Taisi olla Kjell Westön romaanissa Leijat Helsingin yllä, jossa joku mies sanoi toiselle miehelle, että kolmekymppisenä pitää jo viimeistään ryhtyä kuntoilemaan. Siinä oli muistaakseni kyse erityisesti vatsalihaksista, mutta voin muistaa väärinkin (enkä jaksa selata niin paksua kirjaa, jotta saisin tarkistetuksi asian). Toteamus jäi mieleeni. Minunkin kuntoiluni, jota olen kyllä puuskittain harrastanut hyötyliikunnan ohessa ehkä 25-vuotiaasta asti, on keskittynyt vatsalihaksiin. Minullahan ei siis ole mitään mahaongelmaa eikä biitsikausitavoitetta, mutta työtehon ja selän suorituskyvyn ylläpitämiseksi tuo ruumiinseutu täytyy huomioida.
Tavalliset vatsalihasliikkeet eivät sopineet minulle. Jostain syystä puolisoni ei tarvinnut mitään painoa jalkojensa päälle tehdäkseen niitä, mutta minä en selviytynyt ilman. Aina piti ujuttaa jalkaterät sohvan tai sängyn alle joskus hyvinkin terävää laitaa vasten, ei ollut kivaa. Jotain muuta piti keksiä, ja keksinkin kuntosalin, jossa vatsalihasliikkeitä varten oli oma erityinen, vino penkkinsä. Ensi innostuksen jälkeen huomasin pian, että vaikka nyt sain liikkeen tehtyä, alaselkään alkoi usein koskea. Taas olisi pitänyt keksiä jotain muuta, mutta en keksinyt. Monta vuotta myöhemmin kävin hierojalla, joka neuvoi tekemään vatsalihasliikkeet niin, että makaan selälläni lattialla ja koukistan jalat tuolin päälle 90 asteen kulmaan. Se toimikin mainiosti. Sitten, tämän vuoden tammikuussa, huomasin Facebookissa lankkuhaasteen. En kyennyt suoriutumaan siitä kuukaudessa, mutta jatkan sitä edelleen ja ainakin luulen edistyväni. Se on hyvin pitkälti korvannut vatsalihasliikkeet, koska sen väitetään vahvistavan myös reisiä, jotka ovat minulla läskit.
Toki tein kuntosalilla aikaisemmin muutakin kuin vatsalihasliikkeitä: heiluttelin painoja, kääntelin kääntölaitteita, levittelin sääriäni ja soudin. Ei siitä mitään tullut. Olisin tarvinnut henkilökohtaisen kuntoiluttajan, sillä väsähdin usein jo puolessa tunnissa ehtimättä edes opetella käyttämään joka kerta uudestaan kaikkia omituisia laitteita. Sitten menin altaaseen uimaan kilometrin ja tärisin noustessani vedestä - ponnistin aina polleasti altaan laidalta enkä käyttänyt tikkaita. Olo oli uupunut ja hyvä, mutta seuraavana päivänä kolotti moneen paikkaan ja saattoi jopa särkeä päätä. Huomasin, että mukavampi oli vain uida se kilometri eikä yrittääkään mitään muuta. Salihousuissani on sitä paitsi reikä.
Muuton jälkeen en ole jaksanut käydä enää uimassakaan, mutta palaan kyllä siihen harrastukseen joskus. Sillä välin hyötyliikun, lankutan ja venyttelen. Venyttelyt ovat kyllä, jos mahdollista, joskus vielä vaikeatajuisempia kuin kuntosalilaitteet. Puolisoni ymmärtää kirjallisia ohjeita ja havainnekuvia välittömästi, minä en. Enkä ymmärrä sittenkään, kun hän selittää niitä minulle yksityiskohtaisesti. Venyttelen silti jotenkuten kiristäviä jalkojani ja käsivarsiani, niin että polvet ja olkapäät narskuvat.
Kotona kuntoilen mahdollisimman vähissä vaatteissa ja katselen itseäni peilistä, toisaalta havaitakseni mahdolliset muotojen muutokset, toisaalta nähdäkseni itseni kauniina. Peilin edessä fantasioin, minkälaisessa asennossa haluaisin itseni kuvattavan HS:n Sielu ja ruumis -palstaa varten ja mitä sanoisin ruumiistani. Kuva olisi kokovartalokuva suoraan edestä, jossa oikea käteni peittäisi kaljuuntuvaa päätäni niin, että kyynärpää olisi samalla venytetty mahdollisimman kauas kehostani, ja vasen käsi roikkuisi muuten rentona mutta koura samanlaisessa asennossa kuin lännenelokuvien kaksintaisteluissa, valmiina vetämään varjoakin nopeammin. (Mitäkö? Ei tietenkään mitään, minähän olisin kuvassa alasti. Lisäksi olen oikeakätinen.) Yläruumiini olisi jännittynyt, ja jalkani kallistaisivat sitä hieman oikealle. Katsoisin suoraan kameraan melko suurin silmin mutta muuten neutraalin ilmeikkäästi.
Ruumiistani sanoisin: "Tukkani tuuheutta lukuun ottamatta olen tyytyväinen ruumiini muotoihin mutta en niiden sisältöön. Haluaisin olla voimakkaampi mutten lihaksikkaampi, kestävämpi mutten kuluttavampi. Reisiini suhtaudun kahtalaisin tuntein: toisaalta ne ovat läskit, mikä on ikävää, toisaalta miellyttävän naiselliset, mikä on ilahduttavaa. En tiedä, miksi pidän niitä naisellisina, enkä sitä, miksi se ilahduttaa minua, mutta ainakaan niiden naisellisuus ei johdu niiden läskeistä."
- - -
Paljas pinta on helppo nähdä, mutta sitä on yhä vaikeampi nähdä kauniina. Tarvitaan ajattelua, joka järjestää ja harmonisoi sen kauniiksi, ei kuntoilua. Kuntoilu on muotoja, tehoja ja suorituskykyä varten.
perjantai 18. huhtikuuta 2014
torstai 17. huhtikuuta 2014
Lotto ja voitto
(Onko vierähtänyt melkein kaksi kuukautta siitä, kun viimeksi kirjoitin blogiini? Kiire, sanomattakin selvää. Pyydän anteeksi etenkin niiltä uskollisilta lukijoiltani, jotka eivät silti ole unohtaneet minua.)
Työnteon lomassa ehdin joskus käydä ruokaostoksilla, koska on pakko. Kassojen ja sisäänkäyntien lööpeistä tai jostain huomasin menneillä viikoilla, että Lotossa ja vastaavissa oli historiallisen isoja jättipotteja - taas. Koska olen aikuinen, tiedän, millaista elämä on, ja ymmärrän, miksi jättipotit kasvavat. Välillä ne pienenevät kasvaakseen sitten taas entistä suuremmiksi, vähän niin kuin talous, ilmeisesti. Niidenkään kasvulla ei tietenkään ole rajaa.
Luin lööpistä, että Eurojackpotin potti tuli - tai meni, riippuu näkökulmasta eli siitä Euroopan maasta, josta potin liikkeitä tarkastellaan - Suomeen. Kimppalottoajat voittivat kymmeniä miljoonia. Etsiskelin sokeriherneiden, vihanneskrassien ja auringonkukkien siemeniä ja ihmettelin, miten toisessa supermarketissa siemenpussit maksoivat 75 senttiä ja toisessa 1,50 euroa. Oliko siementen laadussa vai määrässä suuria eroja, vai halusiko toinen siemenyrittäjä vain suuremman katteen siemenistään? Vai vetikö kauppa välistä, niin kuin sanotaan? Tietenkin minulle kävi niin, etten huomannut ostaa halvempia herneensiemeniä, vaan maksoin niistä toisessa myymälässä kaksinkertaisen hinnan, koska en enää jaksanut ostoksineni raahautua takaisin ensimmäiseen kauppaan. Survoin ostoskassit pyöräni takakoriin ja poljin hikoillen ja huonolla tuulella kotiin, koska pidin todennäköisempänä, että olin maksanut siemenistä liikaa kuin että olin tullut ostaneeksi kaksi kertaa parempia siemeniä, ja koska en ollut ostanut vihanneskrassinsiemeniä ensimmäisestä kaupasta, sillä toisessa niitä ei ollut.
Voittajien elämä on huoletonta: He ostavat ensimmäiset näkemänsä siemenet, kokeilevat niitä, ja jos ne eivät idä, ostavat toisesta kaupasta toisia siemeniä, kokeilevat niitä ja niin edelleen, kunnes jotkin siemenet itävät. He eivät turhista stressaa. Jos heidän keittiönpöydälleen eivät tahdo mahtua sekä päivittäiset kattaukset että idut, koska vielä on liian kylmiä öitä, jotta purkit ja laatikot voisi siirtää päivällä jo melko lämpimälle parvekkeelle, he ostavat isomman keittiönpöydän. Jos isompi pöytä ei sovi heidän keittiöönsä, he ostavat isomman asunnon, jossa on isompi keittiö, johon isompi keittiönpöytä, johon sopivat sekä kattaukset että idut, sopii. Ja niin edelleen. Kaikkiin ongelmiin on ratkaisu, jos on voittaja, lottovoittaja.
Minä kadehdin lottovoittajia, koska heillä on jotain sellaista, jota minulla ei ole mutta jonka haluaisin: huolettomuus, uudelleen löydetty huolettomuus. Nuorena sekä minä että lottovoittajat, jotka eivät vielä silloin olleet lottovoittajia - kaikki lottovoittajat ovat keski-ikäisiä - olimme huolettomia. Sitten nuoruus turposi aikuisuudeksi, joka täyttyi huolilla. Sitten lottovoittaja voitti, minä en. Lottovoittajan aikuisuudeksi turvonnut nuoruus räjähti, huolet sinkoutuivat räjähdyksen voimasta lottovoittajan tavoittamattomiin ja jäljelle jäi vain huoleton aikuisuus, nuoruuden jatko sellaisena kuin minä nuoruus sen tarkoitti. Minulle ei käynyt niin.
Olen usein kirjoitellut blogissani - tai ainakin ajatellut kirjoittavani, en nyt enää muista, olenko kirjoitellut usein - onnesta ja siitä, miten kaikki on pohjimmiltaan onnea ja sattumaa. Työllään rikastuneet ihmiset harvemmin haluavat myöntää sitä, mutta lottovoittaja on nöyrempi. Hänen on pakko myöntää, että hänellä oli onnea. Siksi hän ei myöskään ylpeile onnellaan, hän on vain huoleton niin kuin ihmisen kuuluukin olla, ikinuori. Meidän kaikkien olisi syytä ottaa oppia lottovoittajasta, ei työllään rikastuneista ihmisistä. (Perijät ja perijättäret taitavat asettua välimaastoon: he suhtautuvat nöyrästi vain niihin, jotka he ovat perineet.)
Viimeisen viidentoista vuoden aikana olen lotonnut ehkä kahdesti, enkä sitä edeltävästä ajasta muista, olenko lotonnut lainkaan (vanhempani toki lottosivat). Menemättä siihen, voitinko kummallakaan kerralla, luulen, että lottoan enää vain kerran, kolmannen kerran, joka sanoo, onko minusta lottovoittajaksi. En ole vielä päättänyt, milloin sen teen, mutta ehkä hyvinkin pian, sillä eiväthän nämä jättipotit oikeasti voi vain kasvaa ja kasvaa.
Varsinaisen Lotossa voittamisen lisäksi lottovoitoksi kutsutaan sitä sun tätä, ja todellisuudessa esimerkiksi Suomeen syntyminen onkin yhtä suuri lottovoitto kuin rikastuminen oman elämänsä toimitusjohtajana. Kukaan ei voi olla niin julma, että sanoisi onnelliselta ja huolettomalta näyttävälle ihmiselle, joka kehuu mitä hyvänsä oman elämänsä asiaa lottovoitoksi, että ei tuo mikään lottovoitto ole, vertaapa siihen ja siihen. Minullekaan ei siis kukaan naura, kun totean, että kun ensimmäinen kääntämäni romaani - René Daumal: Mont Analogue (lukekaa!) - tuli painosta kolmisen viikkoa sitten, se oli kuin lottovoitto. Korkeintaan arvuutellaan, näytänkö onnelliselta ja huolettomalta.
Elämäni jatkuu samanlaisena, ellen ole lottovoittaja.
Työnteon lomassa ehdin joskus käydä ruokaostoksilla, koska on pakko. Kassojen ja sisäänkäyntien lööpeistä tai jostain huomasin menneillä viikoilla, että Lotossa ja vastaavissa oli historiallisen isoja jättipotteja - taas. Koska olen aikuinen, tiedän, millaista elämä on, ja ymmärrän, miksi jättipotit kasvavat. Välillä ne pienenevät kasvaakseen sitten taas entistä suuremmiksi, vähän niin kuin talous, ilmeisesti. Niidenkään kasvulla ei tietenkään ole rajaa.
Luin lööpistä, että Eurojackpotin potti tuli - tai meni, riippuu näkökulmasta eli siitä Euroopan maasta, josta potin liikkeitä tarkastellaan - Suomeen. Kimppalottoajat voittivat kymmeniä miljoonia. Etsiskelin sokeriherneiden, vihanneskrassien ja auringonkukkien siemeniä ja ihmettelin, miten toisessa supermarketissa siemenpussit maksoivat 75 senttiä ja toisessa 1,50 euroa. Oliko siementen laadussa vai määrässä suuria eroja, vai halusiko toinen siemenyrittäjä vain suuremman katteen siemenistään? Vai vetikö kauppa välistä, niin kuin sanotaan? Tietenkin minulle kävi niin, etten huomannut ostaa halvempia herneensiemeniä, vaan maksoin niistä toisessa myymälässä kaksinkertaisen hinnan, koska en enää jaksanut ostoksineni raahautua takaisin ensimmäiseen kauppaan. Survoin ostoskassit pyöräni takakoriin ja poljin hikoillen ja huonolla tuulella kotiin, koska pidin todennäköisempänä, että olin maksanut siemenistä liikaa kuin että olin tullut ostaneeksi kaksi kertaa parempia siemeniä, ja koska en ollut ostanut vihanneskrassinsiemeniä ensimmäisestä kaupasta, sillä toisessa niitä ei ollut.
Voittajien elämä on huoletonta: He ostavat ensimmäiset näkemänsä siemenet, kokeilevat niitä, ja jos ne eivät idä, ostavat toisesta kaupasta toisia siemeniä, kokeilevat niitä ja niin edelleen, kunnes jotkin siemenet itävät. He eivät turhista stressaa. Jos heidän keittiönpöydälleen eivät tahdo mahtua sekä päivittäiset kattaukset että idut, koska vielä on liian kylmiä öitä, jotta purkit ja laatikot voisi siirtää päivällä jo melko lämpimälle parvekkeelle, he ostavat isomman keittiönpöydän. Jos isompi pöytä ei sovi heidän keittiöönsä, he ostavat isomman asunnon, jossa on isompi keittiö, johon isompi keittiönpöytä, johon sopivat sekä kattaukset että idut, sopii. Ja niin edelleen. Kaikkiin ongelmiin on ratkaisu, jos on voittaja, lottovoittaja.
Minä kadehdin lottovoittajia, koska heillä on jotain sellaista, jota minulla ei ole mutta jonka haluaisin: huolettomuus, uudelleen löydetty huolettomuus. Nuorena sekä minä että lottovoittajat, jotka eivät vielä silloin olleet lottovoittajia - kaikki lottovoittajat ovat keski-ikäisiä - olimme huolettomia. Sitten nuoruus turposi aikuisuudeksi, joka täyttyi huolilla. Sitten lottovoittaja voitti, minä en. Lottovoittajan aikuisuudeksi turvonnut nuoruus räjähti, huolet sinkoutuivat räjähdyksen voimasta lottovoittajan tavoittamattomiin ja jäljelle jäi vain huoleton aikuisuus, nuoruuden jatko sellaisena kuin minä nuoruus sen tarkoitti. Minulle ei käynyt niin.
Olen usein kirjoitellut blogissani - tai ainakin ajatellut kirjoittavani, en nyt enää muista, olenko kirjoitellut usein - onnesta ja siitä, miten kaikki on pohjimmiltaan onnea ja sattumaa. Työllään rikastuneet ihmiset harvemmin haluavat myöntää sitä, mutta lottovoittaja on nöyrempi. Hänen on pakko myöntää, että hänellä oli onnea. Siksi hän ei myöskään ylpeile onnellaan, hän on vain huoleton niin kuin ihmisen kuuluukin olla, ikinuori. Meidän kaikkien olisi syytä ottaa oppia lottovoittajasta, ei työllään rikastuneista ihmisistä. (Perijät ja perijättäret taitavat asettua välimaastoon: he suhtautuvat nöyrästi vain niihin, jotka he ovat perineet.)
Viimeisen viidentoista vuoden aikana olen lotonnut ehkä kahdesti, enkä sitä edeltävästä ajasta muista, olenko lotonnut lainkaan (vanhempani toki lottosivat). Menemättä siihen, voitinko kummallakaan kerralla, luulen, että lottoan enää vain kerran, kolmannen kerran, joka sanoo, onko minusta lottovoittajaksi. En ole vielä päättänyt, milloin sen teen, mutta ehkä hyvinkin pian, sillä eiväthän nämä jättipotit oikeasti voi vain kasvaa ja kasvaa.
Varsinaisen Lotossa voittamisen lisäksi lottovoitoksi kutsutaan sitä sun tätä, ja todellisuudessa esimerkiksi Suomeen syntyminen onkin yhtä suuri lottovoitto kuin rikastuminen oman elämänsä toimitusjohtajana. Kukaan ei voi olla niin julma, että sanoisi onnelliselta ja huolettomalta näyttävälle ihmiselle, joka kehuu mitä hyvänsä oman elämänsä asiaa lottovoitoksi, että ei tuo mikään lottovoitto ole, vertaapa siihen ja siihen. Minullekaan ei siis kukaan naura, kun totean, että kun ensimmäinen kääntämäni romaani - René Daumal: Mont Analogue (lukekaa!) - tuli painosta kolmisen viikkoa sitten, se oli kuin lottovoitto. Korkeintaan arvuutellaan, näytänkö onnelliselta ja huolettomalta.
Elämäni jatkuu samanlaisena, ellen ole lottovoittaja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)