminen, joka myös menee kategoriaan "työ tai vastaava toiminta". Vai olisiko tämä metatyötä? No, sitä koskevat ihan samat ongelmat kuin muutakin työtä tai vastaavaa toimintaa. Lisätään vielä lopuksi, että työn vaatimukset ovat koventuneet ja muuttuneet kohtuuttomiksi, vaikka se olisi oikeastaan kuulunut kolmanteen kohtaan.

Joudun ehkä toteamaan saman kuin Muumipappa Muumilaakson eräässä uudessa jaksossa, jossa hän lähtee etsimään "oikeaa työtä": Ansiotyö ei sovi minulle. En ole aamuvirkku enkä iltavirkku, joten en voi tehdä töitä aikaisin aamulla enkä myöhään illalla enkä etenkään yöllä. Jos teen - olen tietenkin joutunut joskus tekemään - minulla on seuraavana päivänä päänsärky enkä saa tehtyä mitään koko päivänä. Olen päivävirkku eli voin tehdä töitä aamuyhdeksästä viiteen iltapäivällä, jos saan siinä välissä tunnin lounastauon ja puolen tunnin teetauon. Mutta tällainenkin työtahti on minulle oikeastaan liikaa enkä jaksa sitä kuin ehkä kolme päivää peräkkäin. Mahdollisesti neljä tai viisi päivää, jos siihen sisällytetään vielä tunnin päivittäinen ulkoilu. Kaksipäiväinen viikonloppu ei riitä palautumiseen, vaan oikeastaan pitäisi olla vähintään kolme päivää vapaata joka viikko.

En edes hirveästi liioittele. On tietenkin selvää, etten ole pystynyt tätä ihannetta noudattamaan, vaan minulle on kertynyt etenkin isävuosieni varrella paljon univelkaa, lepovelkaa, lomavelkaa, vapaavelkaa ja taukovelkaa. Maksaisin nuo velat mielelläni vaikka heti, jos joku vain antaisi minulle niiden maksamiseen soveltuvaa valuuttaa. Nytkin särkee päätä.

Yksi niistä, joihin Nin ei uskonut, oli Kenneth Patchen (1911-72), maailmalla huonosti tunnettu mutta joidenkin uskollisten ihailijoiden kannattelema runoilija, joka kärsi erään tapaturman aiheuttamista selkävaivoista lähes koko aikuisikänsä. Kun hän ei "tylsänä", "raskaan vaiteliaana ja kyvyttömänä itseilmaisuun" saanut Niniltä rahaa, hän kääntyi Millerin puoleen, joka antoi hänelle Niniltä saamiaan rahoja. Hyvä kiersi, vaikka kuviossa oli mukana ihminen, joka ei venynyt alkeellisimpaankaan vastapalvelukseen. Näin koko yhteiskunnan pitäisi toimia, se olisi hyvinvointia.

Ennen kuin Nin etääntyi surrealismista, hän kirjoitti aivan Päiväkirjansa alussa 1931:

"Tavallinen elämä ei minua kiinnosta. Minä etsin vain huippuhetkiä. Seuraan surrealisteja jotka etsivät sitä mikä on ihmeellistä.

Haluan olla kirjailija joka muistuttaa muille, että näitä kohtia, näitä hetkiä, on olemassa; haluan todistaa että avaruutta on loputtomiin, merkitystä loputtomiin, ulottuvuutta loputtomiin.

Mutta en minä aina ole tällaisessa armontilassa. Minulla on valoisia ja kuumeisia päiviä. Päiviä jolloin musiikki päässäni taukoaa. Silloin parsin sukkia, karsin puita, säilön hedelmiä, kiillotan huonekaluja. Mutta tuntuu kuin en silloin eläisi.

Minä en kuten Madame Bovary aio ottaa myrkkyä."

Tähän on hyvä päättää tämä kirja-arvion tapainen kirjoitus, jota jotkut ehkä moittivat sekavaksi: pyrkikää ihmeelliseen, tehkää mitä pitää älkääkä ottako myrkkyä. Tai kuten René Daumal kirjoittaa La Grande Beuverien lopuksi: "Nousimme kaikki ylös, sillä kullakin meistä oli monta päivänpolttavaa asiaa hoidettavana. Meillä oli paljon tekemistä, jotta eläisimme."

Laskiaisreissu

Toissa kuussa oli laskiainen eikä koronavirus vielä tuntunut uhkaavan Suomea, mutta koska hiihtoloma oli juuri alkanut, kaikkia tuttuja kausitauteja kyllä pelättiin. Meidän perheessämme oltiin kuitenkin toistaiseksi terveitä. Lähdin silloin perheeni kanssa poikkeukselliselle matkalle erääseen Pohjois-Savon kolkkaan, jossa en ollut aikaisemmin käynyt. Kaavilla olin käynyt yli viisitoista vuotta sitten laskettelureissun jälkeen, nyt emme olleet menossa sinne. Onneksi, sillä kun silloin yli viisitoista vuotta sitten Kaavilla sydäntalvella kävin, isäni ajoi hyvin syrjäiselle talolle, jossa oli meneillään jonkun hänen sukulaisensa 50-vuotissyntymäpäiväjuhla. Tunnelma juhlassa ei ollut erityisen riehakas eikä hilpeä, mutta söin siellä ihan hyvää keittoa. Ongelmat alkoivat vasta kotona, kun totesin sairastuneeni vatsatautiin, jollaista en ole sen koommin kokenut enkä toivottavasti koekaan. Joka tapauksessa nyt emme siis olleet menossa Kaaville, onneksi. Ja olimme kaikki terveitä, toistaiseksi.

Keski-Suomessa sää oli huhtikuinen, kun lähdimme ajamaan pohjoiseen. Toivoimme, että se muuttuisi matkalla ensin maaliskuiseksi ja sitten helmikuiseksi. Huhtikuinen sää jatkui aina Viitasaarelle saakka, missä pysähdyimme ABC:lle. Määränpäässämme meitä odotti lämmin ruoka, joten emme välittäneet lounastarjoilusta vaan söimme eväsleipämme ja kasvisnakkimme aurinkoisella mutta viimaisella rantalaiturilla. Minä jouduin käymään vessassa ja näin, miten paljon lomalaisia lounaalla oli. Mietin, kuinka moni noistakin mahtoi äänestää Teuvo Hakkaraista, mutta en silti katsonut ketään paheksuvasti tai epäilevästi vaan kävin asioillani hyvillä mielin siitä, ettei tarvinnut aterioida siinä tungoksessa. Viitasaaren jälkeen keli alkoi tosiaan muuttua maaliskuiseksi eli sellaiseksi pikkupakkaseksi, että kaikki lumi ei sulanut tiellä eikä puissa, joita oli yhä enemmän paikkakuntien keskustoissa tai jotka metsänä tai puupeltona tien molemmin puolin tuntuivat paikkakuntien keskustoilta - etenkin Pihtiputaalla.

Kun lastenlaulu-cd oli soinut pari kertaa läpi lasten viihdytykseksi ja laulatukseksi ja minä lukenut miltei kokonaan Jarmo Uusi-Rintakosken runokokoelman Piirtäisit lumeen nämäkin fragmentit, olimme melkein perillä. Ohitimme pienen kaupungin keskustan ja sen ABC:n ja ajoimme kohti haja-asutusaluetta, joka levittäytyi kahden pienen kaupungin alueelle. Siellä lämpötila ei enää ollut pakkasella ja lunta oli hyvin niukasti. Olimme suosiolla jättäneet sukset kotiin, mutta mäenlaskuvälineitä ja luistimet meillä oli, emmekä halunneet palata laskiaisreissulta käyttämättä niitä. Yllättävän suoran tien päätteeksi ja pienen taajaman ohitettuamme käännyimme sivutielle, jonka varrella oli kesämökkejä ja hevostiloja. Monet talot olivat pieniä ja näyttivät vanhoilta. "Olemme Savossa", puolisoni selitti minun mukanaolostani huvittuneena talojen pienuutta ja vanhuutta. "Täällä asuu köyhiä ihmisiä." Ajoimme tien päähän asti melkein niemenkärkeen pienelle mäelle, jonka laella oli erikokoisia ulkorakennuksia ja päärakennus, toisesta päästään lyhennetty asuintalo. Pihassa oli märkää. Pari kissaa juoksi meitä piiloon rannan suunnalla sijaitsevan aittaan. Hieman pystykorvaa muistuttava sekarotuinen koira lähestyi meitä muttei näyttänyt uhkaavalta. Kuistille ilmestyi kuusikymmentävuotias nainen, joka asui talossa yksin ja jonka puolisoni ja lapseni olivat tavanneet viime kesänä. Aivan portaiden edessä oli pari senttiä syvä iso lätäkkö, jonka halusin lasten kiertävän. Se vaati tarkkuutta ja valppautta, sillä he olivat hyvin innostuneet talon emännän ja varsinkin tämän kissojen ja koiran tapaamisesta eivätkä juuri katsoneet jalkoihinsa. Selvisimme kuitenkin tavaroinemme sisälle kuraantumatta pahasti.

Koira tuli mukanamme. Tuulikaapin jälkeisessä käytävässä oli muutenkin ahdasta, eikä koira varsinaisesti väistellyt meitä vaan vuorotellen liikuskeli ja jäi paikalleen seisomaan verkkaisesti ja rauhallisesti. Lopulta sillä oli enimmäkseen rauhoittava vaikutus tulohässäkkään, vaikka olin odottanut päinvastaista.

Talon emäntä oli todellakin laittanut meille ruokaa valmiiksi. Tarjolla oli haukipataa, perunamuusia, porkkanalaatikkoa ja lapsille lihapullia. Emäntä kysyi lapsiltamme, mitä he halusivat lihapullien kanssa, ja he ehtivät vastata, että makaroneja, ennen kuin minä kiiruhdin sanomaan väliin, ettei todellakaan tarvitse keittää makaroneja, muusiahan on vaikka kuinka paljon, niin kuin olikin. Tuoresalaatti oli tekemättä, mutta pöydässä oli kulhollinen makeisia. Autoimme salaatin tekemisessä ja jätimme karkit jälkiruoaksi. Emäntä tosin sanoi, että lapsille on jälkiruoaksi jäätelöä, ja seuraavanakin päivänä, kun hän lähtee töihin, lapsille pitää antaa jäätelöä, ja ellei anneta, niin lasten täytyy kertoa hänelle, jos heidän vanhempansa ovat natseja eivätkä anna jäätelöä joka päivä. Sitten hän otti jääkaapista oluen ja istui siemailemaan sitä nojatuoliin ruokapöydän viereen samalla kun me söimme.

Ruokapöytä oli punaiseksi maalattua puuta. Se oli katettu muoviliinalla. Keittiön värikkäät ikkunaverhot olivat noin neljäkymmentä vuotta vanhat. Jääkaapin päällä oli pieni televisio. Tiskipöytä ja apupöydät olivat täynnä ruoanlaittotavaraa. Kodinhoitohuoneeseen ja saunaan kuljettiin keittiön kautta, ellei halunnut käyttää takaovea. Melkein piilossa nurkassa kissankuppien ja vanhan keltaisen astiakaappi-lipaston takana oli leivinuuni, joka meidän piti lämmittää seuraavana päivänä sillä välin kun emäntä oli töissä. Hän työskenteli hierojana ohittamamme pienen kaupungin keskustassa ja vei meidät illalla läheiseen kylpylään. Tavallisesti sinne pääsivät vain hotellin asiakkaat ilmeisesti vakuutussyistä, mutta emännällä oli hyvät suhteet henkilökuntaan, joten hän puhui meidät sisään ottamalla epävirallisen vastuun turvallisuudestamme. Minä menin miesten puolelle ja kaikki muut naisten puolelle.

Pukuhuoneessa tuntui siltä, että kaikki todellakin olivat menneet naisten puolelle, sillä en tavannut ketään. Katsoin itseäni peilistä ja yllätyin siitä, miten hyvältä näytin. Olin ollut hiukan huolissani, pääsisimmekö kylpylään, joten ilmeisesti huojentuneisuuteni vaikutti nyt ulkonäkööni. Lämmiteltyäni hetken saunassa menin suihkuun, puin uimahousut ja suunnistin altaille.

Kaikki altaat olivat hyvin pieniä, etenkin porealtaat, joita oli useita. Ihmisiä oli vähänlaisesti. Ulkona oli pimeää ja myrskyisää, eikä savusauna ollut käytössä. Lapsia piti vahtia koko ajan, sillä kumpikaan ei osannut kunnolla uida, mutta onneksi meitä oli monta. Emäntämme leikki porealtaassa lasten kanssa, että söisi heidät, jos he tulisivat liian lähelle. Minä menin altaaseen, johon nappia painamalla ryöppysi niskahierontavettä. Kuten tavallista, hierovaksi tarkoitettu vesi aiheutti ensin voimakasta kutinaa ja kihelmöintiä ihollani, mutta jonkin ajan kuluttua tunsin, että hartioiden kireys helpotti kuin olisin ollut oikeasti hierottavana. Vahdin vuorostani lapsia altaissa, mutta pian saimme kylliksemme tästä pienestä kylpylästä. Kun olin ennen tuloamme maininnut emännälle, että olen käynyt Katinkullan kylpylässä joskus kauan sitten nuorena, hän sanoi, että se on hirveä paikka. Muistin itsekin, että se oli sekava kompleksi, mutta oli siinäkin puolensa, vaikka se oli iso kylpylä. Tärkeintä on, ettei käy kylpylöissä tämän tästä vaan harrastaa myös kehittävämpää liikuntaa.

Kun olimme kaikki palanneet aulaan, emäntämme näytti meille käytävälle ripustettuja tauluja, joissa paikan työntekijät olivat pukeutuneet entisajan asuihin. Jos lataisimme puhelimeemme erään sovelluksen, näkisimme kuulemma jonkin hauskan esityksen. En tajunnut, mistä oli kyse ja miten älypuhelimen sovellus ja jotkin taulut voivat toimia yhdessä, mutta oli jo sen verran myöhä, ettemme ehtineet juuri sinä iltana kokeilla. Myöhemmin voisimme ehkä palata asiaan. (Osoittautui, että myöhemmin emme voineet palata asiaan.)

Palasimme takaisin majapaikkaamme pimeässä. Söimme iltapalaa. Lapset riitelivät siitä, kenen vieressä ja missä huoneessa nukkuisivat, sillä vaihtoehtoja oli liian monta. Lopulta toinen lapsista jäi nukkumaan minun viereeni, minkä ajattelin häiritsevän untani, mutta enemmän sitä häiritsi emäntämme kovaääninen kuorsaus, josta hän oli etukäteen varoittanut - varoituksesta ei kylläkään ollut mitään hyötyä - ja joka kantautui talon poikki.

Makuuhuoneet olivat kuitenkin viihtyisät, niissä oli näet monta kirjahyllyä. Hyllyjen sisältö oli enimmäkseen epäkiinnostavaa murrerunoutta, tuttuja helppolukuisia klassikoita ja mangasarjakuvia, joita yksi emännän aikuisista tyttäristä oli harrastanut. Löysin kuitenkin itselleni viihdyttävää luettavaa tylsiksi hetkiksi, Juhani Peltosen tarinakokoelman Natalian kanssa vuodelta 1981. Suunnilleen samalta vuodelta olivat monet talon sisustuskappaleet. Itse talo oli ikivanha, huoneiden lattiat olivat vinossa. Makuuhuoneissa, joista yksi oli emännän työhuone - sen täytti hierontapöytä, jolla puolisonikin pari kertaa vierailumme aikana makasi hoidettavana - haisi osittain samalta kuin jo kuolleen mummoni homehtuneessa kodissa, mutta haju taisi olla enemmän ummehtuneisuutta kuin kosteusvauriosta peräisin, sillä tässä talossa pystyi kuitenkin oleskelemaan kauemmin kuin minuutin. Emäntä näytti minulle seinällä roikkuvaa vanhaa, vihertävää ilmakuvaa talosta ja sivurakennuksista ja selitti, mitä muutoksia hänen asuttamassaan lapsuudenkodissa vuosikymmenten kuluessa oli tapahtunut. Sisällä suurin muutos oli tapahtunut tulisijoissa, joista vain yksi leivinuuni oli jäänyt keittiön nurkkaan toiseen päähän taloa, niin että toisessa päässä sijaitsevissa makuuhuoneissa oli talvella hyvin viileää. "Pitäisi remontoida, mutta ei ole varaa, joten tämä on nyt tämmöinen niin kauan kun minä tässä asun", emäntä sanoi. (Hän puhui savoa, mutta käytän tässä kirjakieltä, sillä en hallitse murretta riittävän hyvin, vaikka keskisuomalaisena olenkin periaatteessa savolainen.)

Puolisoni kertoi emännästä, että hänellä oli kolme aikuista lasta, kaksi tytärtä ja yksi poika, jonka elämään neuropsykiatrinen sairaus vaikutti voimakkaasti. Emännän mies, lasten isä, oli ollut väkivaltainen ja käyttänyt alkoholia liikaa. Nyt hän tapaili toista miestä, joka ei ollut väkivaltainen mutta käytti alkoholia liikaa eikä siksi ollut paikalla, kun me tulimme kylään. Jos kolmas kerta ehtii tulla, hän siis ehkä löytää viimein täydellisen miehen, minä ajattelin.

Seuraavana päivänä ajoimme lasten kanssa naapurikunnan keskustaan etsimään luistelu- tai mäenlaskupaikkaa. Lunta oli niin vähän, että luistelun onnistuminen oli todennäköisempää. Minä olin ottanut mukaan vasta hankkimani retkiluistimet, joita en ollut vielä ehtinyt kokeilla. Siteiden kiinnittäminen teriin suoraan ja niin, että talvikengät asettuisivat niihin tiukasti, oli ollut vaikeaa, mutta olin mielestäni viimein onnistunut. Ajoimme urheilupuistoon, josta löytyi autio kaukalo. Saimme luistimet kaikkien jalkaan ja aloitimme. Retkiluistimilla luistelemisesta ei tullut mitään, kenkäni eivät olleet kyllin tukevat. Vuoron perään myös lapset hermostuivat, sillä pienempi ei vielä osannut kunnolla luistella eikä suurempaa huvittanut harjoitella taitavammaksi. Puolisoni totesi liikuntarupeaman päätteeksi, ettei enää koskaan luistelisi lasten kanssa, jos on näin vaikeaa ja vastenmielistä liikkua yhdessä. Löytyisiköhän jostain kuitenkin mäenlaskupaikka, minä pohdin toiveikkaasti.

Ajoimme ensin sotkuiseen tavarataloon keskustan ulkopuolelle, sillä minä tarvitsin tukevammat kengät luistimiini ja muutkin kai jotain. Lapsille ostettiin lisää vaatteita, siitä tuli taas hyvä mieli kaikille muille paitsi minulle. Sitten lähdimme etsimään liukurimäkeä, mutta mistään ei tahtonut sellaista löytyä. Netistä saimme selville, että sellainen pitäisi olla erään majoituspaikan yhteydessä paluumatkan varrella. Puolisoni epäili sitä suuresti, mutta menimme kuitenkin katsomaan. Kohteessa ei näkynyt muita autoja eikä ihmisiä. Eikä lumista mäkeä, jota olisi voinut laskea liukurilla tai pulkalla. Lähdimme pois pettyneinä. Tällä talvilomamatkalla emme voineet hiihtää emmekä laskea mäkeä, eikä luisteleminenkaan oikein onnistunut. Niitä varten olisi pitänyt ajaa vielä parisataa kilometriä pohjoisemmaksi.

Vinolattiaisessa talossa oli onneksi ruokaa valmiina, kun vain haimme viileästä tuulikaapista tai kuistilla tönöttävästä vanhasta sähköttömästä pakastimesta ja lämmitimme. Ruoan jälkeen lämmitimme myös leivinuunin, josta piti avata peräti neljä peltiä. Toisen lapsemme kummitäti, jonka perheellä oli saman tien varrella kesämökki ja joka tunsi emännän pitkältä ajalta, saapui pian seuraksemme. Minä kaipasin omaa rauhaa ja lähdin kävelylle lumisateeseen sillä välin kun toiset pelasivat seurapelejä.

Talon takana oli kalanruotoja ja -jäänteitä, joita oli ilmeisesti heitetty linnuille. Muuten emäntä ei jätteitä kierrättänyt vaan heitti kaiken samaan isoon roska-astiaan etupihallaan. Koska en tuntenut paikkoja, en uskaltanut lähteä kävelemään muualle kuin tietä pitkin. Lumi satoi rauhallisesti ja näytti olevan aikeissa peittää koko tienoon, sillä ilma kylmeni pakkasen puolelle. Kävelin edellisessä kappaleessa mainitsemalleni pienelle kesämökille, joka oli tyhjillään. Se sijaitsi puoliksi puiden suojassa pellon laidalla, kaukana rannasta. Paikka ei näyttänyt erityisen viihtyisältä, mutta kai siihenkin voi liittyä kauniita muistoja. Lähdin paluumatkalle hieman jo kylmissäni ja alakuloisena. Pyrytti edelleen. Hevosetkin oli eräällä tilalla otettu aitauksesta suojaan. Vain minä kävelin peltoja halkovaa tietä kuin ei olisi ollut paikkaa minne mennä, vaikka olikin. Perillä minut otti vastaan koira, haukkumatta. Menin sen kanssa katsomaan rantaa. Rantasaunan lisäksi siellä oli parhaat päivänsä nähnyt potkukelkka, jolla ilmeisesti oli käyty jäällä potkuttelemassa. Nostin sen koskemattomasta, vain järveltä puhaltavan tuulen muovaamasta lumesta ja kokeilin. Sohjo oli jäätynyt siihen kiinni niin, ettei sen käyttämisestä tullut mitään ennen seuraavaa suojasäätä. Kävelin jäälle ja näin parinkymmenen metrin päässä jonkin merkityn paikan, avannon tai pilkkimispaikan ehkä. En lähtenyt sinne, mutta ajattelin, että järvellä olisi voinut vielä yrittää luistella, ellei lunta olisi ollut jo niin paljon. Ja niin hämärää; tänään oli joka tapauksessa myöhäistä. Koirakin suhtautui minuun jo välinpitämättömästi ja nuuski vain lunta, joten menin sisään lukemaan Juhani Peltosta.

Hauskaa kirjaa vinolattiaisessa olohuoneessa lukiessani kuulin emännän palaavan töistä kotiin. Hän meni ensin keittiöön, jossa muut vahtivat leivinuunia ja pelasivat edelleen. Kuulin, että hän aikoi valmistaa iltapalaksi haukipizzaa, joka oli luontevaa jatkoa edellisen päivän haukipadalle. Elohopeapitoisuuteni olikin päässyt laskemaan. Kuulin myös puolisoni sanovan hänelle, että kannatti tarjota minulle, minkä tulkitsin tarkoittavan jotain alkoholijuomaa. Ilahduin siitä vielä enemmän kuin Peltosen kirjasta, sillä myös alkoholipitoisuuteni oli päässyt laskemaan. Hetkeä myöhemmin näin emännän tulevan olohuoneeseen kädessään tavallinen vihreä juomalasi ja vihreämuovinen litran punaviinipullo. Kiitin viinistä, joka oli ihan juotavaa, ja ajattelin, että nyt viimeistään olisi kohteliasta liittyä toisten seuraan keittiöön, vaikka siellä olikin ahdasta kaikkien ihmisten ja haukipizzanlaiton keskellä. Mutta siellä oli myös viinipullo, joten ehkä pärjäisin.

Autoin paprikoiden pilkkomisessa, vaikka kukaan ei pyytänyt, ja söin pahimpaan nälkääni banaanin. Se sopi hyvin yhteen punaviinin kanssa. Kun haukipizza paistui uunissa, emäntä otti oluen ja kysyi kaikilta aikuisilta, oliko viini hyvää. Hänelle vastattiin kohteliaasti, että oli, mutta minä join viinistä suurimman osan, ja se sopi hyvin yhteen melko eksoottisen haukipizzan kanssa. Olisin nukkunut seuraavana yönä hyvin, ellei emäntä olisi taas kuorsannut kovaäänisesti.

Laskiaistiistaiaamuna emäntä oli taas lähtenyt töihin. Me valmistauduimme lähtemään kotimatkalle aamiaisen jälkeen. Kun kannoin matkatavaroitamme autoon, katsahdin rantaan ja ajattelin, että luisteleminen jäi sitten kuitenkin väliin, vaikka olin ostanut tavaratalosta uudet, tukevat kengät. Sitten kuulin kovan äänen jäältä. Näin harmaan henkilöauton - olisiko ollut vanha Toyota Corolla - kiitävän kaukana rannasta mutta rannan suuntaisesti kohti niemenkärkeä, jonka toisella puolella jää oheni ja muuttui vähitellen virtaavaksi vedeksi. Mutta ilmeisesti tällä puolella jää oli paksua. Kävelin rantaan ja katsoin siihen suuntaan, mihin auto oli päästellyt. Näin, että se oli pysähtynyt lähelle rantaa aivan niemennokassa sijaitsevan talon kohdalle. Olimme edellisenä päivänä käyneet sielläpäin ja nähneet talon, kun olimme etsineet koiraa, joka oli kadonnut johonkin juuri ennen lähtöämme kaupunkiin. Emme olleet löytäneet koiraa silloin, mutta emäntä oli vastannut tekstiviestiin rauhoittelevasti, että "se vain tekee töitään". Ilmeisesti tuo jäällä kiitänyt autokin vain tekee töitään. Tunsin selvästi, että oli aika palata kotiin. Kun ajoimme pikkukaupungin ABC:n liikenneympyrästä, näin vasta silloin, että sen keskellä kohosi ikonilta näyttävä laitos. Tunsin vielä selvemmin, että oli aika palata kotiin. Paluumatkalla luin kreivi Xavier de Maistren Matkaa huoneeni ympäri vuodelta 1795 (suom. Kai Mikkonen):

"Huoneeni seinillä riippuvat taulut ja puupiirrokset kaunistavat sitä tavattomasti. Haluaisin kaikesta sydämestäni tarkastella kaikkia niitä lukijan viihdytykseksi ja huvitukseksi sillä pitkällä reitillä, joka meidän täytyy vielä kulkea saapuaksemme työpöytäni ääreen. On kuitenkin yhtä mahdotonta kuvata maalausta selkeästi kuin tehdä todenmukaista muotokuvaa kuvauksen perusteella."

Matka sujui rattoisasti. Pysähdyimme eräällä ABC:llä. Kotona ei vieläkään ollut helmikuu.

Hammashoidossa

Olin käynyt hammaslääkärissä viimeksi marraskuussa ja sitä ennen vuonna 2010 tai 2011. Marraskuussa hampaani todettiin hyväkuntoisiksi ja reiättömiksi, suositeltiin viimeisen viisaudenhampaan poistamista, vaikka se ei vielä oireita aiheuttanutkaan, ja varattiin aika hammaskiven poistoon. Odotin sitä toimenpidettä yli kaksi kuukautta ja pääsin viimein torstaina suuhygienistin käsittelyyn.

Edellisenä iltana minua olivat vaivanneet kutiseva kurkku ja vilu eli tyypilliset flunssaoireet. Pelkäsin aamuun asti, että saattaisin joutua perumaan aamukymmenen hoitoajan, mutta ajettuani partani - en halunnut näyttää suu auki yhtään sen surkeammalta kuin oli välttämätöntä - tunsin piristyväni ja poljin pyörälläni terveyskeskukselle, jonne saavuin viisitoista minuuttia etuajassa. Riisuin takkini, mykistin kännykkäni, sillä puhelinmyyjät tapasivat soitella minulle aamupäivisin, ja istahdin tuolille lukemaan Virginia Woolfin Menomatkaa (1915). Rachel ja Helen olivat juuri saapuneet Santa Marinaan ja lähdössä illan tullen kaupunkiin "katsomaan elämää". Odotushuoneeseen asteli vanha nainen, joka sanoi minulle "huomenta". Hänet pyydettiin melkein heti hoidettavaksi. Sitten tuli toinenkin vanha nainen, joka ei sanonut mitään, ja kun kello oli jo viisi yli kymmenen, häntäkin kutsuttiin nimeltä. Näin myös meille lattialämmityksen asentaneen sähkömiehen saapastelevan työasussaan pois lääkärin huoneesta. Jossain välissä käytävältä saapui pienikokoinen ja kaitakasvoinen hoitaja, joka desinfioi kätensä ja paineli mitään sanomatta henkilökunnan tiloihin. Äänistä, jotka odotushuoneeseen yksin jäätyäni kuulin hyvin, päätellen hän kävi vessassa. Sieltä tultuaan hän kävi ilmoittautumisluukun takana tarkistamassa jotain, kunnes poistui tiloista kokonaan sanomatta edelleenkään mitään. Nainen, joka oli sanonut minulle "huomenta", pääsi jo lähtemään. Pukeutuessaan hän sanoi minulle helpottuneen näköisenä, että onneksi ei sattunut, pelotti vähäsen. Vastasin hänelle, että onneksi nykyään ei tosiaan tarvitse hammaslääkäriä pelätä niin kuin ennen, mihin hän, että häntä aina ennen lapsena pelotti kovasti ja siitä se pelko onkin jäänyt, kun oli lääkärinä kamala mies, joka karjui, no niin, hyvää päivänjatkoa.

Kymmenen yli kymmenen lähin ovi avautui ja nuori suuhygienisti lausui nimeni pahoitellen samalla, että oli myöhässä tietoteknisistä syistä. Vähättelin asiasta koitunutta vaivaa ja astuin huoneeseen, jossa ei ollut muita. Minun ei tarvinnut pelätä kamalaa, karjuvaa miestä, sillä saisin hoitoa naiselta, joka puhui lempeällä äänellä. Hän hääräsi vielä tietokoneensa kimpussa, ja odotellessani kysyin, saisinko riisua talvikenkäni ja villasukkani, sillä hänen lyhythihaisesta sinisestä paidastaan päättelin, että tarkenisin huoneessa hyvin ohuilla sukilla. Nainen ei suositellut sitä, sillä lattiaa ei ollut juuri siivottu, mutta ei ehdottomasti kieltänytkään, ja koska en halunnut jalkojeni hikoilevan ja hoitotuoliin oli ovelta matkaa vain metri, riisuin kengät ja villasukat ja loikkasin melkein varpaillani hoitotuoliin, joka näytti yhtä pehmeältä kuin naisen ääni kuulosti.

Kerroin empineeni varatulle ajalle saapumistani flunssaoireideni vuoksi, mutta suuhygienisti sanoi, että ellen pärskinyt eikä minulla ollut kuumetta, selviäisimme oikein hyvin. Sitten hän alkoi olla valmis ja esitti loput tavanomaisista kysymyksistään, jotka koskivat hampaidenharjaustapojani ja juomatottumuksiani. Sanoin opetelleeni käyttämään lankaimia, mistä hän oli mielissään, ja juovani lähes päivittäin hyvin laimeaa mustaherukkamehua. Hapanta, kuului hänen tuomionsa, mutta lempeästi.

Hoitotuoli oli hakeutunut oikeanlaiseen vaaka-asentoon ja minä sen mukana selälleni niin mukavasti kuin hiljalleen tukkeutuvien hengitysteiden kanssa oli mahdollista, kun suunsa peittänyt suuhygienisti alkoi raaputella hammaskiveä hampaistani. Yllätyin heti ensimmäisen raapaisun voimakkuutta ja terävyyttä, vaikka se ei sattunutkaan. Tällaista siis oli hammaskiven poistaminen, ajattelin. Ei ihan niin leppoisaa kuin olin kuvitellut, muttei mitenkään kamalaakaan, eikä kukaan karjunut, en edes minä. Eikä minulta sentään reikiä tarvinnut paikata, ei niitä ollut minulla koskaan ollutkaan. Naisella oli vaaleat suojakäsineet, jotka näyttivät sileiltä mutta tuntuivat välistä huuliini tai suunympärykseeni koskiessaan hieman karheilta. Pidin välillä silmiäni hetken kiinni, mutta välillä annoin niiden harhailla ikkunan sinikukkaisissa Marimekko-verhoissa ja naisen keskittyneessä katseessa, kaulalla ja minulle näkyvällä oikealla käsivarrella, sillä hän työskenteli enimmäkseen oikealla puolellani. Työkalun, jolla hän raaputti hampaitani, toisessa päässä oli ohut metallinen koukku tai mutka. En pystynyt näkemään, käänsikö hän sen välillä kädessään toisin päin, kun hän antoi minun nielaista kurkkuuni kertyneen syljen, mutta tunsin hampaissani, että sen toisenkin pään täytyi olla metallia. Muistin suomentamani norjalaisen romaanin Läpi yön, jonka päähenkilö oli nuoreen naiseen rakastuva keski-ikäinen, perheellinen hammaslääkäri, ja aloin pohtia, mahtoiko juuri tuo työkalu olla kyretti, joka kirjassa oli mainittu ja jonka nimi oli jäänyt mieleeni. Kirjassa ei ollut kuvattu, mihin kyrettiä käytettiin. Päätin, että kysyisin asiaa suuhygienistiltä hoidon päätteeksi.

Kun nainen alkoi irrottaa hammaskiveä ikenien juuresta, raapaisujen voimakkuus ja terävyys alkoivat aiheuttaa kipua. En ollut odottanut sitä ja kadotin hetkeksi rentouteni jäykistyessäni huolehtimaan siitä, etten nytkähtelisi liikaa ja kärsisi vielä enemmän. Ikenet ovat vähän tulehtuneet, nainen totesi neutraalisti, aavistuksen pahoillaan olevasti ja jatkoi kivun tuottamista tasaiseen tahtiin. Koska yllättäen iskevä kipu on kaikkein ikävintä, se oli tavallaan lempeää.

Raaputeltuaan ylähampaani suuhygienisti katkaisi lankarullasta kaksi pätkää ja alkoi langata hampaitani oikeaoppisesti hoitaakseen tulehdusta. Sekin sattui, sillä hän työnsi langan niin pitkälle kuin se ikenen ja hampaan väliin meni, eikä hengitykseni ehtinyt kunnolla tasaantua eivätkä raajani rentoutua, kun tasaisen lempeä kipu jälleen yltyi. Hän kysyi minulta, vihloiko hampaitani vai sattuiko ikeniin, ja minä vastasin, että ikeniin sattui. En muista, mitä hän sitten sanoi, sillä päällimmäisenä mieleeni jäi se, että hän jatkoi työskentelyään samalla tavalla.

Kun nainen välillä huuhteli suutani, hän roiskautti hieman vettä vasemmalle poskelleni muttei kuivannut sitä pois. Ryhtyessään raapimaan alahampaitani hän asettui hetkeksi taakseni, jolloin hän tuli niin lähelle, että tuntui kuin hän olisi sulkenut koko pääni hansikoitujen käsiensä ja rintansa syleilyyn. Vaikka hän sai edelleen ikeneni itkemään verta, tunsin myös hänen käsiensä hyväilevän kosketuksen suuni ympärillä ja hänen paitansa kankaan hipaisun päälakeni herkkätuntoisissa hiuksissa. Se auttoi minua hengittämään syvempään ja tuotti lämpöä, joka lievitti kipua. Aina kun hätkähdin kipua, pääni liikahti lähemmäksi hänen paitaansa ja syvemmälle syleilyyn. Hän sanoi, että etuhampaissani ei varsinaisesti ollut hammaskiveä, mutta koska suomalaisilla se paikka alaleuassa oli yleensä ahdas, se kannatti puhdistaa erityisen huolellisesti. Olisin halunnut kehua hänelle, että harjaankin etuhampaiden sisäpinnan aina hyvin sekä itseltäni että lapsiltani, mutta en pystynyt juuri sillä hetkellä puhumaan. Kun huomioni kohta kiinnittyi naisen oikeaan käteen, jonka hansikas oli tahriutunut punaiseksi, onnistuin kuitenkin kysäisemään, oliko se minun vertani (jostain syystä halusin kaiken keskellä elätellä toivetta, ettei olisi, vaikka toisaalta olisi kai ollut vielä huolestuttavampaa, jos se olisi ollut suuhygienistin verta). Nainen ei ollut itse edes pannut asiaa merkille - miksi toisaalta olisikaan, verihän oli mitä luonnollisin asia - ja naurahti, että olihan se, tulehtuneista ikenistä lähtee verta, mutta ei tarvitse huolestua, likaa niissä ei ole, vain vähän bakteereita, ja parin päivän hyvällä lankaamisella ne paranevat eikä niihin enää satu, näytän sinulle sitten lopuksi. Ja niin hän näyttikin.

Alaleuan huuhtelemisen yhteydessä suuhygienisti jälleen roiskautti vettä naamalleni, tällä kertaa oudosti otsalleni, vaikka kyse oli alahampaista. Sitten hän antoi minulle käsipeilin, jonka avulla voisin katsoa, miten hän liikuttaa hammaslankaa ikeniin saakka. Näytin peilille hampaitani ja huomasin, että ne kiilsivät enemmän kuin tullessani. Nainen oli tehnyt hyvää työtä, melko lempeästi. Minun oli kai siis annettava hänen vielä kerran vuodattaa vertani, jotta oppisin lankaamaan kunnolla ja verenvuodatus voisi joskus loppua. Hän työnsi langan hammasväliin, ja minä käänsin peiliä niin, että näin, miten lanka sujautettiin hammasvälin tiukimmasta kohdasta varovasti eikä ikeneen voimalla iskien ja työnnettiin yhtä varovasti hampaan juureen saakka, vaikka se sattuikin. Kommentoin, että oikeaoppinen menetelmä näytti muuten helpolta paitsi siltä osin kuin piti tuottaa kipua itselleen. Ajattelin myös, että jos kipua aiheuttaisi joku hänen kaltaisensa lempeä ammattilainen, sitä olisi helpompi kestää, mutta en sanonut sitä. Sen sijaan uskouduin hänelle, että olin kyllä jo pitkään langannut hampaitani, mielestäni selättänyt sillä suurimman osan ajoittain häiritsevästä vihlonnasta ja torjunut myös tulehduksia, joita aikaisemmin oli ollut enemmän, mutta en ollut kyennyt lankaamaan kyllin syvältä kivun pelossa. Hänen lempeät silmänsä hymyilivät myötätuntoisesti, ymmärtäväisesti ja tyytyväisesti, sillä puheestani hän arvasi päässeensä tavoitteeseensa eli vakuuttaneensa minut oikean lankaustekniikan tärkeydestä. Kannan tuon katseen muistoa yhä sydämessäni.

Kun nousin hoitotuolilta, ikeneni tuntuivat helliltä ja koettelemus pyörrytti hieman päätäni. Suuhygienisti riisui suusuojuksensa ja käsineensä, joista toinen oli edelleen verinen, hän ei ollut vaihtanut sitä välillä. Olin unohtanut, miten punaista huulipunaa hän käytti, tai sitten en vain ollut sitä aluksi huomannut. Hän oli ehostanut näppyläistä otsaansa tyylikkäästi eikä liian valkoisella meikillä, joka sai usein aikaan jauhoisen vaikutelman. Minulle tuli hänen meikistään mieleen se kellertävä aine, jota hampaisiin aina hammaslääkärissä pantiin, kun olin lapsi. Keskityin katsomaan hänen lempeisiin silmiinsä, kun vielä keskustelimme siitä, miten vähän suomalaiset edelleenkin lankaavat hampaitaan. Vasta viime aikoina on ryhdytty sitä lapsillekin opettamaan. Siihen nähden minun hampaani ovat hyvässä kunnossa, hän vakuutti ja lohdutti. Ikenet tulehtuvat helposti väärällä hoidolla mutta myös paranevat helposti oikealla hoidolla. Minä kerroin, miten olin opiskeluaikana käynyt hammaslääkärissä ja kauhistunut lääkäriä, joka oli työntänyt puutikkuja tulehtuneisiin ikeniini ja käskenyt melkein vihaisesti (karjuen?) minun puhdistaa hammasvälit kunnolla. Olin silloin ajatellut, etten ikinä tuota itselleni sellaista tuskaa ja täytä suutani verellä. Suuhygienisti totesi, että siitä minulle varmaan on jäänyt pelko, ei nykyään puutikkuja suositella ollenkaan. Nehän katkeilevatkin helposti, minä jatkoin ajatusta. Hän varmisti, että käytin pehmeää hammasharjaa enkä suinkaan mediumia, ja saatoin ylpeästi sanoa, että olen sellaista käyttänyt jo kaksikymmentä vuotta siitä lähtien, kun ikenien vetäytymisestä ensimmäisen kerran huomautettiin. Hän näytti minulle vielä piirroskuvia terveistä ikenistä ja tulehtuneista ikenistä ja sanoi, että parodontiittiin minulla oli vielä matkaa, ei mitään hätää, mutta kannattaisi tulla vuoden kuluttua uudestaan tarkistuttamaan, ovatko hampaat jo paremmassa kunnossa ja onko oikea tekniikka varmasti löytynyt. Sitä ennen voisin tulla tarpeen mukaan. Esimerkiksi poistattamaan viisaudenhampaani, ajattelin, vaikka senhän tekisi lääkäri. En ollut tottunut käymään hammaslääkärissä niin usein, mutta suostuin, sillä jotenkin suuhygienisti sai minut suostumaan, vaikkei suostutellutkaan. Sitten lähdin.

Kun olin päässyt ulos terveyskeskuksesta ja asettelin pyöräilykypärää päähäni, tajusin, että olin unohtanut kysyä suuhygienistiltä, käyttikö hän hammaskiveni poistamiseen kyrettiä. Mutta ei se mitään, voisin kysyä sitä vuoden kuluttua, jos muistaisin.

Kävin kaupassa ostamassa hammasystävällistä kurkkua ja muuta tarpeellista. Ulkona talutin pyörääni alkumatkasta sen ajan, mikä minulla meni proteiinipatukan syömiseen. Siinä ei ollut paljon sokeria. Tuntui hyvältä pureskella sitä vahvoilla, kiiltävillä hampaillani. Sitten hyppäsin satulaan ja poljin yhä kovempaa päästäkseni kotiin pyryssä, joka oli juuri alkanut. Valkoisempi maisema, valkoisemmat hampaat.

*

Aloitettuani tämän jutun kirjoittamisen eilen huomasin uutisen, jossa kerrottiin Jörn Donnerin kuolemasta. Muistin, että kun hänen elokuviaan näytettiin televisiossa kuusi seitsemän vuotta sitten, minulta jäi näkemättä Sixtynine 69. Siinä pitäisi olla kohtaus, jossa Donnerin esittämä mies käy hammaslääkärissä. Vuonna 1969 se oli varmasti kamalaa, mutta onneksi ei enää.

Kirjamessut

Lähdin viikonlopuksi pois kotoa. Se tarkoitti matkavalmistelujen lisäksi joidenkin asioiden tekemistä valmiiksi puolisoani varten, joka jäi yksin hoitamaan kotia ja lapsia. Kävin muun muassa varastossa täyttämässä kissanruokaa sisältävän kaksikymmentä senttiä korkean peltipurkin ja toin sen täytenä takaisin keittiön tiskipöydän alle. Lisäksi lämmitin leivinuunin, sillä viikonvaihteesta oli luvattu kylmää, ja tyhjensin biojäteastian kompostiin. Muuta en tainnut tehdäkään, paitsi voi kai valmisteluihin laskea senkin, että jo keskiviikkona leikkasin nurmikon viimeisen kerran ja silppusin samalla viimeiset koivunlehdet, jotka seuraavalla viikolla peittyisivät lumeen ennen hajoamistaan.

Matkaa edeltävänä yönä nukuin tavalliseen tapaan huonosti. Vaikka herätys oli vasta kahdeksalta, näin unta, että myöhästyin linja-autosta. Pelkällä levottomalla loikoilullakin sain kuitenkin kerättyä voimia niin, että selvisin aamutoimista lähes liehuvin lipuin. Unohdin ainoastaan pähkinät, mutta oli minulla muutakin evästä. Aurinko paistoi. Tiesin, että sitä ei kestäisi kauan ja että viikonlopusta oli tulossa sateinen, pilvinen ja kylmä. Perinteisesti ensilumi sataa sakeana Helsingin kirjamessujen alkaessa, mutta tänä vuonna se oli satanut jo Turun kirjamessujen aikaan, joten nyt oli jäljellä vain oikuttelevaa säätä. Nautin kirkkaasta ja raittiista ilmasta aurinkolasit silmilläni koko kävelymatkan ajan pysäkille.

Jännitin edelleen reissun onnistumista, kunnes näin bussin tulevan ajallaan. Astuin kyytiin valmiina ilmoittamaan kuljettajalle, että olin ostanut ennakkoon nettilipun tunnisteella "Aki Räsänen", mutta hänellä oli jo valmiiksi kädessään jokin lappunen, jossa oli tarvittavat tiedot, eikä hän epäillyt hetkeäkään henkilöllisyyttäni. Valitsin istuimen ja aloin lukea Anaïs Ninin päiväkirjan ensimmäistä osaa (1931-1934, suom Raija Mattila). Olin työn puolesta joutunut selailemaan hänen Päiväkirjansa kolmatta osaa löytääkseni sieltä lainauksen "Kun ihmisellä on valoa sisällään, hän näkee sitä myös ulkopuolellaan". Työn edistymisen kannalta ikävästi olin aloittanut selaamisen kirjan alkupäästä, sillä sitaatti löytyi melkein lopusta, mutta toisaalta selailun aikana Ninin kirjoitus oli kietonut minut pauloihinsa siinä määrin, että päätin ryhtyä lukemaan Päiväkirjaa alusta alkaen. Ensimmäistä osaa lukiessani yritin vaivalloisesti muistella kauan sitten näkemääni elokuvaa Henry ja June sekä Millerin kirjoja Kravun kääntöpiiri ja Hiljaiseloa Clichyssä, jotka olin noin kaksikymmentä vuotta sitten lukenut - ensin jälkimmäisen ja myöhemmin ensimmäisen. Hiljaiselosta olin muistavinani kohtauksen, jossa päähenkilö virtsaa kylpyammeeseen ja jokseenkin ymmärrettävästi suututtaa näin seurassaan kylpeneet naiset. Se oli lyhyt mutta vaikuttava kohtaus, jota ajattelin usein myöhemmin kesällä 2007, kun vierailin Clichyssä ja kun kävin suihkussa lähellä Pariisia sijaitsevan pikkukunnan kimppakämpässäni, jossa naiset enemmän tai vähemmän arasti vain pistäytyivät. Esimerkiksi Julia, laulajanurasta haaveilleen Matthieun tyttöystävä. Matthieu oli vitsaillut, että Julia aikoi muuttaa kämppäämme minun huoneeseeni, jonka toista sänkyä myöhemmin kesällä saapunut hollantilaispoika ei ollut vielä varannut. Ikään kuin olisin vallatonta, hymyileväistä Juliata kovastikin vilkuillut yhteisessä keittiössämme.

Rautatieasemalla piti odotella junaa vielä viisitoista minuuttia. Ja sitten vielä toiset viisitoista minuuttia, sillä juna oli myöhässä. Istuskelin ensin sisällä, mutta koska aurinko paistoi yhä, menin välillä ulos. Siellä piti toki etsiä paikka, jossa tupakansavu ei häiritsisi, eikä se ollut ihan helppoa, sillä matkustavaisia oli paljon. Melko pitkään sain silti seistä rauhassa kellertävässä kiilassa ja ajatella heijastusta, jonka olin nähnyt Matkakeskuksen viereisen rakennuksen lasiseinässä bussin kaartaessa päätepysäkilleen. Kirjoitin mielessäni kirjaa: "Bussin kaartaessa päätepysäkilleen näin lasiseinässä kadun vastakkaisen puolen utuisen, kellertävän ja väreilevän siluetin, joka toi mieleeni Välimeren kaupungit. Kirkas taivas sameni heijastuksessa merivedeksi kaupungin kattojen ylle ja katonharjat aaltoilivat kuin meri. Näky hehkui lämpöä, jota ilmassa ei juuri ollut." Sitten sauhujaan vetelevä mies tuli häiritsemään minua ja samensi sekä ympäröivän ilman että ajatukseni.

Juna tuli, astuin kyytiin ja se lähti. Panin merkille, miten se pysähtyi Teollisuuskylässä odottamaan hetkeksi vastaan tulevaa junaa ja sujahti salaisen uimapaikkani Vähä Karisjärven vieressä kulkevaan tunneliin. Anaïs Nin ihastui sekä Henryyn että Juneen ja alkoi sitten käydä psykoanalyysissa. Psykoanalyytikko tuomitsi Henryn ja Junen roskaväeksi, rakastui Niniin ja lopulta piiskasi Niniä, niin että tätä nauratti. Tampereella vaihdoin junaa. Viereeni istui siististi pukeutunut ja huomaavaisesti käyttäytynyt tummaihoinen nuori mies, joka käytti hyvin voimakasta partavettä ja katsoi älypuhelimestaan englanninkielistä diaesitystä "Marketing Decisions in Long-Term Business Deals" tai jotain vastaavaa. Minä kävin lukemisen välissä vessassa ja söin eväitäni, sillä oltiin jo iltapäivän puolella. Katsoin ikkunasta ulos ja huomasin, että oli alkanut sataa. Sitten juna saapui Pasilaan.

Kävelin alikulkutunneliin ja tullessani siitä ulos avasin violetin sateenvarjoni, jonka yksi sektori lerpatti kiusallisesti, havaitsin vasta siinä vaiheessa. Tungoksessa jouduin varomaan, etten kolhaisisi ketään, minkä vuoksi en kovin valppaasti suojautunut sateelta. Joillakin jalankulkijoilla näytti olevan kiire messuille. Minä tihensin askelta vain päästäkseni tupakoitsijoista ohi. Messukeskuksen aulassa oli enemmän ruuhkaa narikoilla kuin porteilla. Harkitsin takkini jättämistä säilytykseen, mutta narikka oli täynnä, mitä en ollut kokenut messuilla koskaan aikaisemmin. Sen edessä oli vain yksi pitkä jono ihmisiä, jotka olivat tekemässä lähtöä. Kello oli kaksi. Survoin takkini laukkuuni, kävelin portaille ja huomasin, että puolet niistä oli peitetty kiiltävällä malvanvärisellä liukumäellä, jota pitkin lapset saattoivat laskea messuhulinaan. Liukumäki näytti houkuttelevalta, ja siihen oli jonoa. Käytin portaita.

*

Minun olisi ensimmäiseksi pitänyt soittaa eräälle kustantajalle ja yrittää tavata hänet, mutta kiertelinkin hetkisen vilinässä. Fred Perry -olkalaukkuni kolahti tämän tästä jonkun kylkeen, käytävät olivat niin täynnä ihmisiä. (En vieläkään noudattanut ranskalaiselta sarjakuvapiirtäjältä Charles Berberianilta saamaani neuvoa vaihtaa laukku selkäreppuun kipujen välttämiseksi, sillä laukku ei toistaiseksi ollut aiheuttanut minulle kipuja.) Melun vuoksi päätin ennen soittamista etsiä kustantamon myyntipisteen. Sieltä en löytänyt kustantajaa, mutta sain kuulla, että hän oli mennyt syömään. Kun melkein heti soitin kustantajalle, hän ei enää ollut syömässä vaan kustantamon toisella, parin muun kustantamon kanssa jakamalla myyntipisteellä. Suuntasin sinne. Tervehdin kustantajaa, joka sanoi pian, ettei siinä hälinässä pystynyt keskustelemaan työasioista, voisin yrittää myöhemmin uudestaan parin tunnin päästä tai seuraavana päivänä. Lähdin siis tapaamaan muita ihmisiä ja esiintyjiä ja katselemaan kirjoja.

Kävin kahden toisen kustantamon pöydillä kyselemässä nimiä, jotka olivat tulleet minulle tutuiksi työssäni sähköpostitse mutta joiden haltijoita en ollut koskaan fyysisesti tavannut. Minulle kerrottiin, että etsimäni ihmiset tulevat tunnin tai parin päästä ehkä tai sitten vasta seuraavana päivänä. Olinko sopinut tapaamisen? En ollut, ajattelin vain tervehtiä, näyttää heille naamani ja nähdä heidän naamansa, siinä kaikki. Minulle oltiin kohteliaita, mutta en voinut välttyä tunteelta, jonka valtaan joudun noin 70-80 prosentissa kohtaamisista: minusta tuntuu joko siltä, että olen kuin lapsi tai muuten vain kokematon enkä kunnolla käsitä, mistä keskustelussa on kysymys, tai siltä, että vain minä yksin tiedän täydellisesti, mistä on kysymys, mutta vuorovaikutuskumppanini ovat hämillään ja tapahtumarikkaamman elämänsä hajottamia onnettomia yksilöitä. Tietämättömyys ja tietäminen tuntuvat ihmisten kanssakäymisessä lopulta samalta: molemmat ovat toivotonta väärinymmärrystä, jota Philip Roth kuvasi lohdullisen huvittavasti Amerikkalaisen pastoraalinsa alkupuolella.

Odotellessani avainhenkilöitä päätin etsiä käsiini Minna Rytisalon Rouva C:n, jonka puolisoni oli "tilannut". En vain tiennyt, kuka sen oli kustantanut. WSOY? Otava? Tutkin niiden myyntipöytiä enkä löytänyt. Sitten eksyin Gummeruksen kirjoihin, ja siellä se oli. Seinällä ilmoitettiin 25 prosentin alennuksesta kaikista kirjoista, ja kysyin myyjältä, saisinko hintalapussa mainitusta euromäärästä vielä alennuksen, mutta se olikin jo alennettu hinta. Maksoin kirjan ja jatkoin kiertelemistä.

Junassa syömäni eväät eivät olleet kovin runsaat, joten minulle tuli nälkä. En viitsinyt kolmelta iltapäivällä enää maksaa kalliista lounaspöydästä vaan otin kasvishampurilaisaterian. Viereeni neljän istuttavaan pöytään asettui nuori nainen ja hieman vanhempi mies. Nainen puhui jostakusta poissa olevasta miehestä, jonka olisi jo pitänyt liittyä heidän seuraansa. Hän tuntui olevan jo hieman vihainen tälle miehelle. Hänen seurassaan oleva mies puolestaan vitsaili ja flirttaili naisen kanssa. Minä yritin keskittyä silmäilemään messuohjelmaa, jonka olin löytänyt pöydältä. Jossain välissä mies vilkaisi lehteäni ja totesi puoliksi itselleen, että Tuomas Kyrö näköjään esiintyy parhaillaan.

Aterioituani palasin messuvilinään ja ajauduin Niin & näinin pöydän eteen. Katselin kiinnostuneena Sami Pihlströmin kirjaa ja muuta laadukasta filosofiaa ja ihmettelin hetken, mikä jono pöydän editse kulki viereiseen myyntikatokseen. En nähnyt kunnolla, mihin jono päättyy, mutta koska viereinen koju kuului Ursalle, arvasin, että ihmiset jonottivat Esko Valtaojan nimikirjoitusta.

Eräällä pöydällä oli messujen teeman mukaisesti ranskalaista kirjallisuutta, vieläpä ranskaksi. Näin kirjojen joukossa Victor Hugon romaanin, jonka olin suomentanut jo vuodenvaihteessa mutta joka ei silti ollut vielä kustantajan syksynkään ohjelmaan sopinut. Minua harmitti suuresti, ettei uusi Hugo-suomennos tullut myyntiin kirjamessuilla, jonka teemamaana oli sentään Ranska. Käännöskirjallisuudella oli aina huonommat lähtökohdat kuin kotimaisilla kirjoilla. Asiaa helpotti hieman, jos suomennettu kirja oli uusi ja hyvin markkinoitu. Olin minä sellaisenkin kirjan kääntänyt, ja se sentään oli toisen kustantajan pöydällä myynnissä. Tapasin lopulta lauantain päätteeksi tämän kustantajan, jota en ollut aikaisemmin koskaan nähnyt, puhunut vain puhelimessa, kirjoittanut sähköpostia ja nähnyt hänen Facebook-kommenttejaan. Muistutin häntä, ettei hän ollut vielä maksanut käännöspalkkiotani. Hän pahoitteli tapahtunutta, sanoi hoitavansa asian heti seuraavalla viikolla, näytti nololta ja sanoi, että häntä nolotti. Vastasin sovinnollisesti, että en minä onneksi kädestä suuhun elä. Juttelimme hetken niitä näitä kirjoista ja mahdollisista seuraavista käännöksistä. Sitten lähdin messuilta majoituspaikkaani kohti, sillä toinen kustantaja ei sittenkään ehtinyt juttelemaan, ehkä sunnuntaina.

Palasin sateessa lerpattavine sateenvarjoineni Pasilan asemalle ja huomasin, että sen yhteyteen oli ilmestynyt ostoskeskus. Kävin ostamassa Alepasta suklaapatukan ja katsoin bussiaikatauluja. Sisällä asemalla ei ollut mitään tietoa majapaikkani isännän vinkkaamasta linjasta. Puhelimellani löysin sentään tiedon suunnasta, johon minun piti bussilla lähteä. Patukan hotkaistuani kävelin pimeään ja märkään ulkoilmaan etsimään oikeaa pysäkkiä. Sieltä löysin myös aikataulun. Bussi saapui noin kymmenen minuuttia myöhässä, tuli täpötäyteen käytäviä myöten ja haisi virtsalta. En ollut koskaan matkustanut virtsalta haisevassa bussissa. Onneksi haju tuntui häviävän, kun siihen tottui tai kun iso ihmismäärä peitti sen alleen. Ja onneksi olin saanut istumapaikan pitkän kävelemisen jälkeen. Ja onneksi juuri oma istuimeni ei haissut virtsalta, vaikka en osannutkaan tarkasti sanoa, mistä haju tuli.

Jäin pois pysäkillä, jolla oli sama nimi kuin majapaikkani lähiosoitteella, mutta huomasin pian, että olisi pitänyt ajaa ainakin seuraavalle pysäkille tai jopa sitä seuraavalle. Ei kuitenkaan satanut enää paljon, jaksoin hyvin kävellä loppumatkan pimeällä, oranssinhohtoisella kadulla. En muistanut ovikoodia vaan soitin kysyäkseni sitä. Sain koodin, mutta ovi ei silti auennut. Se tultiin avaamaan minulle. Nousin portaita asuntoon ja tervehdin puolisoni serkkua ja hänen kumppaniaan, vieraanvaraisia tradenomeja ja vanhemman tyttäreni kummeja molemmat. Kello oli melkein seitsemän, he olivat laittamassa runsasta päivällistä. Sain käteeni alkumaljan, jonka jälkeen join vettä, sillä juomapulloni oli ehtinyt matkan aikana tyhjentyä. Ateria oli ylenpalttinen: alkuruoaksi nyhtökauratäytteinen pitaleipä, sitten lohimedaljonkeja ja falafelpyöryköitä kastikkeineen sekä avokadosalaattia, jälkiruoaksi omenapiirakkaa. Juomina oli valkoviiniä, punaviiniä, pähkinälikööriä ja Jägerteetä, jota pojat - puolisollani oli tapana kutsua serkkuaan ja tämän puolisoa "pojiksi" - olivat tuoneet Saksasta. Jägerteestä valmistui rommitotia parempi kuuma juoma, johon ei tarvinnut lisätä hunajaa.

Herkuttelun jälkeen pojat näyttivät minulle lomakuviaan ja otoksia puolisoni serkun syntymäpäiviltä. Toinen heistä oli saanut näpsäisemästään luontokuvasta palkinnon ja kuviaan julkaistuksi sukulaistensa mökkikunnan esitteeseen. Kuvien ihastelemisen jälkeen saunoimme, ja minä huomasin, että lämpömittarin viereisessä kosteusmittarissa luki "hygrometer", mitä pojat eivät olleet panneet merkille. Pilkuntarkan kustannustoimittajan kyky on havaita kirjoitusvirheet kaikkialla, jopa saunassa hieman alkoholia nauttineena. Vilvoittelimme parvekkeella, jonne ei enää levinnyt tupakansavua alakerrasta, ja juttelimme sukuasioista. Join vettä. Ei haitannut, vaikka valvoin pikkutunneille, sillä aamuyöllä siirryttäisiin talviaikaan.

*

Nukuin hieman levottomasti, en niinkään nauttimieni ruokien ja juomien kuin asunnon lämpimyyden vuoksi, vaikka olinkin saanut viileän lattiapaikan. Heräsin puoli yhdeksän maissa talviaikaa. Kattaessaan aamupalapöytää pojat tyhjensivät myös astianpesukoneen ja pysähtyivät ihmettelemään yhtä sieltä kaivamaansa esinettä, tummanharmaata muovista juomapulloa. Se oli kutistunut pesukoneessa, jonne sitä ei mitä ilmeisimmin olisi pitänyt panna, mutta muotoon, joka toi mieleen osan eräästä ruumiinosasta niin, että pullo näytti lähinnä sen ruumiinosan osan laajentimen osalta, ilmaistakseni asian mahdollisimman täsmällisesti. Niinpä poikia alkoi naurattaa. Pullon korkki sopi vielä paikalleen, mutta pohjan kutistumisen takia pullo ei pysynyt pystyssä. Eikä sitä muutenkaan kannattanut enää käyttää. Kuitenkaan pojat eivät heittäneet sitä heti roskiin.

Aamupalan jälkeen minä valmistauduin lähtemään kirjamessuille ja pojat vaihtamaan autoihinsa talvirenkaat. Koska kukaan meistä ei ollut aivan varma HSL:n nykyisistä lipunmyyntiperiaatteista eli siitä, pystyisinkö ostamaan kertalippua bussinkuljettajalta, pyysin kyytiä lähimmälle metroasemalle. Hyvästelin pojat kiittäen kaikesta ja luvaten lahjoittaa heille suomentamani dekkaritrilogian kaikki kolme osaa seuraavan kerran tavatessamme. Heiltä sain mukaan lapsilleni vietäviksi ilmeisesti rahalahjan sisältävät kirjekuoret ja kaksi Tobleronea. Metroasemalla laskeuduin ensin laiturille mutta palasin pian takaisin ylös käydäkseni vessassa. Asemalla notkuva mies neuvoi kysymättäni minulle, miten huippumodernin yleisö-WC:n ovi avattiin. Suoriuduin ikivanhasta toimituksesta huippumodernissa tilassa yllättävän nopeasti ja ehdin vielä metroonkin. Hetken aikaa pähkäilin, kumpaan suuntaan minun piti lähteä, sillä tunnelin seinällä ei ollut metrokarttaa. Muistelin näkemiäni Lost in Helsinki -paitoja ja nousin oikeaan metroon - varmuuden vuoksi metron ovella vielä vilkaisin kulkuneuvon sisäseinään kiinnitettyä linjakarttaa, joka vahvisti valintani oikeaksi.

Messukeskuksen porteilla minun piti hoitaa eräs asia ennen portista kulkemista: jakaa kaksi ylimääräistä messulippuani kahdelle satunnaiselle messuvieraalle. Koska tiesin nuorten ihmisten olevan keskimäärin vanhempia köyhempiä, kyselin ensin nuorilta, mutta kaikki vastasivat minulle, että heillä oli jo lippu, arvatenkin sähköinen. Päästäkseni lipuista eroon jouduin vaihtamaan taktiikkaani ja tein sen, mikä olisi pitänyt tehdä heti aluksi: asetuin lipunmyyntijonon vaiheille. Hyvin pian sain lippuni lahjoitettua kahdelle satunnaiselle naiselle, jotka ilahtuivat suuresti. Toinen kysyi, mitä halusin lipusta, ja vaikka olin päättänyt antaa liput pois ilman edestä, harkitsin hetken pyytäväni kolme euroa narikkaa varten. Vastasin silti: "En mitään. Hauskoja messuja, käytä rahat kirjoihin." Nainen lupasi noudattaa neuvoani.

Liukumäki oli poissa ja ihmisiäkin hieman vähemmän. Kello oli noin yksitoista. Näin tutun suomentajan ja kirjailijan jakamassa nimikirjoituksia mutta en jäänyt vaihtamaan kuulumisia, sillä hän keskusteli kustantajan edustajan tai myyjän kanssa. Kävin sen sijaan sen kustantajan luona, joka oli arvellut ehkä ehtivänsä puhumaan kanssani, mutta hän ei ehtinyt puhumaan kanssani. Soittaisin siis hänelle seuraavalla viikolla ja keskittyisin nyt nauttimaan messuista. Lähetin tekstiviestin ystävälleni, jonka tiesin tulevan messuille, ja sain pian vastauksen, että hän oli kuuntelemassa erästä keskustelua ja tapaisi mielellään sen jälkeen. Vilkaisin vasemmalle puolelleni ja huomasin, että lavalla oli käynnissä keskustelu, jossa puhuttiin lapsista. Koska tiesin, että ystäväni oli raskaana, etsiskelin häntä yleisön joukosta ja löysin. Kiersin lavan takaa hänen viereensä ja halasin häntä. Seurasimme yhdessä esiintyjiä kommentoiden heitä toisillemme aina väliin hienovaraisesti ja häiriötä aiheuttamatta.

Myöhemmin menimme syömään lounasta ja puhumaan asioita, joita jää paljon sanomatta, kun tavataan harvoin.

Pidin ystävälleni vielä seuraa, kun hän etsi hyväksi tietämänsä kirjailijan uuden romaanin, jota kuitenkin hieman epäili. En ollut lukenut sitä mutta olin melko varma, että sekin olisi hyvä: usein hyvän kirjailijan lahjakkuus ja taitavuus kantavat pitkälle silloinkin jos hän ei enää sattuisi olemaan parhaimmillaan. Jotkut ovat sitä mieltä, että tällöin annetaan isolle nimelle anteeksi keskinkertainen suoritus, mutta monesti kysymys on ennemminkin siitä, ettei kirjailijan tarvitse enää todistaa loistavuuttaan vaan hän voi keskittyä sanataiteessaan sanoihin taiteen sijaan. En tosin sanonut ystävälleni mitään tällaista, sillä jos aiheesta olisi kehkeytynyt väittely, hän olisi saattanut sen auktoriteetin turvin, että luki paljon enemmän kuin minä, peitota minut siinä.

Tuleva äiti lähti ja minä jäin yksin. Yritin vielä kerran tavata erään toisen kustantamon edustajan. Hänen kerrottiin haastattelevan paria kirjailijaa samalla lavalla, jonka edessä olin muutamaa tuntia aikaisemmin tavannut ystäväni. Hain kahvilasta kupillisen teetä ja kakunpalan ja odotin haastattelun loppumista. Se loppui yllättävän nopeasti, ja minun piti hotkaista kakunpala varoen samalla, että kohde ei häviäisi näköpiiristäni. Hän jäi juttelemaan toisen haastateltavansa kanssa ja saattoi tuon naisen tämän kustantajan myyntipisteelle. Minä seurasin heitä riittävän välimatkan päästä. Halusin tavata toisen heistä, mutta asiani ei ollut niin tärkeä, että olisin viitsinyt keskeyttää heidät. Itse asiassa aloin sopivaa hetkeä odotellessani miettiä, oliko minulla mitään tähdellistä sanottavaa ihmiselle, jonka kanssa olin asioinut vain puhelimitse ja sähköpostitse ja ensimmäisen kerran niitäkin vasta elokuussa. Mitään työasiaa ei ollut tarpeen hoitaa kasvotusten. Sanoisinko hänelle vain, että halusin vain kätellä? Hänen naamansa olin jo nähnyt, kauempaa. Miksi olin seurannut häntä? Enkö kestänyt koulutustani vastaavan työn tekemisen yksinäisyyttä? Miksi kulutin aikaani messuilla odottamalla hänen huomiotaan enkä tutustumalla rannattomaan kirjatarjontaan ja kuuntelemalla esityksiä? Koska en osannut käyttäytyä normaalisti ihmisten ilmoilla, en ollut koskaan oppinut enkä varmasti koskaan opikaan. Elän vain kerran, joten koko ajan pitää tehdä jotain järkevää, ja jos en tee, minun täytyy vähintään kirjoittaa siitä, jotta joku toinen ottaa siitä opikseen, sillä minä en ainakaan ota.

Luovutin ja lähdin tekemään viimeiset kirjaostokset. Puolisolleni minulla oli jo Rouva C. Lapsilleni ostin Mimmi Lehmä uimahallissa -kirjan, jonka mukaan sain Mimmi Lehmä -kirjanmerkin ja Mimmi Lehmä -kangaskassin. Mitä ostaisin itselleni? Olin luvannut jossain somekeskustelussa, että ostaisin uusia kirjoja Helsingin kirjamessuilta. Satuin sellaisen kustantamon kojulle, johon olin kerran pyrkinyt kustannustoimittajan hommaan mutta en ollut päässyt. Katselin kirjatarjontaa, kun myyjänä ollut melko joutilaan ja hyväntuulisen näköinen nainen sanoi, että voin rohkeasti tutkia kirjoja lähemminkin. Kun tartuin Maarit Verrosen Hiljaisiin jokiin, joka minua oli kiinnostanut heti kirjan ilmestyttyä, hän alkoi puhua Verrosen tuotannosta ja ylisti uutta romaania erityisen onnistuneeksi. Vastasin, että pidin kyllä kirjailijan aikaisemmista teoksista ja tiesin hänet laatukirjailijaksi. Vaikka naisen puhe oli myyntipuhetta, hän osasi keskustella Verrosesta niin uskottavasti, että ostin kirjan. Hän näytti minulle Verrosen uutta novellikokoelmaakin, jota vilkaisin kiinnostuneena, sillä en tiennyt siitä entuudestaan, mutta en ostanut.

Oikeastaan yksi kirja ei riittänyt, vaikka ostinkin sen melkein ohjehinnalla. Mitä minä vielä hankkisin itselleni? Ajatusta odotellessani päädyin kuuntelemaan omista runoistaan keskustelevia runoilijoita, joita oli kuuntelemassa myös aamulla näkemäni tuttu suomentaja ja kirjailija. Tervehdin häntä ja istahdin hänen viereensä tyhjälle paikalle. Lavalla runoilijanaiset vaihtuivat, samoin meidän juttumme. Kerroin pettymyksestäni, että suomentamani ranskalainen romaani ei ollut messuilla myynnissä. Hän näytti, mitä oli löytänyt ja pelastanut kahden ja yhden euron kirjojen poistokasoista. Kun hän lähti, harmittelin, etten ollut herännyt ajoissa katsomaan hänen esiintymistään, joka oli päättynyt yhdeltätoista aamupäivällä. Jäätyäni yksin suuntasin itse poistokasoille. Löysin sieltä ison pinon joitain vuosia sitten suomentamaani paksua ruotsalaista nuorten fantasiaromaania. Se oli ollut minulle tuottoisa työ, tähänastisen urani tuottoisin, vaikka nekin rahat olivat jo menneet elämiseen ja remontteihin. Ja nyt teosta myytiin eurolla kirja. Ehkä kustantaja ei ollut sillä kovin paljon tienannutkaan. Onneksi en ollut sopinut rojaltipalkkiosta. Löysin kolme kiinnostavaa kirjaa. Yksi niistä oli sama, jonka juuri tapaamani kirjaihminen oli myös ostanut, ja yksi sellainen, jonka hän oli suomentanut. Kaikki me päädymme ennemmin tai myöhemmin paperinkeräyspisteelle tai silppuriin, yleensä ennemmin. Tai ainakin kaikki, mitä me teemme.

Oli sopiva hetki poistua messuilta. Junani lähtisi vasta seitsemän jälkeen, mutta ehkä voisin viettää aikaani Pasilan ostoskeskuksessa, jolla oli outo englanninkielinen nimi. Kävelin asemalle ja ostin matkaevästä Alepasta, viimeisen pussillisen Kartanon perunalastuja. Sitten tutustuin ostoskeskukseen. Sunnuntai-iltana oli luonnollisesti hiljaista, mutta valtavat tyhjät oleskelutilat hämmästyttivät silti. En nähnyt yhtäkään kiinnostavaa liikettä. Nousin leveitä portaita yläkertaan ja katselin nuoria, jotka haeskelivat suuntaa jos eivät elämälleen niin ainakin loppuillalle. Löysin vessat, joilla siivooja jo työskenteli, ja "loungen", joka tarkoitti harmaita penkkejä pikaruokapaikan pöytien vieressä. Pöytiin ei tietenkään saanut istua, ellei ostanut pikaruokaa. Istuin harmaalle penkille syömään pojilta evääksi saamaani nyhtökaurapitaa ja join vaivihkaa eiliseltä jääneen punaviinitilkan muovipullostani. Hetki sitten näkemäni vartijat eivät huomanneet mitään. Luin Anaïs Niniä ja odotin junaa, vielä tunti aikaa. Nin näytti rintansa psykoanalyytikolleen kysyäkseen, olivatko ne todella kehittymättömät, ja tuo parrakas lääkäri vastasi, etteivät suinkaan.

*

Kun junan saapumisaika lähestyi, täytin juomapulloni vessassa ja laskeuduin laiturin ovelle. Kohtasin kaksi keskisuomalaista tuttua yliopistoajoilta, he olivat olleet kirjamessuilla edustustehtävissä ja palaisivat kotiin samalla junalla. Toisen heistä olin nähnyt vilaukselta jo messuilla, mutta vasta nyt ehdin jutella enemmän. Juna oli myöhässä. Ensin vähän, sitten vähän enemmän, sitten hyvin paljon. Aloin huolestua, ehtisinkö Jyväskylässä kävellä tai juosta - luultavasti juosta - Muurameen lähtevään bussiin. Mutta kai johonkin baariin pääsisi lämmittelemään keskiyön autoa odotellessa, jos myöhästyisin edellisestä. Se ei vain yhtään houkutellut. Välillä äitini soitti ja kysyi, tarvitsenko uusia talvikenkiä, hänen kirpputorillaan olisi ehkä sopivat. Vastasin, että minulla oli jo ihan hyvät kengät.

Toinen tutuistani huomasi, että minulla roikkui takissani Suomen Yhdyspankin heijastin. Sanoin kehtaavani käyttää sitä, koska pankkia ei enää ollut olemassa. Siinä oli mielestäni hienot värit.

Juna saapui melkein puoli tuntia myöhässä, ja siitä puuttui viimeinen vaunu. Minä olin onneksi varannut paikan toisesta vaunusta, mutta ystäväni joutuivat etsimään paikan mistä löysivät. En enää nähnyt heitä matkan aikana. Vieressäni istui niin ikään Jyväskylään matkustava keski-ikäinen nainen. Vaununi oli aivan täynnä, ja vaikka osa matkustajista suhtautui ikävyyteen rauhallisesti, osa oli myös hyvin tyytymättömiä. Kaikkein tyytymättömin oli takanani istunut vanha mies, joka mutisi itsekseen, haukkui VR:n työntekijöitä amatööreiksi ja idiooteiksi, purki raivoaan myös puremalla omaa kättään ja vannoi, että polvikipunsa vuoksi hän ei ainakaan siirtyisi paikaltaan mihinkään, vaikka joku olisikin juuri sen paikan varannut. Urhoollisesti hymyilevä junailijanainen tyynnytteli häntä sanoen, että tuskinpa juuri hän joutuu mihinkään siirtymään, vaikka jossain vaiheessa matkaa istumapaikkoja ei kaikille riitäkään. Vanhan miehen vieressä istunut nuori nainen näytti teeskentelevän nukkuvaa kuulokkeet korvillaan. Säälin häntä.

Kävin välillä ravintolavaunussa syömässä pienen iltapalan, sillä perunalastut alkoivat kyllästyttää. Pohdin pitkään, ottaisinko Jaloviina-ryypyn vai mysli-viilin, ja päädyin lopulta jälkimmäiseen. Kun palasin, vanha mies seisoi käytävällä edessäni ja hänen housunsa roikkuivat niin, että pakaroiden yläosa paljastui. Hän väisti takaisin paikalleen ja minä istuuduin. Seuraavalla asemalla junaan nousi nainen, joka sanoi vanhalle miehelle, että tämä istui hänen paikallaan. Mies vastasi kovaan ääneen arvaavansa sen mutta aikovansa pysyä paikallaan, sillä kohta oltiin jo Jyväskylässä. Siinä vaiheessa vaunu oli jo tyhjentynyt, ja nainenkin tajusi nopeasti miehen äänensävystä ja käyttäytymisestä, ettei kannattanut vaatia juuri sitä paikkaa vaan istua jonnekin muualle.

Mies ähisi paikallaan ja alkoi käytellä tietokonettaan kiroillen aina välillä. Jostain syystä tietokone soitti vähän väliä tahattomasti musiikkia, niin että mies joutui reagoimaan siihen, tietenkin kiroillen. Lopulta kävi niin, että hän ei saanut musiikkia hiljenemään. "No mikä helvetti nyt..." hän manaili, ja minuakin alkoi jo hänen sekoilunsa kyllästyttää. Sitten tunnistin kappaleen, jota mies ei saanut hiljenemään: se oli torvisoittokunnan esittämä Marseljeesi. Mies kiroili kiroilemistaan sen soidessa, ja minä jouduin vaimentamaan nauruni. Marseljeesi on upea sävelmä. Kirjamessujen teemamaana oli ollut Ranska, ja minä ajattelin, miten hienoa olisi ollut, jos messujen aluksi tai lopuksi olisi soitettu Marseljeesi. Olin lähtenyt messuilta ennen niiden loppumista, joten jos Marseljeesi oli soitettu, se oli jäänyt minulta kuulematta, mutta tuskinpa sitä oli soitettu. "Allons enfants de la Patrie, le jour de gloire est arrivé!" hymisin mielessäni matkalla junan vessaan. Lopulta mies sai laulun vaimenemaan vähentämällä äänenvoimakkuuden nollaan. Olikohan nyt amatöörin ratkaisu.

Junan lähestyessä Jyväskylää minä valmistauduin panemaan juoksuksi heti asemalla. Ryhmityin junan ovelle toiseksi tai kolmanneksi (oli vaikea arvioida, oliko juuri sillä kohtaa kyse rivistä vai jonosta). Kaupungin valot näkyivät, paikoillanne. Juna hiljensi vauhtia, valmiina. Juna pysähtyi, ovi avautui ja ensimmäinen matkustaja astui ulos, nyt. Juostessani hiljaisten katujen yli mistä sattui heittelin kirjoista painavaa laukkuani kädestä toiseen. Puolivälissä juoksua hengästyin ja melkein luovutin. Vielä ei ollut bussin lähtemisaika eikä sitä näkynyt kadulla, ehkä sittenkin ehtisin, vaikken jaksanutkaan juosta koko matkaa. Pysäkillä, jolle ehdin minuutilleen bussin lähtöaikaan, seisoi nuori nainen, jolta kysyin, oliko bussi jo mennyt, eikä kuulemma ollut. Bussi saapui melkein  kymmenen minuuttia myöhässä, hengitykseni ehti hyvin tasaantua. Se ei kuitenkaan ollut se auto, jota olin odottanut. Kysyin kuljettajalta, oliko odottamani bussi tulossa, ja mies tarkisti aikataulusta, että ei ollut, tämä bussi korvasi sen. Vastaukseen tyytyväisenä hyppäsin kyytiin, joka kestäisi kauemmin kuin odottamani kyyti.

Bussissa oli lisäkseni vain kaksi muuta matkustajaa. Toinen heistä jäi jo yliopiston pysäkillä pois, ja nuori nainenkin jo Keljonkankaalla. Jäin yksin tekemään täysin tarpeettoman, puoli tuntia kestävän kierroksen Säynät- ja Muuratsaloon ennen Muuramen ydinkeskustaa. Table en Bois'n pysäkiltä ei noussut ketään bussiin lokakuisena sunnuntai-iltana vähän ennen keskiyötä, kuka olisi arvannut. Viimein pääsin määränpäähäni ja toivotin kuljettajalle hyvää yötä. Kävelin polkupyörälleni, jonka olin jättänyt tarkoitusta varten jo yli kaksi vuorokautta sitten viikonlopuksi R-kioskin eteen odottamaan. Siinä se oli edelleen, kuuraisena mutta toimintakuntoisena. Kypärääkään ei ollut viety takakorista, muuramelaiset olivat rehellistä väkeä. Puhdistin enimmät lumet pois, panin kypärän päähäni ja laukun takakoriin ja lähdin polkemaan viiden kilometrin matkaa.

Katuvalot paloivat vain Anjan puodille asti, siitä eteenpäin katu oli pimeä. Onneksi pyörässäni oli lamppu, vaikka himmeäkin. Ja onneksi juuri nyt ei satanut räntää, katu oli melko kuiva ja ruskeat lehdet rapisivat pyörän alla. Kun uskalsin nostaa katseeni tiestä taivaalle, näin tähtiä mustien pilvien välissä. Teollisuuskylässä vastaani ajoi kirkkain valoin pieni kaivuri. Se toi mieleeni suomalaisen kauhuelokuvan Kuutamosonaatti, vaikka siinä taidettiinkin ajaa traktorilla. Matka joutui kuin puoliunessa, jossa saatoin ollakin, mutta keskittyminen ja kylmyys pitivät minut hereillä kotiin asti. Siellä kaikki tietenkin jo nukkuivat, kissaa myöten. Saavuin kotiin puoli tuntia myöhemmin kuin olin odottanut, mutta olin tyytyväinen kirjoihin ja ihmisiin. Olin tehnyt ja sanonut melkein kaiken, mitä olin aikonut tehdä ja sanoa. Loppu ei riippunut minusta.