Edellisestä blogikirjoituksestani on yli viisi kuukautta, mutta siihen on hyviä syitä: toisen lapsen syntymä ja muutto toiselle paikkakunnalle, jossa asumismuotokin vaihtui. Työkiireitä on yhä, mutta nehän eivät saa estää kirjoittamista. Kerron siis nyt, mitä tapahtui huhtikuun kahdeksantena ja yhdeksäntenä, kun kävin siivoamassa ja luovuttamassa pois vanhan asuntomme.
***
Olisi oikeastaan pitänyt valita puoli kuudelta Jyväskylästä lähtevä Onnibus, niin olisi ollut enemmän aikaa siivota. Toisaalta olisin ehkä ollut niin väsynyt perillä, että olisin viimeistään iltapäivällä saanut päänsäryn, jolloin siivoamisesta ei olisi tullut mitään. Niin ainakin pelkäsin. Hyvä siis, että hyppäsin vasta puoli kymmeneltä kytkintä nostaneen auton kyytiin. Sitä varten piti ensin raahautua Muuramen Niittyahosta teollisuuskylän pysäkille, josta vakiovuoro vei minut Jyväskylän Matkakeskukseen. Puoli yhdeksältä tuo bussi oli yllättävän täysi. Kuljettaja oli miellyttäväkäytöksinen mies eikä veloittanut yhdensuuntaisesta metkasta kuin viisi ja puoli euroa, vähemmän kuin olin odottanut. Bussissa kirjoitin tekstiviestin puolisolleni, että bussi oli tullut ajallaan. Ehdin siis hyvin Onnibussiinkin. (Koska muuttosiivouksen aikataulu oli kireä, meitä jännittivät kaikki siirtymät.)
Matkakeskuksella ihmettelin, miltä laiturilta Helsinkiin Lahden kautta ajava Onnibus mahtaa lähteä. Oli hiljaista, mutta lähtöajan lähestyessä huomasin, että laiturille numero neljä kerääntyi noin tusinan verran ihmisiä. Aloin ounastella, että tuohon se pysäköi. Menin lähemmäksi ja katsoin noita ihmisiä: nuoria opiskelijoita ja vaihto-opiskelijoita; työssäkäyvän aikuisen näköisiä tai työttömiä (eihän niitä erota toisistaan), todennäköisesti sitä sukupolvea, joka ei erehdy haavoittamaan itseään työllä; pirteitä eläkeläisiä värikkäine matkalaukkuineen. Kun punamusta bussi kurvasi laiturille, Matkakeskuksesta purkautui ainakin saman verran lisää matkustajia, samoja ihmisryhmiä. He kaikki näyttivät iloisilta ja elämänhaluisilta; yhteiskunnan parhaat voimat pakkautuivat kaikki samaan bussiin. Onnibussiin.
Matkan aikana yritin torkkua, koska olin väsynyt (kotona kaikki oli vielä melko sekaisin). Puolisoni soitti minulle pari kertaa kysyäkseen jonkin esineen sijaintia, jota en tiennyt, mutta pian hän onneksi lopetti soittelun ja antoi minun nukkua jotenkuten.
Havahduin huoleen nähdessäni kylttejä, joissa luki Tampere. En kai noussut sittenkin väärään bussiin? Miten olisimme ajaneet nelostietä Tampereelle? Eihän siinä ollut järkeä. Katsoin ympärilleni. Kyllä tämä vähän Tampereelta näytti, mutta ei kai mitenkään voinut. Kuljettaja kuulutti rautatieasemasta, mutta en saanut selvää, minkä kaupungin asemasta. Lopulta näin, että jossakin luki Lahti, ja rauhoituin.
Bussi pysäköi Marskin aukion eteen. Aukiolla kohosi Marskin patsas. Sen juurelle oli ehkä romanien kansallispäivän kunniaksi laskettu vihreä seppele ja vihreä risti, joissa oli vihreän lisäksi sinistä ja valkoista. Tuuli kovasti, ja näin, miten vihreä risti lennähti monen metrin päähän aukiolle. Monet kävelivät sen ohi, mutta lopulta mustapukuinen lenkkeilijämies, joka kantoi Lidlin muovikassia, vei ristin takaisin paikalleen. Hän yritti monta kertaa asettaa sen pystyyn patsaan jalustaa vasten, mutta se kaatui aina. Lopulta mies luovutti ja jätti ristin vain lojumaan maahan toisen seppeleen viereen, olihan se sentään patsaan juurella. Tuuli koetteli ristiä yhä, mutta se ei ehtinyt lennähtää toistamiseen pois paikaltaan, kun bussi jo jatkoi matkaansa.
Ehdin lukea vain jonkin aikaa Pentti Holapan Tinaa-romaania ennen kuin jäin pois Viikin pysäkillä, jolta minun piti tulla paikallisbussilla jonkin verran takaisin Vantaan Mikkolaan. Kiersin tien toiselle puolelle, jossa vanha mies puhui toisille bussiaan odottaville, että hän aikoi nousta Onnibussiin. Lippua hänellä ei ollut, mutta rahallahan ne kuljettajat lahjotaan, hän totesi. Jostain syystä hän kuitenkin nousi Porvoon bussiin. Miksi hän sanoi nousevansa Onnibussiin, jos kuitenkin nousi Porvoon bussiin, ihmettelin kovasti. Pian tuli minun bussini, numero 731. Kuljettaja oli ajaa monen pysäkin ohi, ja matkustajien piti huutaa hänelle päästäkseen pois oikealla kohdalla. Sitten kuljettaja eräällä pysäkillä alkoi itse huudella jotain, josta en saanut selvää, mutta koska kaikki jäivät kyydistä sillä pysäkillä, jolla juuri kukaan ei yleensä jäänyt, katsoin parhaaksi tehdä niin itsekin. Keräsin häthätää levittelemäni myssyt, hansikkaat ja muut ja pelkäsin, että jotain unohtui bussiin. Edessämme oli toinen bussi, josta tuli huoltomiehen näköinen mies meidän bussillemme ja johon kuljettajamme asettui. Siirryimme sitten tuohon toiseen bussiin ja jatkoimme matkaa. Sellaista minulle ei ollut koskaan pääkaupunkiseudulla asuessani tapahtunut. Kuljettaja oli ajaa vielä yhden pysäkin ohi - sen, jolla minunkin piti jäädä kyydistä, koska tarkoitukseni oli mennä Snackyyn syömään ennen siivousurakkaa.
Olin suunnitellut Snackyssä käymistä jo kauan. Olimme ajaneet monta kertaa sen ohi hakiessamme lähi-Lidlistä banaanilaatikoita, ja olin monta kertaa todennut, että tuolla minun täytyy varmaan sitten muuttosiivousreissullani syödä lounas, koska se oli niin lähellä vanhaa kotiamme, kävelymatkan päässä. Sen pihassa oli jo kauan mainostettu kalakerrosateriaa, luultavasti ainoaa ateriaa, jonka kehtaisin siellä tällaisessa poikkeustilanteessa syödä. Oikaisin suorinta tietä tien ylitse voittaakseni aikaa ja astuin sisään.
Pöydissä istui enimmäkseen työmiehiä: suomalaisia, venäläisiä ja virolaisia. Tein tilauksen ja ostin myös kaksi suklaapatukkaa, jotka olivat tarjouksessa. Myyjä sanoi, että pitäähän jälkiruokakin olla. Hämmästelin hetken, mitä hän tarkoitti, kunnes ymmärsin hänen viittaavan patukoihin, joita en todellakaan ollut ajatellut jälkiruoaksi vaan välipalaksi sitten joskus. Hain sivupöydältä juoman, appelsiinilimsan, jonka valutin hanasta ensin kahvimukiin, koska en heti tajunnut, että pöydällä oli isompiakin virvoitusjuomamukeja. Tajuttuani kaadoin limsan kahvimukista isompaan mukiin, heitin kahvimukin roskiin ja istuuduin pieneen pöytään.
Mietin hetken, olisiko sopivaa lukea Holappaa, kun pöydällä lojui myös jokin iltalehti. En enää muista, kumpaan päädyin. Luultavasti Holappaan. Kohta myyjä toi aterian ja toivotti hyvää ruokahalua. Miksiköhän ranskalaiset asetellaan sellaiseen tötteröön, joka niiden painosta aina kaatuu tarjottimelle? Luulisi olevan siistimpää, jos tötterö pysyisi pystyssä. Isompi tötterö, joka olisi painotettu pohjasta, ajaisi asian hyvin. Miksi pikaruokaloissa ei tapahdu tuotekehittelyä? Hain ranskalaisille ketsuppia. Otin ensin pieniä pusseja, jotka eivät riittäneet mihinkään, kunnes muistin, että pikaruokapaikoissa piti ottaa pieni teepussinmentävä kertakäyttöastia ja koota ketsuppia siihen. Lopulta ruokailu alkoi sujua, vaikka mieluummin kuin limsaa olisin juonut valkoviiniä, olihan hampurilaisen välissä kalaa.
Vatsani täyttyi, ja astuin ulos Snackystä. Oikaisin Snackyn takapihan kautta kadulle voittaakseni aikaa, oli kiire päästä aloittamaan suursiivous. Kadulla näin jonkun kokoomuslaisen ison vaalimainoksen, jossa oli paljon tekstiä, näkemykseksi maamme tilasta tarkoitettua. Siinä luki, että "olemme vaipuneet apatiaan". Muistin Onnibussiin nousseita ihmisiä enkä voinut ymmärtää, mistä mainoksessa puhuttiin. Minäkin olin pontevasti menossa siivoamaan. Myöhemmin vaaleissa tuo nainen jäi valitsematta.
Astuin sisään tyhjään asuntoon, vanhaan kotiimme Maarukanmetsässä. Tai ei se ihan tyhjä ollut: eteisessä ja olohuoneessa oli paljon roskia muuton jäljiltä, ja joihinkin kaappeihin oli ehkä unohtunut tavaraa, joka piti joko hävittää tai ottaa mukaan siivouksen jälkeen. Panin toimeksi, sillä asunnon lopputarkastus olisi jo seuraavana päivänä kello 13. Minulla meni kauan ennen kuin sain lajiteltua roskat kuivajätteeksi, kartongiksi ja paperiksi. Sitten raahasin ne säkeissä ja sylissäni hissiin. Tuuli oli yltynyt, ja matkalla roskakatokselle isompi pahvinpala lennähti sylistäni ja kolahti lähimpään autoon parkkipaikalla. Autoon ei tullut lommoa. Vihoissani ja mielessäni kiireeseen vedoten jätin kartongit taittelematta, kun sulloin ne kierrätysastiaan.
Asuntoon oli jätetty paljon siivousvälineitä minua varten: rättejä, sankoja, pyyhkimiä, pesuaineita ja paperia. Päätin aloittaa hyllyistä, joita oli paljon ja joista ehkä löytäisin unohtunutta omaisuutta. Makuuhuoneessa oli puhtaimmat hyllyt. Perimmäisen hyllyn ylänurkassa oli yhä aukko, johon edellinen asukas oli piilottanut tyhjiä olutpulloja ja -tölkkejä. Luultavasti sinne oli jokunen vielä jäänytkin, koska en ollut saanut kaikkia pois pari vuotta sitten asuntoon muutettuamme.
Seiniäkin piti vähän pyyhkiä, vaikka niiden tahrat olivat tiukassa. Olohuoneen patterin ja seinän välistä löysin kaksi leluautoa, punaisen urheiluauton ja kaksikerroksisen bussin, joka oli hyvin kolhiutunut. Ne eivät olleet tyttäreni leluja, mutta toisin ne hänelle tuliaisiksi. Ihmettelin, miksi emme olleet huomanneet niitä kukkapöydän takaa koko sinä aikana, jonka olimme asuneet Maarukanmetsässä.
Ikkunatkin piti pestä ainakin sisältäpäin ja saunan pikkuikkunan turhanpäiväisen sälekaihtimen pyöritysvipu korjata. Kokeilin ilmastointiteippiä mutta en saanut sitä korjattua. Annoin olla, sillä se oli ollut rikki jo silloin kun muutimme asuntoon, ja kiirehdin pesemään ikkunoita. Osa niistä oli jo pesty, mutta piti pohtia, oliko parvekelasien peseminen tarpeen. Siivousohjeet eivät olleet tältä osin yksiselitteiset. Astuin parvekkeelle, jonka kaikkia pölyjä en millään saanut lakaistua pois. Yhdessä lasissa oli näkyviä, rumia tahroja. Soitin puolisolleni kysyäkseni hänenkin mielipidettään ja koskettelin sormellani tahroja, joihin kosketuksellani ei tuntunut olevan mitään vaikutusta. Niiden täytyi olla ulkopuolella. Puolisoni käski jättää pesemättä. Lopetin puhelun, pesin hetken muita ikkunoita ja söin eväitäni. Kello kävi, olin huhkinut jo monta tuntia. Lopulta päätin kuitenkin varmuuden vuoksi pesaista parvekelasit, vaikka sen vuoksi pääsisin Helsinkiin yökylään vasta iltamyöhällä.
Laseista valui hirvittävästi mustaa mönjää - märkää pölyä kaiketi - jota pyyhin pois sekä talouspaperilla että sanomalehdillä. Joitain saippuaisia pisaroita roiskui lasien välistä ulkopuolelle, jossa kirkas iltapäiväaurinko kuivatti ne lasiin melkein välittömästi. Sille en voi mitään, ajattelin. Kun pääsin rumien tahrojen kohdalle, ne hävisivätkin yllättäen muutamalla pyyhkäisyllä. Hyvä, että olin ryhtynyt pesemään laseja, tuumin, koska muuten noiden tahrojen todellinen sijainti olisi selvinnyt vasta seuraaville asukkaille ja niistä olisi voinut koitua meille lasku.
Lopulta sain lasit puhtaiksi. Mitä vielä ehtisin siivota ennen kuin olisi pakko lopettaa siltä päivältä? Valitsin keittiön, jossa olikin paljon tekemistä. Uunin ja jääkaapin puhdistamisessa oli mennyt tunteja, joten paljon jäisi seuraavallekin päivälle. Illan hämärtyessä jynssäsin tiskipöydän kaakelin tahroja. Väsytti ja käsiä särki, eikä tahroja hämärässä kunnolla erottanut. Muutenkaan jynssääminen ei tuntunut niihin tehoavan. Turhauduin ja synkistyin. Ajattelin, ettemme koskaan enää asuisi tässä asunnossa. Ajattelin perhettäni uudessa kodissamme ja itseäni siivoamassa tyhjää, likaista ja äänetöntä asuntoa illan pimeydessä. Oli pakko lopettaa ja päästä ulos, pois.
Ulkona pysäkillä katsoin kelloa, joka oli yhdeksän. Olin tehnyt töitä seitsemän tuntia. Seuraavana päivänä ei olisi niin paljon aikaa, kun pitäisi vielä pestä lattiat ja kylpyhuone. Arvelin kuitenkin ehtiväni, ja olihan pakko levätäkin välillä. Matkustin bussilla, junalla ja metrolla. Kävelin ystäväni asunnolle, jonne tämä ilmaantui vähän myöhemmin. Menin ensin suihkuun, jonka hanaa en osannut käyttää ennen kuin olin kysynyt ystävältäni neuvoa. Söimme iltapalaa, joimme teetä ja keskustelimme perheestä, politiikasta ja kotieläimistä. Sitten kävimme nukkumaan.
Aamulla heräsimme seitsemältä ja söimme aamupalan. Se muistutti edellisen illan iltapalaa. Ystäväni lähti töihin ja minä jatkamaan siivousta. Kuljimme osan matkasta yhdessä metrolla ja junalla ja keskustelimme perheestä, politiikasta ja uskonnosta. Asematunnelissa ohitimme Johanna Sumuvuoren, joka oli jakamassa vaaliesitteitä, ja ihastelimme Juhana Vartiaisen hauskaa vaalislogania "Hyvinvointivaltio ja markkinatalous".
Kun olin eronnut ystävästäni ja päässyt asunnolle, lorautin summamutikassa keltaista, appelsiinimehulta näyttävää pesuainetta sankoon ja aloin rievun kanssa kontata lattioita puhtaaksi. Toivoin, että minulla olisi ollut vielä pölynimuri, jotta olisin voinut poistaa irtoroskat ennen luuttuamista. Eiih, en jaksaisi. Äkkiä nyt kaikki. Miksi siivouskomerossakin oli vielä rojua, paljolti roskiin heitettävää? Miksi olin jättänyt makuupussini eteisen kaappiin? Minullahan oli yösija tiedossa hyvissä ajoin ennen muuttoa. Vieläkö seinilläkin oli pölyä, jota pitäisi harjata pois? Ja nuo tahrat kaakelissa, ei tule mitään.
Kuurasin välillä kylpyhuonetta. Saunan lauteita pyyhkäisin hyvin nimellisesti. Kun kylpyhuone lainehti huuhteluvedestä, jota en ollut vielä ehtinyt kuivata pois, ovikello soi. Olin puolipukeissa, koska oli tullut kuuma. Avasin oven. Sen takana oli sama mies, joka oli tehnyt asunnon ennakkotarkastuksen. Lopputarkastaja siis. Hän oli tunnin etuajassa. Kun ilmoitin sen hänelle ja samalla sen, että siivous oli kesken, hän katsoi papereitaan hämmästyneenä mutta pyysi silti saada tulla sisään tekemään tarkastuksen. Päästin hänet ja menin kuivaamaan kylpyhuonetta. Hän katseli lähinnä keittiötä ja kysyi, oliko astianpesukoneen irrottaminen hoidettu itse vai huollon kautta. Itse, vastasin. Kylpyhuoneessa mies kiinnitti huomionsa pesuainetelineeseen suihkunurkkauksessa. Hän kysyi, oliko minulla ruuvimeisseliä. Sanoin, että on. Sitten hän pyysi minua irrottamaan telineen. Pian hän sitten lähti ja jätti minut suorittamaan siivouksen loppuun.
Otin ruuvimeisselin ja menin irrottamaan telinettä. Se ei onnistunut, koska meisseli oli vääränlainen. Olin vähitellen kasannut tavaroitani porraskäytävään pois viimeisten pyyhkäisyjen tieltä eteisessä ja ajattelin, että varmaan pukeudunkin vasta siellä. Huomasin, että alakerran naapuriin meni huoltomies. Tuumin, että häneltä voisin ehkä lainata oikeanlaista meisseliä. Sitten huoltomies lähti naapurista sanoen tälle, että palaa pian. Mutta hän ei palannutkaan pian, ja tilaisuus lainata meisseliä meni sivu suun.
Palasin vielä keittiöön ja tajusin, että en ollut pyyhkinyt leikkuulaudan alla sijaitsevia laatikoita. Nehän oli nyt tarkastettu. Kauhistuin, kun näin hirveät keot leivänmuruja alimmaisen laatikon perällä. Onneksi tarkastaja oli varmasti ajatellut, että hoidan ne vielä, ja niin hoidinkin, kun nyt sattumalta muistin.
Vein kaikki roskiksi luokittelemani roskiin ja pakkasin loput, monin paikoin epämääräiset roinat kasseihin ja laukkuihin, joita aloin kantaa. Mukanani oli myös sanko, josta törrötti ikkunanpesimen irtovarsi, ja A-tikkaat, jotka minun piti palauttaa Tikkurilaan. Kello oli yksi. Olisin nipin napin ehtinyt siivota asunnon valmiiksi tarkastusta varten, jos mies ei olisi tullut etuajassa. Seuraava tavoitteeni oli ehtiä Pohjois-Haagaan, johon minun tuli luovuttaa asunnon avaimet, neljään mennessä. Iltapäivästä näytti tulevan lämmin, ja kantamukseni olivat raskaat.
Ajelin hitaasti kahdella bussilla Tikkurilaan, koska en jaksanut vaihtaa junaan. Melkein ajoin oikean pysäkin ohi. Ojensin A-tikkaat Niemisille ja pahoittelin, etten ehtinyt jäädä teelle, koska minun piti ehtiä junalla Huopalahteen. Sain Niemisiltä mukaani kirjekuoressa kirjan, joka minun piti toimittaa avoanopilleni. Se ei paljon painanut kaikkien muiden seassa. Olin iloinen, että minulla ei enää ollut A-tikkaita ristinäni, mutta ikkunanpesimen irtovarsi töksähteli joka paikkaan ja pyöri sangossa valtoimenaan.
Yritin ehtiä nopeaan Pasilan-junaan, mutta se oli juuri sillä kertaa myöhässä, joten oli pakko kitkutella N-junalla. Ehdinpähän vähän lueskella siinä istuessani. Ja ehtisin varmaan joka tapauksessa. Pasilan asemalla joku nainen kysyi, mihin se juna, johon minäkin olin astumassa, menisi, ja kahden tytön tavoin annoin hänelle väärän vastauksen. Nainen palasi toiselle raiteelle ja kyseli sielläkin, minkä johdosta hän tuli takaisin. Sitten pahoittelin, että olin vahingossa antanut väärää tietoa.
Olin suunnitellut valmiiksi reitin, jota kulkisin Huopalahden asemalta lukkoliikkeeseen, mutta kadut eivät näyttäneet kulkevan niin kuin olin kartalta katsonut. Kysyin neuvoa eräältä rouvalta ja löysin tien. Ylämäkeä ja alamäkeä, kuuma. Ohitin kaksi pizzeriaa, jotka sijaitsivat sopivasti lukkoliikkeen vieressä. Evääni olivat vähissä, olin mussutellut pähkinöitä pitääkseni pahimman nälän loitolla. Jompaankumpaan menisin syömään, kunhan avaimet olisi palautettu.
Lukkoliikkeessä piti odottaa kauan, että kaikki allekirjoitettavat paperit oli tulostettu. Odottaessani katselin hyllyä, jossa oli pieni kassakaappi, joka maksoi parisataa euroa. Hyllyssä oli myös hassuja oravaveistoksia, jotka maksoivat vähän toistasataa. Suunnittelin vitsailevani, että myytte näemmä sekä kassakaappeja että kassakaappien vartijoita, vaikka aloinkin epäillä, että oravien paikalla kuului olla pienempiä, halvempia kassakaappeja ja että oravat olivat vain väliaikaisesti niiden paikalla. En kuitenkaan vitsaillut vaan allekirjoitin paperit ja kysyin, kumpaa pizzeriaa mies suosittelisi. Hän sanoi käyneensä vain toisessa, jossa oli kuulemma hyvä salaattipöytä. Menin siihen.
Tilasin kasvispizzan. Olin ainoa asiakas tuona torstaisena iltapäivänä. Kun olin syönyt pizzan, kustantaja soitti. Hän sanoi, että käännetään sitten lopulta se toinenkin norjalainen romaani. Ilahduin siitä, että sain lisää töitä. Sen kunniaksi ostin paluumatkalla Siwasta Magnum Silver Marc de Champagne -jäätelön, joka ei kyllä maistunut yhtään samppanjalta, mutta tuntui silti juhlavalta. Sitä oli kylläkin vaikea syödä, kun piti samalla kantaa ikkunanpesimen irtovartta sangossa, makuupussia ja muuta.
Huopalahden asemalla tunsin, että ilma alkoi viiletä. Olihan kello kohta jo viisi. Kuudelta lähtisi Kampista Onnibus kotiin, sinne pitäisi vielä jaksaa. Matkustin junalla Helsingin rautatieasemalle ja kävelin koko matkan sieltä Kamppiin, olihan kaunis ilma. Kampin edessä Markus Drake ojensi minulle lentolehtisensä kysyen, äänestänkö Uudellamaalla. Vastasin myöntävästi ja otin lehtisen. Johtuikohan sangosta, jossa ikkunanpesimen irtovarsi heilui, että hän tunnisti minut ei-helsinkiläiseksi, sitä en saanut koskaan tietää. Mutta eihän Johanna Sumuvuorikaan ollut aamulla ojentanut minulle lappuaan, eikä minulla vielä silloin ollut sankoa varsineen. Ehkä se johtuikin harmaasta K-Citymarketin talvitakista.
Onnibussia piti odotella pitkään, koska se oli myöhässä. Välillä istuin, välillä seisoin odotellessani. Olin jo melkein lukenut Holappani loppuun. Kun bussin piti jo tulla, päätin seisoa loppuajan, koska bussissa saisin istua tarpeeksi. Kyllästyin sangossa heiluvaan ikkunanpesimen irtovarteen ja sulloin sen reppuuni, jonka vetoketjun välistä se sitten törrötti. Varmaan oli parempikin, ettei tavaratilassa kulkeva sanko sisältäisi sinne tänne heiluvia osia.
Vähitellen kaikki matkustajat seisoivat hajanaisissa jonoissa ja riveissä. Onnibussin työntekijä ilmoitti, että menee vielä jonkin aikaa. Ilmoituksen kuullessaan monet korjasivat asentoaan, ja niin minäkin käännähdin kannoillani. Silloin repusta törröttänyt irtovarsi läpsähti vasemmalla puolellani seisseen nuoren naisen käsivarteen. Pyysin anteeksi, ja nainen vastasi, ettei se mitään. Vähän ajan kuluttua päätin ottaa repun selästäni, koska se alkoi painaa harteitani. Silloin pesimen varsi läpsähti oikealla puolellani seisseen nuoren naisen takamukseen. Pyysin anteeksi, ja nainen vastasi hymyillen, ettei se mitään. Onnibussilla matkustavat ovat mukavia ihmisiä, jotka eivät vähästä pahoita mieltään.
Lopulta bussi pääsi matkaan viisitoista minuuttia myöhässä. Asetuin sen toiseen kerrokseen kahden ranskaa puhuvan nuoren naisen viereen, koska taustalla kuuluva melko hiljainen ranskankielinen höpötys oli rentouttavaa. Toinen naisista hymyili, kun mutkassa pitkä kaulahuivini putosi käytävälle pääni yläpuolelta. Sain Holapan luettua loppuun ja aloitin Yoshida Kenkôn Joutilaan mietteitä (suom. Kai Nieminen). Lähempänä istunut nainen katseli minua vähän väliä muttei puhunut mitään. Kun kuljettaja kuulutti aikataulutietoja, kuuntelin tarkkaavaisesti ja valmistauduin tulkkaamaan naisille, jos he näyttäisivät harmistuneilta siitä, että eivät ymmärtäneet sanaakaan. He eivät kuitenkaan osoittaneet mitään sellaista, joten en tuppautunut kysymään, kiinnostaisiko heitä kuulla suomennokseni. Pian naiset vaihtoivat paikkaa ja ikkunan viereen asettunut alkoi nukkua. Toinen katseli kuvia älypuhelimestaan. Minä keskityin kirjaani.
Hieno miete oli se, joka kertoi kiivaasta piispasta. Tämä ei ollut mielissään siitä, että kansa kutsui häntä "Enoki-piispaksi" enoki-nimisen puun mukaan, joka kasvoi luostarin pihassa. Hän kaatoi puun, mutta sen jälkeen häntä alettiin kutsua "Kantopiispaksi", koska puusta oli jäänyt kanto. Se suututti piispaa vielä enemmän. Hän revitytti kannon maasta, mutta siitä jäi kuoppa, jonka sade täytti vedellä. Sen jälkeen miestä alettiin kutsua "Lätäkköpiispaksi".
Nainen havahtui kylmään ja pyysi ystäväänsä ojentamaan takkinsa. Ilta alkoi pimetä. Katselin taivasta ja metsämaisemaa moottoritien laidalla. Näin kaksi isoa mäntyä erillään toisista puista. Taivaanranta oli ensin punakeltainen, sitten (Vaajakoskella) se muuttui vihreäksi. Kirjoitin punamustaan muistikirjaani: "Kun aurinko laskee ja värjää taivaan punaiseksi ja keltaiseksi, on turvallinen olo: jalat ovat maassa ja mieli tyyni ja levollinen. Mutta kun aurinko on laskenut ja taivaanranta vihertää kolkosti, tuntuu kuin maailma syöksyisi pimeään ja kylmään avaruuteen, huimaa ja ahdistaa."
Perillä Jyväskylän Matkakeskuksessa toinen ranskaa puhuneista naisista alkoikin puhua espanjaa jonkun vaihto-opiskelijan kanssa, joka oli tullut häntä vastaan. Menin hetkeksi sisälle Matkakeskukseen. Koska evääni olivat loppu ja minulla oli yhä nälkä, ostin lämpimän paninin. Se oli niin kuuma, että melkein poltin siihen itseni. Matkakeskus suljettiin kaksikymmentä minuuttia ennen vakiovuoroni lähtemistä, joten oli pakko siirtyä ulos penkille.
Laiturien viereen ajoi henkilöautolla mies, joka näytti odottavan kahta pikkutyttöä. Nämä juoksivat auton luokse, ja toisella oli sylissään pieni koira. Autolla koiraa kantanut tyttö suuttui ja lähti pois, ja toinen tyttö lähti hänen peräänsä. Mies jatkoi ajelua ympäri laitureita tyttöjä odottaen. Tytöt riitelivät ja huusivat toisilleen. En ymmärtänyt, mistä oli kyse. Oli jo aivan pimeää, ja minulle tuli paha mieli tuosta mekastuksesta. Jatkoin muistikirjaani: "Ja kun yö on tullut ja taivas on musta, maailma pysähtyy ja kaikki öiset teot näyttävät niin merkityksettömiltä, että olisi parempi vain käydä nukkumaan." En todellakaan pitänyt öistä, olin päiväihminen. Yön hiljaisuus on aina vaarassa särkyä, koska ihmiset eivät osaa elää päiviään oikein.
Bussinkuljettaja kaahasi pimeillä teillä - ylinopeutta, minusta tuntui. Minun lisäkseni kyydissä oli vain kaksi naista. Selviydyin kuitenkin kotiin Niittyahoon. Kun avasin kotioven, kello oli tasan yksitoista. Kaikki nukkuivat, niin kuin siihen aikaan pitikin.
