Paremman puutteessa

Viime päivinä Suomessa on viihdytty kahden politiikkauutisen äärellä: urheiluministerin juhlaväsymyksen ja Niinistön presidentinvaalikampanjasta tehdyn dokumentin kiusallisten ennakkopaljastusten. Koska osoittaa mielikuvitusta löytää ilmiöistä jotain yleispätevää ja erityisen vilkasta mielikuvitusta löytää kahdesta erillisestä ilmiöstä jotain yhteistä, ajattelin kirjoittaa, että sekä Arhinmäen kostea humputtelu että Tujusen ja kumppaneiden kampanjatuskailut näyttävät harvinaisen suoraan sen, miten helposti ihmiset ajautuvat tekemään asioita, joita heitä ei ole luotu tekemään tai joihin he eivät usko. Arhinmäki ei ole koskaan hallinnut ministeriltä edellytettyä "arvokasta" esiintymistä, eivätkä kokoomuslaiset tietenkään pidä Sauli Niinistöä kiinnostavana presidenttinä, koska "työ luo hyvinvointia" -uskovaisina heidän täytyy käsittää, että Pekka Haavisto olisi presidenttinä herättänyt niin paljon kansainvälistä huomiota, ettei olisi tarvinnut murehtia Pentti Oinosen tavoin "Suomi-kuvaa", maahamme suuntautuvia sijoituksia eikä viennin edistämistä. Mutta se työ on tehtävä, mihin on ryhdytty, ja siinä kimpassa pysyttävä, mihin on sitouduttu - muiden vuoksi. Miksi? Sisältääkö kysymys tyhjentävän vastauksen: muiden vuoksi?

Olin kerran kieltenopettajan sijaisena yrittäjyyskursseillaan profiloituvassa lukiossa (tiedättehän nuo yleissivistävien oppilaitosten erikoistumispyrkimykset, jotka vain hämmentävät kasvavia, tiedonjanoisia nuoria; minäkin kävin aikoinani "viestintälukiota", mutta parhaiten lukio kuitenkin houkutteli maksuttomilla oppikirjoilla). Harmi, että opetin vain ruotsia ja ranskaa, sillä jos nyt saisin vapaasti puhua sen(kin) koulun opiskelijoille (missäköhän oppiaineessa saisi puhua vapaasti? vai pitäisikö päästä taiteilijavieraaksi?), haluaisin sanoa heille, että älkää ikinä tehkö mitään työtä, mikä ei tunnu oikealta, muiden vuoksi, mutta opiskelkaa ja oppikaa niin paljon kuin voitte. Älkää yrittäkö, tietäkää ja toimikaa sen mukaan.

Muistan, että eräs tyttö hämmästyi ääneen ranskantunnilla (ranskantunneillani kävi vain kolme tyttöä), kun suomensin jotain tekstiä ja tulkitsin sisällöksi jotain sellaista, että liikkuminen ja kuntoilu ei olisi tärkeää. Vaikka korjasin tulkintani välittömästi oikein, tyttö oli silti ehtinyt välissä ihmetellä, ja korjaukseni jälkeen hän totesi yhtä ripeästi ja helpottuneena, että hän jo ajatteli. Hän oli urheilullinen ja menestyi ranskassakin kohtuullisen hyvin, ilmeisesti liikunnan tuoman energian ansiosta. Minä kuitenkin itsekseni harmistuin siitä, että tyttö oli niin pikaisesti reagoinut epäilyttävään tietoon. Hänen flegmaattisemmat toverinsa eivät ehtineet ihmetellä mitään, paitsi häkellyttäviä ranskantaitojani, joiden lumoissa heidän oli helpompi välttyä omilta ponnistuksilta. Tyttö kyseli myös, miten yliopistoon pääsee opiskelemaan ranskaa. Vastailin hänelle ja mietin, että ei kukaan voi olla noin innokas, ellei suunnittele panevansa omaa elämää sivuun tai lykkäävänsä sitä hamaan tulevaisuuteen. Mutta hänhän vain kuntoili ja opiskeli ja kyseli! Eihän se ollut työtä muiden vuoksi! Se oli esimerkillistä nuorisoelämää, enkä voinut todistaa toisin. Minä vain huolestuin siitä, miten tytölle myöhemmin kävisi, osaisi kyllä ranskaa ja vatsa olisi litteä, mutta parisuhteet olisivat katastrofaalisia ja työuupumus vuorottelisi masennuskausien kanssa.

Nykyään kaikki on niin sekaisin: työ ja opiskelu, kuntoilu ja hyvinvointi, minä ja muut. Suhteellisuudentaju on koetuksella; se, jonka pitäisi kertoa meille, että vaikka tieto lisää tuskaa, se lisää myös mielikuvitusta eli kykyä käsitellä tuskaa, ja parempi on tietää, olla tuskissaan ja kyetä käsittelemään tuskaa kuin olla tietämätön ja tietämättään tuskissaan. Me niin haluamme tietää ja tiedostaa, mutta olemme silti muiden riepoteltavina. Olisipa kyllin turvallista olla aina alaston, vapaa muiden kanssa, ei vangittu muiden vuoksi.

Suurimmat päätöksemme ja tekomme eivät ole rakentavia vaan korjaavia, virkistävää vaihtelua paremman puutteessa. Ne eivät poista epätoivoamme, ne karkottavat sen hetkeksi, kunnes meidän on taas mietittävä rakentamista niin, että rakentaisimme mahdollisimman vähän: suuria askelia, pieniä jalanjälkiä - epätoivon poistamista kulumalla pois.

Kirjoitin tämän, koska työnteko alkoi väsyttää. Mutta kyllä minä pidän työstäni, uskokaa pois.

Hidas vai nopea eli karkeat kuviot

"Nopeat syövät hitaat!" huusi luokkatoverini voitonriemuisena pyyhältäessään ohitseni portaissa, joita itse nousin normaalivauhtia, koska mikään kiire musiikintunnille ei kummallakaan ollut, ei ainakaan epämusikaalisella luokkatoverillani. Yläkerran luokkaan johtavissa portaissa piti tehdä 180 asteen käännös, joten hämmästyin, kun hän ei kaatunut edes mutkassa. Nopeus viehätti, vaikka perillä ei ollut mitään tavoittelemisen arvoista, samaa vanhaa syksynsäveltä vain. Vai siksikö nopeus juuri viehättääkin, että perillä tai ylipäätään missään ei ole mitään hidastelemisen arvoista? Nautitaan edes vauhdista.

Muistelin kouluaikojani - menivätpä ne nopeasti! - kun olin arjessani kiinnittänyt huomiota optiseen ilmiöön, jota en ollut ennen havainnut. Nukutin tavalliseen tapaan tytärtäni päiväunille rattaisiin ja tuijottelin välillä työntämieni rattaiden renkaita, jotten olisi ajanut hevosenläjään, joita ratsastustilalle johtavalla tiellä oli luonnollisesti paljon ja levinneinä, varsinkin kun talvi oli vielä viime kuussa niin vähäluminen. Epäpuhtaudet tarttuivat renkaisiin helposti, koska olimme tilanneet uudet renkaat, jotka eivät olleet silinneet vielä juuri lainkaan. Työnsin rattaita niin kovaa, että renkaiden karkeat kuviot katosivat niiden pyörintään. Katsoin pyörivää rengasta. Sitten käänsin katseeni nopeasti pois, sivulle puihin ja pensaisiin, ja tajusin silmänräpäyksen ajan nähneeni renkaan karkeat kuviot silmäkulmassani ikään kuin pysähtyneinä, vaikka ne olivat koko ajan vinhassa liikkeessä.

Lukion valinnaisia fysiikankursseja suorittanut voisi varmaan oitis kertoa, mikä taianomaisen ilmiön nimi on. Miten ihmeellistä ja voimaannuttavaa ajatella, että nopeasti kääntyvä katse näkee maailman pyörinnän läpi ja näyttää pysäyttävän sen, joskin vain siellä, mistä se kääntyy pois, joskin vain ohikiitävän hetken ja joskin vain katseen laitamilla! Mutta hitaasti pois kääntyvä katse ei näe pyörivän maastorenkaan karkeita kuvioita. Hidas ei näe maailman läpi, hidas näkee maailman sellaisena kuin miltä se näyttää. Onko hitaus siis puute? Näkeekö hidas aina vain asioiden ja ilmiöiden pinnan eikä koskaan edes efemeerisesti syvemmälle?

Masennun, kun ajattelen, mitä kaikkea teen hitaasti, joskus toivottoman hitaasti. Olen tottunut ajatukseen, että hidas on huolellinen eikä stressaannu ja ehtii viivähtää maailman ihmeiden äärellä. Minä esimerkiksi syön hitaasti. Ala-asteella järjestäjävuorossa olleet kiusasivat minua, koska minun lautastani sai aina odottaa. He hakkasivat luokan harmonia ja "lauloivat" nauraen: "Syö, Aki, syö!" Perustelin hidasta ruokailuani suurilla nielurisoilla, koska siihen aikaan nielurisojen koosta puhuttiin ja minullakin epäiltiin suuria (mutta risojani ei koskaan leikattu, onneksi). Paljon myöhemmin, kun olin Ruotsissa harjoittelijana eräässä koulussa, rehtori vinoili minulle, että "maisteri onkin tottunut puolituntiseen ruokataukoon". Itse asiassa tarvitsen enemmän kuin puoli tuntia säädylliseen ruokailuun, joten ellen olisi juuri pureskellut huolellisesti salaattiani, olisin voinut vilpittömästi todeta, etten suinkaan.

Minä myös kävelen hitaasti, ellei minulla ole kiire mihinkään enkä kuntoile. Se hyväksytään, mutta ongelmana on, että monilla muilla on kiire pois sellaisista paikoista, joissa minä mielelläni kävelen hitaammin eli normaalivauhtiani. (Tarkoitan, että muilla on kiire pois näistä paikoista, ei minun seurastani.) Vieraan kaupungin syrjäinen katu iltahämärässä on yksi tällainen paikka.

Pyöräilen hitaasti (myös alamäessä), tiskaan hitaasti, laitan ruokaa hitaasti, siivoan hitaasti ja ajan partani hitaasti (ja siksi vain kaksi kertaa viikossa). Luen hitaasti (teini-ikäisenä arvioin, että enintään 30 sivua tunnissa, eikä nopeus ole siitä ainakaan kasvanut), kirjoitan hitaasti (tämänkin naputtelemiseen menee monta tuntia), soitan pianolla useammin hitaita kuin nopeita kappaleita ja pidän elokuvista, joissa kamera on pitkiä aikoja paikoillaan ja näyttää näin kokonaisia kohtauksia. Kun olen ylittämässä tietä, odotan vasemmalta tai oikealta tulevan auton melkein pysähtyvän ennen kuin voin luottaa siihen, että se ei aja päälleni. Ajatuskin auton ajamisesta kammottaa minua; minulla ei ole ajokorttia enkä muutenkaan tiedä autoista mitään - paitsi sen, että ne ovat nopeita, nopeampia kuin minä, hyi olkoon.

Pahinta on, että työskentelen hitaasti, koska se estää tehokkaasti minua pääsemästä kuukausipalkkaiseen työhön (tai jos pääsenkin, en jaksa sellaisessa kauan) ja muutenkin vaikuttaa toimeentulooni kielteisesti, puolipalkatulla kirjallisuusalalla kun olen. Aina välillä sanon itselleni, että kaikista pilkuista ei tarvitse välittää, mutta en voi pettää itseäni: minä välitän pilkuista, ihan kaikista. Vaikka sanat olisi painettu sileälle paperille tai ne olisivat piirtyneet tasaiselle ruudulle, ne ovat karkeita kuvioita maailman pinnalla, eikä niitä näe kääntämällä katseen nopeasti pois vaan päinvastoin syvänäöllä, joka pysäyttää tekstin (tajunnan)virran.

Onko kirjallisuus tehnyt minusta hitaan? Saatan olla ajoittain sanallisesti säkenöivä, mutta maailma menee silti menojaan, ja minä näen vain maailman menot ja sepitän epävarmasti jotain siitä, mikä siinä menee. Sitten joku nopea tulee, katsoo samaa menoa, kääntää katseensa äkkiä pois (mikä levoton ja mitään kunnioittamaton sielu!) ja huutaa mennessään, mitä näki silmäkulmassaan. Ja minä tiedän, että hän on oikeassa. Kadehdin hänen kykyään, ei hän nauti pelkästä vauhdista vaan huomaa olennaisen ja syvällisen, mutta samaan aikaan haluan, että hänkin arvostaisi minua, hitaan sepitteitä. Turhaan. Nopeat syövät hitaat.