Homot

Tällä viikolla puhutaan taas homoista. Eikö jo riittäisi, kysyisi joku, eikä kysyjä välttämättä hourisi "homosaatiosta". Minäkin alan saada tarpeekseni homopuheesta, koska tiedän sen olemassaolosta, että homoasiat eivät ole vieläkään kunnossa Suomessa.

Tätä kirjoittaessani seuraan sivusilmällä Yle Teeman American Vagabond -elokuvaa, jossa kaksi nuorta homomiestä karkaa kotoaan San Franciscoon, "maailman homoimpaan kaupunkiin", jossa he hakevat töitä huonolla menestyksellä, yöpyvät puistoissa poliiseja väistellen ja joutuvat vielä käsittelemään ymmärtämättömien vanhempiensa vihaa. Todellisia hylkiöitä siis. Luin juuri Jack Kerouacin Dharmapummit, jossa buddhalainen kulkuri Ray Smith joutui myös väistelemään kalifornialaisia poliiseja nukkuessaan milloin milläkin joenpenkalla. Mutta dharmapummi oli valinnut elämäntapansa, homot eivät ole. Dharmapummilla oli "Jumala" isolla J:llä, homoilla on vain "homojumalat".

Eilen eduskunnan lakivaliokunnan vanhemmat jäsenet äänestivät tasa-arvoista avioliittolakia vaativaa aloitetta vastaan, nuoremmat sen puolesta. Koska vanhempia oli enemmän, joitain nuorempia aloiteaktiiveja on jopa itkettänyt päivän aikana. Miksi ei itkettäisi silloin, kun vanhemmat kiusaavat? Kun edellinen sukupolvi kiusaa seuraavaa sukupolvea, jonka elämää sen päinvastoin pitäisi pyrkiä helpottamaan? (Jari Tervo, jota olen joskus moittinutkin blogissani, kirjoitti myös taannoin kolumnissaan kiusaamisesta tässä homokysymyksessä.) Vaikka aloitteen kannattajat lohduttautuivat sillä, että koko eduskunta päättää siitä lopullisesti syksyllä ja että - jos syksykin osoittautuu synkäksi - ennen pitkää vanhat eivät kuitenkaan enää ole kiusaamassa nuoria, voitto pienenee koko ajan, kuukausi kuukaudelta ja vuosi vuodelta. Mikä voitto se enää on, jos syksylläkään ei onnistu? Sitten vain odotellaan, että vanhat kuolevat tai dementoituvat pois kiusaamasta nuoria, vaikka demokratiassa ainoa oikea voitto olisi järjen eli keskustelun voitto, ei enemmistön voitto, joka jättää aina jälkensä ja traumansa enemmistöönkin. Jos keskustelu on mahdotonta - ja se näyttää olevan, koska vastustajat vetoavat Raamattuun tai raamatun kaltaiseen tutkimustietoon - oikea voittokin on mahdoton.

Pyydän anteeksi kaikilta niiltä vanhemmilta ihmisiltä, jotka saamastaan kasvatuksesta huolimatta kannattavat aloitetta. Onneksi tämä ei ole ihan niin mustavalkoinen asia. Mutta enemmän kuin minua ilahduttaa joidenkin tuntemieni vanhempien ihmisten myötämielisyys minua surettavat omat homomuistoni vuosien varrelta, sillä vain tuoreimmat niistä ovat myönteisiä. Sekin todistaa asian sukupolvikytköksestä.

Vuonna 1981, kun minä opin kävelemään, päätettiin, ettei homoseksuaalisuus ole enää sairaus. (Luin sen tänään uudesta Metrosta, oli päässyt unohtumaan. Tahtovat mennä sekaisin nuo vuodet, jolloin homous oli yhtäkkiä tervettä, jolloin nainenkin voi olla pappi ja jolloin erään oppiaineen nimeksi muutettiin 'elämänkatsomustieto'.) Noin viisitoista vuotta myöhemmin lukion psykologian opettajani kertoi, että homous on sairaus. Pari tyttöä närkästyi toteamuksesta, johon minä suhtauduin neutraalisti, koska tuohon aikaan kunnioitin kaikkia opettajia ja tunsin jopa vetoa kirkkoon tai ainakin sen kuoroon. Ehkä osittain tuon tokaisun vuoksi järkeilin pitkän aikaa, että vaikka homous olisikin sairaus, niin entä sitten, eiväthän kaikki sairaudet vaadi mitään erityistoimenpiteitä tai ole vaarallisia. Opettajasta valitettiin - homolausuntonsa lisäksi hän oli myös viihdyttänyt meitä yliluonnollisia elementtejä sisältävillä kertomuksilla - ja nainen joutui lähtemään lukiosta. Minä jäin silloin vähän kaipaamaan häntä, koska hän oli kohtalaisen hyvä opettaja ja antoi oikeudenmukaisia arvosanoja, ainakin minulle. Nyt toivon, etten koskaan enää törmää häneen.

Lukiossa minulla oli kaveri, joka kerran jostain innostuttuaan halasi minua hyvin rajusti, nosti ilmaankin, minkä koin vähän epämukavaksi. Kaverini oli minua lihaksikkaampi ja vahvempi, joten halaus tuntui siksikin niin tungettelevalta. Homostelulta? Olimme molemmat heteroja ja olemme vieläkin, mutta kaverini oli huomattavasti ekstrovertimpi ja yritti - siltä minusta tuntui - jatkuvasti saada minua vapautumaan, olemaan vähemmän pidättyväinen. Sillä, myöhemmin hyväksi havaitsemallani, tiellä olen yrittänyt itse jatkaa, mutta siitä huolimatta tämä muisto ei ole yksinomaan myönteinen, vaikka sen pitäisi olla. Miksei?

Eräällä tunnilla höntimpi luokkakaverini sanoi - en enää muista, mistä opettajan johdolla keskustelimme - että poika voi ihan hyvin tervehtiä kaveriaan sanomalla "mitä homo" sen tarkoittamatta kummempaa kuin "mitä jätkä". Niin voikin, mutta heidän pitää olla tosi hyvät kaverit keskenään ja ehkä myös heteroja, enkä minä ehkä koskaan tykkäisi tuollaisesta tervehdyksestä, ajattelen nyt.

Lukion jälkeen menin siviilipalvelukseen vanhainkotiin, jossa eräs keski-ikäinen hoitaja arveli, että Ben Furmanin (muistattehan sen tv-psykiatrin?) täytyy olla homo, "kun se on sen oloinen". Hän kertoi myös, miten hänen mielestään miehen täytyy olla macho, jotta se on kunnon mies. Häntä kuunnellessani mietin, mitä hän yritti sanoa minulle, joka en ollut macho enkä homo mutta joka en osannut "homonoloisuudestani" kylläkään sanoa ja joka olin hyvää hyvyyttäni tullut sinne auttamaan ylityöllistettyjä perus- ja sairaanhoitajia, vaikka olisin voinut mennä armeijaan machoilemaankin.

Asuin vanhainkodin vierashuoneessa, ja joinain vapaailtoinani menin katsomaan rauhallisen osaston tv-huoneeseen elokuvia. Eräänä iltana elokuvaa katsellessani kaksi nuorta hoitajaa, jotka yövuorossaan kiertelivät osastolta toiselle, istahtivat hyväntuulisesti viereisille tuoleille seurakseni. Minusta oli miellyttävää saada heistä hetkeksi seuraa, koska he olivat nuoria, kauniita ja mukavanreippaita työkavereina. Alle minuutissa heidän suupielensä kuitenkin vääntyivät alaspäin ja he jättivät minut yksin, ja toinen heistä oli sanonut noustessaan: "Jahas, tällaista minä en kyllä jää katsomaan." Poistuessaan he yrittivät näyttää siltä, etteivät pitäneet kiirettä, eivätkä vilkaisseetkaan minuun. Elokuva oli hyvä amerikkalainen taide-elokuva, jossa kaksi teinityttöä oli juuri pulahtanut vaatteet päällä uima-altaaseen suutelemaan ja syleilemään toisiaan kiihkeästi.

Vanhainkodilla kävi tietenkin myös pappeja hartauksia ja saarnoja pitämässä ja virsiä laulattamassa. Kerran jouduin kuuntelemaan sivusta, kun olin tullut oman osastoni asukkaita vahtimaan, miten pappi kertoi pitkällisesti homouden luonnottomuudesta vaiteliaille vanhuksille, joista ei ottanut selvää, mitä heidän päässään sillä hetkellä liikkui.

Siviilipalveluksen jälkeen pääsin yliopistoon, ja ensin asuin kaupungissa alivuokralla itseäni viisikymmentä vuotta vanhemman miehen siistissä ja viihtyisässä asunnossa. Muutaman kuukauden kuluttua minun piti nopeasti muuttaa, koska mies oli häirinnyt minua seksuaalisesti saunassa. Torjuin hänen hyvin fyysisen lähentelynsä, minkä jälkeen - parin päivän kuluttua, kun hän oli ensin ryypiskellyt - keskustelin hänen kanssaan. Hän kertoi olevansa homo, ja minä sanoin, että ei siinä mitään, mutta minä en ole homo. Hän sanoi, että oli kuullut minun olevan homo. Sanoin, että hän oli kuullut väärin tai että suhteeni oli erehdytty. Hän totesi, että minä olen vielä niin nuori, ja kertoi, miten hänet oli nuorena ajettu kotoaan homouden takia. Käsitin, että keskustelu oli mahdotonta, koska hän himoitsi minua liikaa ja kantaisi minulle kaunaa himon torjumisesta, joten minun oli pakko muuttaa pois kalliiseen yksiöön, kunnes pääsin opiskelijasoluun. Pelkäsin koko opiskeluaikani törmääväni häneen kadulla ja sain rauhan vasta, kun muutin yhdeksän vuotta myöhemmin kaupungista pois avopuolisoni kanssa, joka oli vasta toinen minua hyvin fyysisesti koskettanut henkilö.

Nyt minulla on tytär, jonka neljästä kummista kaksi on homomiehiä. He matkustelevat paljon, laittavat meille hyvää ruokaa, kun menemme kylään, ja tulevat joskus yllättäen hakemaan meitä autollaan ja vievät meidät sienimetsään tai vain kävelylle meren rannalle. Nyt emme ole nähneet pitkään aikaan. Toisinaan kuulen kadulla pikkupoikien käyttävän 'homoa' haukkumasanana, enkä koskaan saa heidän käyttäytymisestään selvää, onko puhe porukassa olevasta pojasta vai jostakusta muusta, koska tuollainen sanailu inhottaa minua niin, etten viitsi katsoa poikia tarkemmin.

Miksi en suostu menemään naimisiin ennen kuin tämä laki tulee voimaan? Ei kai minun elämääni haittaisi mitenkään, jos homma syksyllä heittää vettä, ensi vuonna Keskusta ja Perussuomalaiset muodostavat yhteisen hallituksen ja asia lykkääntyy hamaan tulevaisuuteen? Minähän olen hetero, minulla on puoliso ja tytär ja kaksi kissaa, sisarekset. Ei minun kiusakseni kukaan koskaan säädä syrjiviä lakeja, päinvastoin.

Viisi vuotta sitten kirjoitin pöytälaatikkooni tekstiä, joka sisälsi pitkähkön esseen elämänkatsomuksestani. Jostain kumman syystä lopetin esseen täysin asiattomasti pohdiskelemalla humoristisesti, montako seksiasentoa heteroilla, homoilla ja lesboilla on. Kirjoitin, että heteroilla on kolme, homoilla kaksi ja lesboilla yksi asento. Vasta vähän aikaa sitten minusta on alkanut tuntua siltä, että tuo juttu on pikemminkin hyvin nolo kuin hyvin hauska - ja jos se olisikin hauska, niin ei kovin omaperäinen. Mutta en voi olla varma, mitä pitäisi ajatella, koska olen yhä niin epävarma suhtautumisessani seksuaalisuuteen. Ja kuitenkin tunnen olevani yhä seksuaalisempi ja yhä varmempi siitä, että seksuaalisuuden on oltava vapaata, koska se on luonnollista. Periaatteessa täysin puolesta, käytännössä edelleen pidättyväinen, koska niin tietämätön, ja niin tietämätön, koska niin pidättyväinen.

Kyllä minunkin elämääni haittaa, jos tästä ei tule mitään. Minunkin seksuaalisuuttani. Se on minultakin pois, jos homot eivät saa mennä naimisiin. Se on jo ollut minulta pois - lukiossa, siviilipalveluksessa, yliopistokaupungissa. Lapsuuttani en rohkene ajatellakaan. Homofobiasta kärsivä hetero sanoo, että hänen avioliittonsa heikkenee, jos homotkin voivat mennä naimisiin. Ei, vaan hänen avioliittonsa on nyt heikko, koska homojen avioitumismahdollisuus ei tue hänen seksuaalisuuttaan. Koska hän ei anna sen tukea, sen poissaolo on hänenkin seksuaalisuudestaan pois, se on häntä stressaava ja uhkaava poissaolo, koska se on niin epäoikeudenmukainen. Torjuttu hyvä muuttuu pahaksi.

Voitto on vielä mahdollinen. Vielä voi keskustella, torjua pahan, joka on entistä pahempi, jos se on torjutusta hyvästä tullut paha. Sittenkin voi vielä torjua torjutun hyvän ja tehdä siitä hyvän, niin kuin pahaa ei olisi ollutkaan. Tämän tärkeämpää asiaa tuskin onkaan. Meidän kaikkien seksuaalisuus on vaakalaudalla.

Äänestäkää, saatana!

Eurovaaleista on jo yli viikko, mutta ne pännivät minua yhä. Lopetin edellisen kirjoitukseni iloiseen kehotukseen mennä äänestämään, mutta 59,1 prosenttia äänioikeutetuista suomalaisista eli lukijoistani ei totellut. Se on surkea esitys. Belgiassakin 90 prosenttia äänesti (pakko ja pakko - tuskin se sakko kovin iso on, kun ei ole tuon lähempänä sata prosenttia); Tanskassa 56,4; Ruotsissa 48,8 ja Italiassa 60. Ajattelevatko äänestämättömät, että ähäkutti, minä en ainakaan haksahda tukemaan nykysysteemiä, jossa kaikki puolueet ovat samanlaisia itsensäedustajia, enkä allekirjoita sitä pinnallista hokemaa, että äänestämättä jättämällä luovun myös valitusoikeudestani, minulla on näkemys siitä, miten poliittisten asioiden pitää olla, ja paras tapa edistää oikeaa politiikkaa on joko vaikuttaa ruohonjuuritasolta suoraan tai yrittää vain itse selviytyä miten taitaa? Varmaankin.

Viikkoa ennen varsinaista vaalipäivää huomasin, että kotikaupunginosani, Vantaan Mikkolan, ostoskeskuksen tiiliseinään oli suihkutettu valkoisella spraymaalilla teksti "KOKOOMUS". Oletettavasti tekijä oli nuori, ja Kokoomushan oli nuorten suosikki varjovaaleissa (jos niin voi sanoa, sillä nuorethan tunnetusti äänestävät henkilöitä eivätkä puolueita).

Tässä tiiliseinässä luki "KOKOOMUS" valkoisin, pilvimäisin tikkukirjaimin, jotka olivat suurin piirtein noiden sinisten numeroiden kokoiset. Valitettavasti en ehtinyt kuvata sitä, koska teksti pestiin hyvin pian pois, mutta uskotte varmaan minua silti.

Vantaan Mikkolassa asuu näppituntumani perusteella paljon maahanmuuttajia ja pienituloisia ihmisiä. Vaikka nuoret ovat nuoria, siitä syystä oli silti huvittavaa nähdä tuollainen poliittinen kannanotto lähikaupan seinässä. Olihan se luovempi kuin vaalimainosten sabotoiminen. Mitä siitä ajattelisi? Äänestipä miten vain, "yleispuolue" Kokoomus pysyy? Kokoomus on kingi? Kokoomus käy vaikka lähimarketin seinäkoristeeksi? En tosiaan tiedä. Mutta ehkä se juju onkin siinä: riippumatta siitä, onko puolueilla eroa vai ei, on vaikea ymmärtää, miksi juuri tietty puolue on tiettynä ajanjaksona suosituin (varsinkin, jos se on Kokoomus). Uskon ymmärtäväni politiikkaa jonkin verran, mutta en minä ymmärrä, miksi eri puolueiden kannatukset ovat sellaiset kuin ovat. Ymmärränkö silloin sittenkään politiikkaa? Mutta jos tuntisin kannatusten taustat, olisiko vaarana, että minäkin jättäisin äänestämättä, koska en kuitenkaan äänestäisi Kokoomusta enkä vastaavia puolueita? Ymmärtävätkö äänestämättömät sittenkin paremmin politiikkaa?

Vaalipäivänä kävelin puolisoni kanssa tytärtämme rattaissa työntäen Maarukanmetsän kodistamme Mikkolan kouluun äänestämään. Oli helteistä, ja kadut olivat hyvin autiot. Ohittamallamme bussipysäkillä, jonka seinässä oli A. Alushameen vaalimainos - kadun toisella puolella pysäkin seinässä oli Eija-Riitta Korholan mainos, joka toi mieleen uuden Disney-elokuvan julisteet - seisoskeli kolme ihmistä. Minusta näytti siltä, että he naureskelivat salaa meille: "Menkää vain äänestämään, hölmöt, me hyppäämme bussiin ja menemme Kuusijärvelle ottamaan aurinkoa." Bussi tuli melkein heti, ja noustessaan kyytiin he näyttivät luovan meihin vielä viimeisen pilkallisen silmäyksen: "Te hölmöt!"

Koulun piha oli typötyhjä. Kadulla oli kuitenkin vaatimaton kyltti, jossa luki "ÄÄNESTYSPAIKKA", joten olimme oikeassa osoitteessa. Toinen samanlainen kyltti oli kadun puoleisessa ovessa, ja tulkitsimme sen nuolen osoittavan kulman taakse. Kävelimme kulman taakse, jossa ei ollut mitään, tulimme takaisin ovelle ja totesimme, että kyltti ja sen nuoli tarkoittivatkin, että pitää mennä juuri siitä ovesta. Silloinhan nuolen olisi pitänyt osoittaa ylös eikä sivulle, ajattelin harmissani.

Sisällä näimme ensin edessämme yksinäisen ihmisen pöydän ääressä monen metrin päässä sisäänkäynnistä, niin etten saanut selvää, mistä keräyksestä oli kyse. Käännyimme vasemmalle voimistelusaliin, jossa äänestyskopit olivat. Siellä pöytien ääressä istui yhteensä kuusi seitsemän virkailijaa hyvin vaitonaisina ja vakavina. Muita äänestäjiä ei näkynyt eikä kuulunut. Puolisoni meni ensin äänestämään, ja sillä välin minä vahdin tytärtämme. Tämä ei näyttänyt viihtyvän, koska virkailijat olivat niin vaitonaisia ja vakavia. Onneksi puolisoni hoiti asiansa pikaisesti, vei tytön ulos ja jätti minut puolestani äänestämään. Minäkin hoidin asiani pikaisesti, sillä en minäkään viihtynyt siellä. "Sinne!" sanoi virkailija, joka paljasti laatikon raot, jotta voin pudottaa äänestyslipun laatikkoon.

Ulkona oli yhä helteistä. Juuri kun olin ajatellut, että eikö kukaan muu tule äänestämään, jostain asteli reippaasti paikalle keski-ikäinen, vakavailmeinen punkkarin näköinen mies. Se tuntui lohdulliselta: punkkari äänesti, eikä viereisen K-Marketin seinässä enää lukenut "KOKOOMUS". Mutta kadut olivat yhä myös hyvin autiot. Missä kaikki olivat? Olihan, hyvänen aika, vaalipäivä!

Ainahan sitä vaalien alla innostutaan liikaa, odotetaan suuria ja toisaalta epäillään koko touhun mielekkyyttä. Sama juttu aina. Eikä koskaan juuri mikään muutu, ainakaan parempaan suuntaan. Ei nytkään. Arvatkaapa miksi? KOSKA TE ETTE SAATANA ÄÄNESTÄ KUIN PRESIDENTINVAALEISSA ETTEKÄ KUNNOLLA NIISSÄKÄÄN JOS TOISELLA KIERROKSELLA EIVÄT OLE KOLMEN SUUREN PUOLUEEN EHDOKKAAT!

No hyvä on, ehkä liioittelen. Ehkä äänestyksen vilkastuminen ei automaattisesti johda poliittisten voimasuhteiden toivottaviin muutoksiin. Ehkä minkäänlaiset poliittisten voimasuhteiden muutoksetkaan eivät johda minkäänlaisiin muutoksiin, ei edes tai ainakaan "jytky". Myönnän aluksi vähän ilahtuneeni viime eduskuntavaalien tuloksesta, koska ajattelin, että nyt suuret puolueet joutuvat vähän tuumailemaan. Sitten, pitkällisten hallitusneuvottelusekoilujen jälkeen, kävikin ilmi, että jytkyläiset eivät olleetkaan sellaisia poliitikkoja, jotka demokratiassa saavat jotain aikaan eli kykenevät kompromisseihin. Niinpä he jäivät oppositioon, eikä muiden puolueiden tarvinnutkaan tuumailla - paitsi keskenään, mutta siinähän ei ollut mitään uutta. Kolmen vuoden aikana jytkyläiset, etenkin heidän naisia ja lapsia vihaava ylimielinen ylipäällikkönsä, ovat antaneet itsestään yhä luotaantyöntävämmän ja vastenmielisemmän kuvan (tässä arviossa on otettu huomioon kaikki humoristisetkin ulottuvuudet), joten lienee turha odottaa, että he vuoden päästä saisivat sata edustajaa ja uskaltautuisivat viimein tunnustelemaan hallituksen muodostamista itsensä kanssa.

Ilahduin myös erikseen Keskustan, lapsuudenkotiympäristöni, jossa joko äänestettiin Keskustaa tai sitten ei ollenkaan, suosikkipuolueen kannatuksen romahtamisesta ja olin varma, ettei se siitä enää nouse. Kun nousi, olin yhtä varma, että tässä maassa ei saatana ikinä, ikinä mikään muutu eikä mistään opita. Mutta ehkä olen vielä liian nuori toteamaan, ettei mikään ikinä muutu. Ehkä pitäisi kokea sota ja rauha tai Kekkosen aika ja Kekkosen jälkeinen aika tai jotain vastaavaa, että huomaisi muutoksia. Odotellaan sitten.

En ehkä ymmärrä politiikkaa, mutta ymmärrän sen, ettei politiikka ole kaikki kaikessa. On suuria asioita, yhteiskunnallisia rakenteita, joihin ei voi vaikuttaa äänestämällä. Mutta äänestämällä voi lisätä mahdollisuuksiaan vaikuttaa noihin suuriin asioihin, kunhan äänestää oikein. Pitää äänestää puoluetta eikä henkilöä. Pitää äänestää puoluetta, joka ei ajattele äänestäjiään vaan kaikkia, sillä demokratiassa valta on kaikilla. Pitää äänestää politiikkaa, joka on yhteisten eikä vain joidenkuiden asioiden hoitamista. Pitää äänestää! Yksikään puolue ei ole niin kaukana yhdenkään äänestäjän näkemyksistä ja arvoista, etteikö äänestäminen olisi mielekästä. Jos haluaa kaikkien puolueiden ja kaiken politiikan katoavan niin kuin "KOKOOMUS" Mikkolan K-Marketin seinästä (kukapa ei sitä haluaisi), pitää äänestää puolueita ja politiikkaa, kunnes niin tapahtuu. Pitää äänestää! Ei ole vaihtoehtoja! Pitää saatana äänestää!