Ei perhana: Kirjoitin viimeksi (3. toukokuuta), että olen kohta pitänyt blogia vuoden, koska muistin, että aloitin sen toukokuun lopulla viime keväänä, mutta todellisuudessa aloitin sen jo huhtikuun lopulla (laskutavasta riippuen ja tarkasti ottaen 19. tai 21. huhtikuuta)! Blogini onkin siis ollut yksivuotias jo kolme viikkoa, enkä minä ole huomannut mitään. Mutta vakavasti puhuen: Olisinko voinut huomatakaan? Bloginihan on aika vaatimaton ja kunnianhimoton. En panosta sen ulkoasuun, en kirjoita säännöllisesti enkä erittele ja tulkitse tilastoja, kunhan kirjoittelen ja pyörittelen käsitteitä, mikä kiinnostaa oikeasti varmaan tosi harvoja. Vaan nytpä teen parannuksen! Uudistun! Laadin vapaamuotoisen vuosikatsauksen menneistä blogikirjoituksistani eli kirjoitan pohdiskelevasti omista, osittain jo vanhentuneista kirjoituksistani. Jos se ei saa lukijoita kiinnostumaan ja minua muistamaan vastedes paremmin oman blogini ikää, niin ei sitten mikään!
Kirjoitusteni näyttökertojen määrät (tilastojen erittelyä ja tulkintaa!) kertonevat jotain blogini suosiosta. Niiden perusteella suosituimmat kirjoitukseni ovat olleet "Kaksi huolettavaa" (26.5.2013, 70 näyttökertaa), "Ongelmana työ" (6.5.2013, 59 näyttökertaa) ja "Vapauden antaa ja rajoittaa vain luonto" (27.9.2013, 54 näyttökertaa). Luulen, että parhaatkaan näyttökertalukemani eivät ole netin blogimaailmojen huippua, mutta vannon, etten itse ole kovinkaan montaa kertaa kasvattanut lukemia. Toiseksi suosituimman tekstin suosio on helppo ymmärtää, sillä kenelläpä ei olisi työongelmia. Suosituinta ja kolmanneksi suosituinta tekstiä yhdistää ukrainalainen feministiliike Femen. Olen taipuvainen uumoilemaan, että niitä on päädytty lukemaan hakusanojen "Femen rinnat" tai muiden vastaavien hakusanojen ansiosta - mikä ei ole ollenkaan moitittavaa, jos sitä vertaa vaikkapa "Puola rinnat" -tyyppisiin hakuihin.
Epäsuosituimmat kirjoitukseni ovat olleet "Yhteisöllisyyden salaisuus" (16.10.2013, 11 näyttökertaa), "Kansanvallan kriisi" (17.12.2013, 12 näyttökertaa) ja - jaetulla kolmanneksi epäsuosituimpien sijalla - "Kirja-arvio: Hyvän puolella pahaa vastaan" (24.12.2013) ja "Hidas vai nopea eli karkeat kuviot" (3.2.2014), jotka on näytetty 15 kertaa. Melko suora poliittinen kirjoittelu, lyyrinen arkifilosofointi ja kirja-arviot eivät siis kiinnosta nettikansaa. Paitsi jos niihin liittyvät joko työnteko tai paljaat rinnat, ilmeisesti.
Ehkä otan liikaa riskejä kirjoituksissani. Ehkä pitäisi pysytellä tavanomaisissa blogiaiheissa, kuten kissoissa ja ruoassa. Toistaiseksi ainoa kuvia sisältävä kirjoitukseni "Karvanaamat" (15.9.2013) on näytetty peräti 43 kertaa, vaikka kerroin siinä vain omista kissoistamme. Samoin "Söin lihaa" (11.7.2013) on ollut luettu (51 näyttökertaa), vaikka en edes julkaissut siinä mitään reseptiä, pohdiskelin vain eettisesti kestävän ruokavalion koostumusta. Tai lapset: "Yhteiset lapsemme" (8.7.2013) on näytetty 48 kertaa.
Vai olisiko kommenttien määrä kuitenkin merkittävämpi suosion indikaattori kuin näyttökerrat? Katsotaanpa: Ensimmäisiä kirjoituksiani "Viihdyttäminen ei ole vaikeaa" (21.4.2013), "Rakkaus ja rasismi - tieteellisyyden vaatimus" (28.4.2013) ja "Ongelmana työ" on kommentoinut yksi ihminen - jokaista kylläkin eri ihminen, joista jokainen on tuttuni. Yksi heistä antoi myönteistä palautetta, kaksi kyseli tarkemmin tai viritteli keskustelua. "Aloitteita ja epätoivoa, arvoja ja tekoja" (6.8.2013, miksiköhän annan kirjoituksilleni niin kömpelöitä nimiä?) on saanut yhden rohkaisevan kommentin ja "Kirja-arvio: Jatkoa kirjallisuuden historialle" (23.10.2013) kiitoksen enimmäkseen haukkumani kirjan kirjoittajalta, koska olin vaivautunut lukemaan kirjan ja vielä arvostelemaan sen. Näiden lisäksi on kommentoitu vielä yhtä kirjoitusta, "Mitä Nietzsche tarkoitti" -nimistä (23.12.2013), vieläpä hyvin pitkällisesti ja kriittisesti. Kommentoija oli minulle tuiki tuntematon, mistä en ilahtunut niin paljon kuin olin odottanut ilahtuvani. Mutta Nietzsche kyllä yhdistää ihmisiä paremmin kuin moni muu asia.
Tietenkin olisi otettava huomioon myös kirjoitusteni saama Facebook-huomio, sillä mainostan jokaista uutta tekstiä seinälläni. Niitä on vaikeampi käydä läpi, koska Facebook toimii niin kökösti, ainakin minun käyttötaidoillani. Ei niitäkään kommentteja kyllä mahdottomasti ole. Toivoisin, että ihmiset Facebook-mainostamisestani huolimatta kommentoisivat rohkeasti suoraan blogiini, ellei siihen ole teknistä tai maailmankuvallista estettä.
Hohhoijakkaa, onpas tämä nyt tylsää. Taidan lopettaa tähän, on niin fade out -tunnelmat nyt. Pelkään koko ajan, että vatsatauti iskee, vaikka kuinka ryyppäisin tuota "Kapteenia", kun puoliso ja tytär ovat jo oksennelleet ja kuumeilleet. Kuuntelen vielä hetken pehmeää jazzia YouTubesta, sitten peseydyn ja painun pehkuihin. Seuraavissa kirjoituksissani käsittelen varmaan ihan samoja asioita kuin tähänkin mennessä: lapsia, kissoja, ruokaa, politiikkaa, filosofiaa, kirjoja - ja ymppään kaikkiin jotenkin työn ja paljaat rinnat, niin eiköhän se siitä. Hyvää liputusähkyisen toukokuun jatkoa, ja muistakaa äänestää vaaleissa viimeistään ensi viikon sunnuntaina!
keskiviikko 14. toukokuuta 2014
lauantai 3. toukokuuta 2014
Viisi toivetta
Blogini on pian vuoden ikäinen. Sen kunniaksi pitäisi varmaan parannella sivujen ulkoasua, mutta koska asetuksiin, teemoihin ja muihin vaihtoehtoihin perehtyminen veisi aikaa kirjoittamiselta, en jaksa. Sen sijaan listaan viisi toivettani, joiden soisin toteutuvan elämäni aikana ja mielellään ennen eläkeikää, koska eläkeiässä ei ole tarkoitus toteuttaa toiveita vaan muistella niiden toteutumista tai katkeroitua niiden toteutumatta jäämisestä. Kirjoittihan Eino Leinokin, kuten usein totean, että "on aikani nuorena iloita ja vanhana juoda vettä". (Puhun "eläkeiästä", koska varsinainen eläköityminen siintää silmissäni yhtä kirkkaana kuin maaöljyn sotkema kuralätäkkö sumuisena yönä. Enkä muuten halua loukata nuorempia eläkeläisiä, vaikka tarkoitan elämää noin 65 ikävuodesta eteenpäin.)
Kaikki toiveeni ovat toteutumiskelpoisia, realistisia (eikö se itse asiassa ole sama kuin "toteutumiskelpoisia"?) ja hyvin henkilökohtaisia. Olen jättänyt pois perheeseen, ystäviin ja maailman tilaan kohdistuvat lukuisat toiveeni, koska osa niistä ärsyttää ja loukkaa toisinaan minua itseänikin, jos nyt ihan totta puhutaan. Mutta minkäs teet, kun eivät teot riitä. Toiveeni eivät ole eettisesti arveluttavia, ainakaan minusta. Olen itse asiassa hyvin yllättynyt siitä, miten helposti ja tyydyttävästi ne tässä eräänä aurinkoisena päivänä, kun pidin pian kaksi- ja puolivuotiaalle (tai "kaksi ja puoli -vuotiaalle") tyttärelleni seuraa hiljaisessa leikkipuistossa, muotoutuivat mielessäni ja rauhoittivat sen. Istuskelin penkillä, venyttelin jalkojani merimiespainipalkilla ja potkiskelin turvahiekkaa keinujen alla. Kaikki palaset loksahtivat paikoilleen hyvissä ajoin ennen kuin tyttäreni hortoili vieraan talon rappukäytävään, jonne minun oli kiireesti juostava perään.
1. Haluan kokeilla kannabista.
En ole koskaan kokeillut tupakkaa, joten minua arveluttaa kannabiksen polttaminen, mutta voisin ehkä maistaa kannabiskeksejä, -pipareita, -tuulihattuja ja mitä niitä nyt onkaan. En usko porttiteoriaan enkä siihen, että menisin kannabiksesta psykoosiin. Kun HelMet-verkkokirjastosta pääsi katselemaan IndieFlix-elokuvapalvelun filmejä, katsoin ensimmäisten elokuvien joukossa kanadalaisen dokumentin The Naked Queen (2007), jossa tehtiin selväksi, että kannabiksen vapauttaminen olisi iso askel kohti maailmanrauhaa. Olen myös suomentanut 70-luvun alussa kirjoitetun hamppuaiheisen amerikkalaisen runon, joka on omistettu kannabiksesta väitelleelle kalifornialaiselle kannabisaktivistille. (Sekä runoilija että aktivisti elävät yhä ja ovat terävä-älyisiä. Aktivistin kuusikymppinen vaimo paransi hiljan syöpänsä kannabisöljyllä.) Lisäksi katsoin Ajankohtaisen kakkosen Kannabis-illan ja tein siihen liittyvän kannabistietotestin, jossa sain muistaakseni seitsemän kymmenestä oikein. Olen siis valmis. (Ja voin minä sitä yrittää polttaakin, ei kai se terva niin vaarallista ole.)
2. Haluan sanoa kaikille tytöille ja naisille, joihin olen joskus ollut ihastunut tai joita olen joskus rakastanut, että olen ollut heihin ihastunut tai rakastunut.
Pelkään, että tämä toive ei toteudu, koska ihmissuhteet ovat liian monimutkaisia. Osa näistä naisista on entisiä koulu- tai työkavereita, joihin minun on vaikea - joskaan ei mahdotonta - ottaa yhteyttä; osa tuttuja, joihin minulla on tyydyttävä mutta herkkä suhde; osa sellaisia, joille ei vain syystä tai toisesta ole paikallaan tunnustaa rakkauttaan. Kaikki nämä naiset ovat tällä hetkellä parisuhteessa (tietenkin ja sikäli kuin vuosia vanhat tietoni ovat ajan tasalla), myös puolisoni, mutta hänelle tulee puhuttua rakkaudesta ihan riittävästi.
Miksi tunnustaa mennyt rakkaus? Eihän se johtaisi mihinkään - paitsi kyselyihin, miksi juuri nyt päätettiin tunnustaa. Ainoa vastaus on, että ei rakkaus oikeastaan koskaan lopu, ellei tapahdu jotain rajusti vihastuttavaa, ja harvemmin tapahtuu. Ja suurin osa rakkaudesta on sellaista, jonka voi vain todeta ja tunnustaa, ei toteuttaa sen enempää. Siksi tunnustamisen paine on niin kova: rakastaisi edes sen verran.
Joitakin vuosia sitten kirjailija Pentti Holappa tunnusti julkisesti rakkautensa nuoreen perheenisään ja tuki tämän vaalikampanjaakin. Jotkut paheksuivat ja pitivät Holappaa hulluna. Mutta paha paheksua edes asian jättämistä eläkeikään, koska rakastuminen ilmeisesti tapahtui vasta eläkeiässä. Siitä tulikin mieleeni, että ehkä tämän toiveen toteuttamisen voisi kuitenkin jättää eläkeikään. Ainakin osan naisista, sillä he elävät pidempään. Mikä naisen tappaisi. Mutta minä voin kyllä kuolla ennenaikaisesti, vaikka erään netin elinaikaennusteen mukaan elän 80-vuotiaaksi. Joo, elän vaarallisesti ja jätän osan naisista eläkeikään.
3. Haluan kirjoittaa pari kaunokirjallista teosta ja pari sävellystä valmiiksi.
Olen aloittanut yhden romaanin ja yhden aforismikokoelman kirjoittamisen, tehnyt muistiinpanoja kahdesta muustakin romaanista ja kirjoitellut jatkuvasti hajanaisia aforismeja, joita sijoitella kokoelmaan. Suomentaminen, kustannustoimittaminen ja perhe-elämä vievät kuitenkin liikaa aikaa, jotta kirjoittaminen etenisi niin kuin pitäisi. Itse asiassa tämä blogikin vie paljon aikaa, vaikka kirjoitankin sitä harvakseltaan. (Miksi olen niin saamaton ja tehoton?)
Olen tehnyt kolme pientä jazzsävellystä, joista monimutkaisimman B-osan soinnut eivät vieläkään toimi. Kaksi on siis valmiita, yksi kesken. Lisäksi pitäisi säveltää alusta alkaen kaksi muuta laulua, joista toiseen pitäisi lisäksi kirjoittaa sanoitus. Toinen puolestaan on hyvin monimutkainen sävellys, jonka työnimenä on "Remontrances d'Edmond" ("Edmondin nuhteet") ja joka sijoittuu Ranskaan - vaikka siihen ei olekaan luvassa sanoituksia, joista asia kävisi ilmi. Kaikki sävellykseni ovat jazzia.
4. Haluan kodin, jonne voi helposti tuoda ja sijoittaa painavan, akustisen pianon.
Joitakin vuosia sitten hankimme puolisoni kanssa käytetyn Hellas-pystypianon. Sen jälkeen olemme muuttaneet kolme kertaa ottamatta pianoa mukaan. Soitin on sijoitettu puolisoni lapsuudenkotiin odottamaan, kunnes muutamme asuntoon, johon sen saa vaivattomasti kuljetettua. Minulle on sanottu, että kyllä pianon saa mihin vain, mutta jotenkin minua pelottaa ajatus sen raahaamisesta portaissa. Pitäisi saada asunto joko ensimmäisestä kerroksesta tai talosta, jonka hissiin sopii piano.
Rakastan kuitenkin pianonsoittoa niin paljon, että en enää kauan kestä, jos en saa soittaa. Tarvitsen sitä myös toiveen kolme sävellysten toteuttamiseen. Kun muutin nykyiseen asuntoomme, yläkerrassa asui saksofonia soitteleva perheenisä. Valitettavasti hän muutti pian pois, ja nyt kuuntelemme vain yksin viihtymättömän koiran uikutusta silloin tällöin. Luulen, etteivät naapurini suuttuisi äänekkäästä pimputuksestani, koska kuulun sentään asukastoimikuntaan. (Kävin mittaamassa hissin: syvyys noin 140 cm. Riittäisiköhän sittenkin? Keltaisessa Pörssissä myydään 140-senttisiksi väitettyjä Hellaksia, jotka ovat juuri pianomme näköisiä, tuolia myöten. Voi perhana, kun on millintarkkaa. Tänä kesänä käyn silti vielä mittaamassa sen parisataakiloisen kapistuksen ennen kuin tilaan kuljetuksen.)
5. Haluan tehdä ainakin yhden kuukausia kestävän kaukomatkan TAI MIELUUMMIN asua ja tehdä töitä ulkomailla ainakin vuoden.
Siitä lähtien, kun aloin kärsiä käsi-ihottumasta ja ymmärtää yhteiskunnallista asemaani, olen halunnut ulkomaille. Näiden kahden tapahtuman välillä on kylläkin noin kymmenen vuotta aikaa, mutta nyt ne yhdessä houkuttavat minua lähtemään Suomesta. Ihottumani helpottuu voiteetta vain helteellä, joten minun kuuluisi asua kuumassa maassa. Toisaalta palan helposti, joten auringonpaistetta ei kuitenkaan saisi olla liikaa. Ja sitten pitäisi vielä olla mahdollisuus olla siellä kuumassa hyvin vähissä vaatteissa, eli maan pitäisi olla vapaamielinen. En nyt heti keksi, mikä maa on (1) kuuma, (2) vähäaurinkoinen ja (3) vapaamielinen, mutta ehkä joku lukijoistani osaa vihjaista. (Huomautan, että sauna ei ole maa.)
Yhteiskunnalliselta asemaltani olen köyhä, joten haluaisin asua maassa, jossa tulisin paremmin toimeen kuin Suomessa. Siellä voisin tehdä nykyistä työtäni, josta saan ehkä puolet Suomessa kohtuullisena pitämästäni korvauksesta. Tai sitten voisin tehdä jotain ihan muuta ja sopeutua tiiviimmin paikalliseen elämään, kunhan se ei tarkoittaisi suoranaista kurjuutta.
On vielä kolmaskin syy, joka liittyy toiseen syyhyn: Kaikkialla - niin luulen - useimmat ihmiset joutuvat jossain elämänsä vaiheessa pyytelemään anteeksi olemassaoloaan, vaikkei niin tarvitsisi olla. Kuten Kari Väänäsen esittämä mies sanoi jossain jommankumman Kaurismäen elokuvassa: "It's the same shit everywhere." (Välttämättä ei ollut kummankaan Kaurismäen elokuva, mutta Väänäsen hahmo sen kuitenkin sanoi, siitä olen varma. Saattoi kyllä sanoa sen suomeksikin, siitä en ole varma.) Lähtemällä ulkomaille voisi ainakin jossain määrin valita, mitä joutuu pyytelemään anteeksi ja kuinka paljon. Voisi valmistautua henkisesti sen sijaan, että syntymämaassaan, jota ei ole voinut valita, joutuu kestämään yhteisönsä vaatimuksia. Tämä on varmasti yleisin syy, miksi ihmisiä viehättää ajatus kotimaan vaihtamisesta.
Lähteminen ei ole helppoa, mutta se on välttämätöntä. Abire non facile sed necesse est, olisi Pompeiuskin sanonut, jos olisi muotoillut asian niin. (Osaankohan latinaa yhtään paremmin kuin Veikko Huovisen novellihahmot ranskaa? Ja eikö Pompeius puhunut kreikkaa?) Miten kukaan voi koskaan löytää itsensä eli ihmisen kaikkien omaksuttujen ja pakotettujen roolien alta, jos ei ensin irtaudu ja tee vasta sitten valintoja? Miten kukaan voi tehdä sen, ellei vaihda kotimaata? Miten kukaan voi olla haluamatta tehdä sitä?
Näin selvää kaikki on, kaikki mahtuu viiteen toiveeseen, jotka eivät ole liikaa pyydetty. Vain toinen toive on oikeasti kunnianhimoinen. Se on niin pettävän helppo, että se on jo ylipääsemättömän vaikea. Mutta yhtä helposti kuin voi tunnustaa rakkautensa, voi myös kirjoittaa ylös viisi toivettaan. Se on oikeastaan rohkaisevaa.
Kaikki toiveeni ovat toteutumiskelpoisia, realistisia (eikö se itse asiassa ole sama kuin "toteutumiskelpoisia"?) ja hyvin henkilökohtaisia. Olen jättänyt pois perheeseen, ystäviin ja maailman tilaan kohdistuvat lukuisat toiveeni, koska osa niistä ärsyttää ja loukkaa toisinaan minua itseänikin, jos nyt ihan totta puhutaan. Mutta minkäs teet, kun eivät teot riitä. Toiveeni eivät ole eettisesti arveluttavia, ainakaan minusta. Olen itse asiassa hyvin yllättynyt siitä, miten helposti ja tyydyttävästi ne tässä eräänä aurinkoisena päivänä, kun pidin pian kaksi- ja puolivuotiaalle (tai "kaksi ja puoli -vuotiaalle") tyttärelleni seuraa hiljaisessa leikkipuistossa, muotoutuivat mielessäni ja rauhoittivat sen. Istuskelin penkillä, venyttelin jalkojani merimiespainipalkilla ja potkiskelin turvahiekkaa keinujen alla. Kaikki palaset loksahtivat paikoilleen hyvissä ajoin ennen kuin tyttäreni hortoili vieraan talon rappukäytävään, jonne minun oli kiireesti juostava perään.
1. Haluan kokeilla kannabista.
En ole koskaan kokeillut tupakkaa, joten minua arveluttaa kannabiksen polttaminen, mutta voisin ehkä maistaa kannabiskeksejä, -pipareita, -tuulihattuja ja mitä niitä nyt onkaan. En usko porttiteoriaan enkä siihen, että menisin kannabiksesta psykoosiin. Kun HelMet-verkkokirjastosta pääsi katselemaan IndieFlix-elokuvapalvelun filmejä, katsoin ensimmäisten elokuvien joukossa kanadalaisen dokumentin The Naked Queen (2007), jossa tehtiin selväksi, että kannabiksen vapauttaminen olisi iso askel kohti maailmanrauhaa. Olen myös suomentanut 70-luvun alussa kirjoitetun hamppuaiheisen amerikkalaisen runon, joka on omistettu kannabiksesta väitelleelle kalifornialaiselle kannabisaktivistille. (Sekä runoilija että aktivisti elävät yhä ja ovat terävä-älyisiä. Aktivistin kuusikymppinen vaimo paransi hiljan syöpänsä kannabisöljyllä.) Lisäksi katsoin Ajankohtaisen kakkosen Kannabis-illan ja tein siihen liittyvän kannabistietotestin, jossa sain muistaakseni seitsemän kymmenestä oikein. Olen siis valmis. (Ja voin minä sitä yrittää polttaakin, ei kai se terva niin vaarallista ole.)
2. Haluan sanoa kaikille tytöille ja naisille, joihin olen joskus ollut ihastunut tai joita olen joskus rakastanut, että olen ollut heihin ihastunut tai rakastunut.
Pelkään, että tämä toive ei toteudu, koska ihmissuhteet ovat liian monimutkaisia. Osa näistä naisista on entisiä koulu- tai työkavereita, joihin minun on vaikea - joskaan ei mahdotonta - ottaa yhteyttä; osa tuttuja, joihin minulla on tyydyttävä mutta herkkä suhde; osa sellaisia, joille ei vain syystä tai toisesta ole paikallaan tunnustaa rakkauttaan. Kaikki nämä naiset ovat tällä hetkellä parisuhteessa (tietenkin ja sikäli kuin vuosia vanhat tietoni ovat ajan tasalla), myös puolisoni, mutta hänelle tulee puhuttua rakkaudesta ihan riittävästi.
Miksi tunnustaa mennyt rakkaus? Eihän se johtaisi mihinkään - paitsi kyselyihin, miksi juuri nyt päätettiin tunnustaa. Ainoa vastaus on, että ei rakkaus oikeastaan koskaan lopu, ellei tapahdu jotain rajusti vihastuttavaa, ja harvemmin tapahtuu. Ja suurin osa rakkaudesta on sellaista, jonka voi vain todeta ja tunnustaa, ei toteuttaa sen enempää. Siksi tunnustamisen paine on niin kova: rakastaisi edes sen verran.
Joitakin vuosia sitten kirjailija Pentti Holappa tunnusti julkisesti rakkautensa nuoreen perheenisään ja tuki tämän vaalikampanjaakin. Jotkut paheksuivat ja pitivät Holappaa hulluna. Mutta paha paheksua edes asian jättämistä eläkeikään, koska rakastuminen ilmeisesti tapahtui vasta eläkeiässä. Siitä tulikin mieleeni, että ehkä tämän toiveen toteuttamisen voisi kuitenkin jättää eläkeikään. Ainakin osan naisista, sillä he elävät pidempään. Mikä naisen tappaisi. Mutta minä voin kyllä kuolla ennenaikaisesti, vaikka erään netin elinaikaennusteen mukaan elän 80-vuotiaaksi. Joo, elän vaarallisesti ja jätän osan naisista eläkeikään.
3. Haluan kirjoittaa pari kaunokirjallista teosta ja pari sävellystä valmiiksi.
Olen aloittanut yhden romaanin ja yhden aforismikokoelman kirjoittamisen, tehnyt muistiinpanoja kahdesta muustakin romaanista ja kirjoitellut jatkuvasti hajanaisia aforismeja, joita sijoitella kokoelmaan. Suomentaminen, kustannustoimittaminen ja perhe-elämä vievät kuitenkin liikaa aikaa, jotta kirjoittaminen etenisi niin kuin pitäisi. Itse asiassa tämä blogikin vie paljon aikaa, vaikka kirjoitankin sitä harvakseltaan. (Miksi olen niin saamaton ja tehoton?)
Olen tehnyt kolme pientä jazzsävellystä, joista monimutkaisimman B-osan soinnut eivät vieläkään toimi. Kaksi on siis valmiita, yksi kesken. Lisäksi pitäisi säveltää alusta alkaen kaksi muuta laulua, joista toiseen pitäisi lisäksi kirjoittaa sanoitus. Toinen puolestaan on hyvin monimutkainen sävellys, jonka työnimenä on "Remontrances d'Edmond" ("Edmondin nuhteet") ja joka sijoittuu Ranskaan - vaikka siihen ei olekaan luvassa sanoituksia, joista asia kävisi ilmi. Kaikki sävellykseni ovat jazzia.
4. Haluan kodin, jonne voi helposti tuoda ja sijoittaa painavan, akustisen pianon.
Joitakin vuosia sitten hankimme puolisoni kanssa käytetyn Hellas-pystypianon. Sen jälkeen olemme muuttaneet kolme kertaa ottamatta pianoa mukaan. Soitin on sijoitettu puolisoni lapsuudenkotiin odottamaan, kunnes muutamme asuntoon, johon sen saa vaivattomasti kuljetettua. Minulle on sanottu, että kyllä pianon saa mihin vain, mutta jotenkin minua pelottaa ajatus sen raahaamisesta portaissa. Pitäisi saada asunto joko ensimmäisestä kerroksesta tai talosta, jonka hissiin sopii piano.
Rakastan kuitenkin pianonsoittoa niin paljon, että en enää kauan kestä, jos en saa soittaa. Tarvitsen sitä myös toiveen kolme sävellysten toteuttamiseen. Kun muutin nykyiseen asuntoomme, yläkerrassa asui saksofonia soitteleva perheenisä. Valitettavasti hän muutti pian pois, ja nyt kuuntelemme vain yksin viihtymättömän koiran uikutusta silloin tällöin. Luulen, etteivät naapurini suuttuisi äänekkäästä pimputuksestani, koska kuulun sentään asukastoimikuntaan. (Kävin mittaamassa hissin: syvyys noin 140 cm. Riittäisiköhän sittenkin? Keltaisessa Pörssissä myydään 140-senttisiksi väitettyjä Hellaksia, jotka ovat juuri pianomme näköisiä, tuolia myöten. Voi perhana, kun on millintarkkaa. Tänä kesänä käyn silti vielä mittaamassa sen parisataakiloisen kapistuksen ennen kuin tilaan kuljetuksen.)
5. Haluan tehdä ainakin yhden kuukausia kestävän kaukomatkan TAI MIELUUMMIN asua ja tehdä töitä ulkomailla ainakin vuoden.
Siitä lähtien, kun aloin kärsiä käsi-ihottumasta ja ymmärtää yhteiskunnallista asemaani, olen halunnut ulkomaille. Näiden kahden tapahtuman välillä on kylläkin noin kymmenen vuotta aikaa, mutta nyt ne yhdessä houkuttavat minua lähtemään Suomesta. Ihottumani helpottuu voiteetta vain helteellä, joten minun kuuluisi asua kuumassa maassa. Toisaalta palan helposti, joten auringonpaistetta ei kuitenkaan saisi olla liikaa. Ja sitten pitäisi vielä olla mahdollisuus olla siellä kuumassa hyvin vähissä vaatteissa, eli maan pitäisi olla vapaamielinen. En nyt heti keksi, mikä maa on (1) kuuma, (2) vähäaurinkoinen ja (3) vapaamielinen, mutta ehkä joku lukijoistani osaa vihjaista. (Huomautan, että sauna ei ole maa.)
Yhteiskunnalliselta asemaltani olen köyhä, joten haluaisin asua maassa, jossa tulisin paremmin toimeen kuin Suomessa. Siellä voisin tehdä nykyistä työtäni, josta saan ehkä puolet Suomessa kohtuullisena pitämästäni korvauksesta. Tai sitten voisin tehdä jotain ihan muuta ja sopeutua tiiviimmin paikalliseen elämään, kunhan se ei tarkoittaisi suoranaista kurjuutta.
On vielä kolmaskin syy, joka liittyy toiseen syyhyn: Kaikkialla - niin luulen - useimmat ihmiset joutuvat jossain elämänsä vaiheessa pyytelemään anteeksi olemassaoloaan, vaikkei niin tarvitsisi olla. Kuten Kari Väänäsen esittämä mies sanoi jossain jommankumman Kaurismäen elokuvassa: "It's the same shit everywhere." (Välttämättä ei ollut kummankaan Kaurismäen elokuva, mutta Väänäsen hahmo sen kuitenkin sanoi, siitä olen varma. Saattoi kyllä sanoa sen suomeksikin, siitä en ole varma.) Lähtemällä ulkomaille voisi ainakin jossain määrin valita, mitä joutuu pyytelemään anteeksi ja kuinka paljon. Voisi valmistautua henkisesti sen sijaan, että syntymämaassaan, jota ei ole voinut valita, joutuu kestämään yhteisönsä vaatimuksia. Tämä on varmasti yleisin syy, miksi ihmisiä viehättää ajatus kotimaan vaihtamisesta.
Lähteminen ei ole helppoa, mutta se on välttämätöntä. Abire non facile sed necesse est, olisi Pompeiuskin sanonut, jos olisi muotoillut asian niin. (Osaankohan latinaa yhtään paremmin kuin Veikko Huovisen novellihahmot ranskaa? Ja eikö Pompeius puhunut kreikkaa?) Miten kukaan voi koskaan löytää itsensä eli ihmisen kaikkien omaksuttujen ja pakotettujen roolien alta, jos ei ensin irtaudu ja tee vasta sitten valintoja? Miten kukaan voi tehdä sen, ellei vaihda kotimaata? Miten kukaan voi olla haluamatta tehdä sitä?
Näin selvää kaikki on, kaikki mahtuu viiteen toiveeseen, jotka eivät ole liikaa pyydetty. Vain toinen toive on oikeasti kunnianhimoinen. Se on niin pettävän helppo, että se on jo ylipääsemättömän vaikea. Mutta yhtä helposti kuin voi tunnustaa rakkautensa, voi myös kirjoittaa ylös viisi toivettaan. Se on oikeastaan rohkaisevaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)