Minulla on kaksi pientä lasta, eikä isyys ole ollut sellaista kuin kuvittelin. Ehkä tiesinkin jo ennen lasten syntymää, että lapset yllättävät kuitenkin, enkä kuvitellut mitään. Mutta lapset ovat jotain, eivät ei-mitään. Siksi edes avoimin mielin vanhemmuuteen lähteminen ei auta vanhemmuudessa.
On samantekevää, millaisia lapseni ovat. Minä olen vanhempi, huoltaja ja isä, eivät he. Vastuu on minulla, ei heillä. Vastuussani puolisoni, jolla on osa vastuusta, on lasteni äiti. Yhdessä huolehdimme lapsistamme ja kasvatamme heitä kummien, isovanhempien ja varhaiskasvattajien tuella. Ja jos ihan rehellisiä olemme, niin emme jaksa. Selviämme kyllä, mutta niinhän humalaisetkin ennen pitkää, eikä se silti tee kovasta kännistä terveellistä. Mutta emme jaksa. Emme vain jaksa. Sellainen pikkujuttu vain.
Mutta en puhu kenenkään muun kokemuksesta, en edes puolisoni. Kun sanon, että emme jaksa, tarkoitan, että minä en jaksa. Kootusti voidaan siis sanoa, että me emme jaksa, koska molempia tarvitaan. Eikä sekään riitä.
En ole koskaan ollut yhtä väsynyt kuin lasten isänä, nämä pian neljä vuotta, joista kolme yhden lapsen isänä. En ole koskaan ollut yhtä varma siitä, että olen masennuksen partaalla ellen jo lievästi masentunut (tein netissä jonkin testin, jonka mukaan olin lievästi masentunut, mutta suhtaudun siihen varauksella, koska se oli nettitesti), en ole koskaan ollut yhtä hajamielinen ja huonomuistinen, yhtä kömpelö, yhtä hermostunut, levoton ja helposti ärtyvä, en ole koskaan aikuisiälläni sairastellut yhtä paljon ja niin pitkään, en ole koskaan pelännyt terveyteni puolesta yhtä paljon, en ole koskaan pelännyt yhtä paljon, en ole koskaan ollut yhtä tyytymätön itseeni ja elämääni, yhtä onneton. En ole koskaan lukenut yhtä vähän, tyhmistynyt yhtä paljon.
Kirjoitan tätä väsyneenä samaan aikaan kun pienempi lapseni, vauva, nukkuu päiväuniaan. Hän nukkuu tällä hetkellä niin pitkiä päiväunia, että voisin turvallisesti noudattaa sitä paljon toisteltua neuvoa väsyneille vanhemmille, että nuku silloin kun lapsikin nukkuu. Se voisi olla hyvä neuvo, ellei se olisi niin huono neuvo. En pysty nukkumaan aamupäivällä, koska olen joutunut heräämään ja päivä on ehtinyt valjeta. Nämä ovat biologisia tosiasioita, välttämättömyyksiä. Iltapäivällä, kun päivä alkaa hämärtyä, voisin nukkua, ellei lapsi olisi silloin hereillä. Niinpä minun on tyytyminen liian lyhyisiin ja katkonaisiin yöuniin. Univajeesta seuraa jokaviikkoinen päänsärky, jolloin viimeistään on pakko ottaa ylimääräiset iltapäivänokoset ja toivoa, että joku (yleensä puolisoni) selviää sillä välin lasten kanssa. Eivätkä nokosetkaan auta pitkälle, sillä olen jo niin vanha, että uneni ei eritä tarpeeksi elvyttävää kasvuhormonia. Uneni ei voi enää olla laadukasta, joten laatu pitäisi korvaa määrällä.
Muitakin neuvoja, asiantuntijoiden ja vanhemmuudesta selvinneiden ("selviämisestä" ks. toinen ja edellinen kappale), pienten lasten vanhemmille piisaa. Ne ovat kaikki epätoivoisia yrityksiä saada vanhemmat unohtamaan tulessa palamaton totuus, että he eivät vain jaksa. Vanhemmat eivät tarvitse neuvoja, he tietävät jo kaiken, ja sekin väsyttää heitä niin kuin tietämys hyvästä hoidosta väsyttää ylikuormitettua sairaanhoitajaa entisestään. Vanhemmat tarvitsevat apua, sillä lapset eivät ole heidän oma projektinsa, heidän elämäntapavalintansa, vaan aikuisiksi kasvatettavia ihmisiä, joita jotkut sattuvat saamaan, jos sattuvat, sellaisia kuin sattuvat.
Onneksi apua ja tukea on saatavilla. Ei kuitenkaan yleensä kellon ympäri, eikä aina heti silloin kun sitä tarvitaan. Viimekätinen vastuu on vanhemmilla, kellon ympäri. Ainoa keino, mikä todella tepsii, ainoa teko, mikä todella auttaa vanhempia, on tuon vastuun jakaminen. Vanhempia, huoltajia tarvitaan perheeseen lisää.
Usein vanhemmat yrittävät vain jakaa vastuuta keskenään eri tavoilla. Riittämättömistä yhteisistä resursseista ei kuitenkaan saa lisäresursseja uusjaolla, korkeintaan vaihtelun tuomaa hetkittäistä virkistystä, jos sitäkään. Jos jotkut vanhemmat tajuavat tämän ja haluavat vaihtelun sijaan keskittyä selviämään siitä, minkä osaavat paremmin, eivätkä käyttää olematonta aikaa uusien asioiden opetteluun, heidän puolisonsa saattavat pahastua, koska se nyt vain tuntuu paremmalta, että yritetään kaikkea. Lisäksi väsyneet vanhemmat väsyttävät toisiaan ymmärtämättömyydellään, joka johtuu väsymyksen aiheuttamasta empatiavajeesta. Jotkut äidit esimerkiksi puhuvat "miesflunssasta" viitaten sillä siihen, että isät eivät jaksa sairaina hoitaa lapsiaan ja kotia yhtä paljon kuin äidit, että isillä on varmaan ihan oma, ärhäkämpi flunssaviruksensa. Tai sitten paheksutaan puolisoa, joka työssä jaksaakseen nukkuu toisessa huoneessa korvatulpat korvissaan samalla kun toinen enimmäkseen valvoo vauvan kanssa. Väsymys siis ajaa vanhemmat ilkkumaan sairastavia puolisoitaan ja halveksumaan työkyvyn ylläpitämistä. Jo sen pitäisi riittää tajuamaan, että väsymystä vastaan pitää taistella kaikin voimin. Ei pitäisi tarvita todeta lisäksi vaikkapa, että jo vähäinen univaje altistaa monille sairauksille ja saa meissä aikaan geneettisiä muutoksia.
Todetaan kuitenkin rehellisyyden nimissä, että väsymystä on kahdenlaista. Pienemmän lapseni kummitäti kävi tässä kerran meillä kylässä ja kysyi, miten menee. Vastasin tietenkin, että väsyttää. Hän esitti tarkentavan kysymyksen: olenko väsynyt fyysisesti vai henkisesti, eli olenko ruumiillisesti uupunut vai pikemminkin kyllästynyt. Sanoin, että ruumiillisesti, että tarvitsisin yhdeksän tuntia unta päivittäin jaksaakseni. Mutta olen minä myös kyllästynyt - fyysiseen väsymykseen. Mihin tahansa muuhun kyllästyminen on lievennettävissä ajattelulla, koska ajattelu toimii yleensä ihan hyvin silloin kun ei väsytä. Voi esimerkiksi ajatella, että lapset ovat rakkaita ja kauniita, että he kasvavat pian toivon mukaan ihaniksi aikuisiksi, että meillä on melkein kaikki hyvin tai ainakin paremmin kuin monella muulla perheellä maailmassa. Väsyneenäkin näihin ajatuksiin kykenee - juurihan kirjoitin ne tähän! - mutta ne eivät luovuta kaikkea energiaansa ruumiille. Ja kun on oikein väsynyt, tuntuu ettei niissä mitään energiaa olekaan. Tyhjiä sanoja niin kuin "tahdonvoima", "tsemppi" ja muut sellaiset.
Vanhemmuutta on usein verrattu työhön, kovaan työhön. Vertaus on osuva. Vanhemmuus on enimmäkseen suorittavaa työtä, koska lapset ovat niin kuin se koira Olemisen sietämättömässä keveydessä: he arvostavat rutiineja ja yksinkertaista elämää. Ärsykkeitä ei saa olla liikaa, koska hermosto kehittyy 25 - 30-vuotiaaksi asti. Vanhemmuus on vastuuta ja työtä kellon ympäri. Yleisesti kohtuullisena työaikana pidetään kahdeksaa tuntia päivässä. Loput kuusitoista tuntia on lepoa ja virkistystä. Lepoa ja virkistystä vanhemmat eivät saa tarpeeksi. Siksi tarvitaan lisää aikuisia. Jos joku huoltajista voi ottaa lapsen työkseen (niin ettei hänen tarvitse tehdä "oikeaa työtä"), riittää, kun aikuisia on kolme yhtä lasta kohden. Jos ei voi, aikuisia tarvitaan neljä.
Kun pohdimme puolisoni kanssa toisen lapsen saamisen todennäköisyyttä lisäävien toimien aloittamista (noita toimia kutsutaan myös lapsen "hankkimiseksi", mutta se on harhaanjohtavaa - kaikki lasten saamisen todennäköisyyttä lisänneet tietävät, ettei lapsia "hankita" vaan saadaan), isäni sanoi, että siinähän kaksi lasta menee missä yksikin. Isäni on usein oikeassa, mutta ei sillä kertaa. Kahden lapsen läsnäolo vaikeuttaa moninkertaisesti yhden lapsen huomioimista. Lapsiahan täytyy huomioida yksi kerrallaan. Mutta kun lapsia on kaksi, ne reagoivat myös toisiinsa. Reaktiot aiheuttavat sen, että yhden lapsen huomioimisen lisäksi on paitsi huomioitava toistakin lasta myös käsiteltävä noita reaktioita, samaan aikaan. Se on mahdotonta.
Miten sellainen perhe muodostetaan, jossa on kolme tai neljä aikuista? Joskus oli kai enemmän perheitä, joihin kuului vanhempien ja lasten lisäksi isovanhempia. Nykyään se on harvinaisempaa, lähinnä kai siksi, että sukupolvien väliset elämäntapa- ja ajatteluerot ovat kasvaneet. En minäkään tulisi toimeen vanhempieni kanssa saman katon alla. Pitää luultavasti olla suunnilleen samanikäisiä huoltajia, ystävyksiä, joista jotkut ovat pareja, jotkut välttämättä eivät, kunhan viihtyvät keskenään ja hoitavat ja kasvattavat kukin vuorollaan lasta. Tai toki ihan miten vain, kunhan aikuisia on niin paljon, että kukaan ei sorru elämän painon alla.
Mutta tämähän tarkoittaisi, että lapsia pitäisi tehdä/saada paljon vähemmän, joku sanoo. Entä huoltosuhde? No, hyvällä maahanmuutto- ja tulonjakopolitiikalla sekä nykyisin melko terveiden ikäihmisten ja sinkkujen arvostuksella pääsee pitkälle, mutta pidemmän päälle kaikkien pitäisi kai vain tulla toimeen vähemmällä, jotta saisimme viimein kasvatettua hyviä ja terveitä sukupolvia eikä väestön silti tarvitsisi jatkuvasti kutistua. Työajan pitäisi lyhentyä tai työn muuttua sellaiseksi, että lapset voivat olla siinä jotenkin mukana ja silti pysyä lapsina. Kaikki riippuu siitä, millaiseen yhteiskuntaan lapset kasvatetaan, miten monimutkaiseen yhteiskuntaan. Tai pikemminkin, millaisen yhteiskunnan haluamme lastemme muodostavan. Kai ainakin sellaisen, jossa ihmisiä ei ole liikaa? On nimittäin paitsi huoltosuhde myös ympäristön kantokyky. Ja ennen kaikkea vanhempien kantokyky.
Mitä pidempään valitusvirsi jatkuu, sitä sekavammaksi se käy. Kunpa saisi levätä ja virkistäytyä. Niin kuin vilpolassa nukkuva tyttäreni.
