Mummon opetus

Kesä 2013 oli satoisa. Vadelmia oli enemmän kuin vuosiin, pohjoisessa kuulemma lakkaa ennätykselliset määrät, eikä mustikatkaan tuottaneet suurta pettymystä. Myös vanhan mummolani pihan vähintään eläkeikäinen omenapuu pani parastaan. Kun elokuun lopussa kävin sukulaisissa Keski-Suomessa, harmittavan monet hedelmät olivat jo pudonneet ja mädäntyneet tai hyvää vauhtia mädäntymässä puun alle. Kävimme ripeästi töihin aurinkoisena sunnuntaina: mädät omenat työnnettiin kottikärryillä metsänreunaan eläimistön evääksi (kolme neljä kärryllistä!), puolimädistä haukattiin sitä ennen puolikas suuhun, mädäntymättömät kassitettiin. Sitten katsoimme oksia, haimme tikkaat ja tartuimme mahdollisimman pitkiin kättä pidempiin, joilla hyväntahtoisesti mätkimme puuta, kunnes se luovuttaisi meille antimensa. Puu mätki meitä hyväntahtoisesti takaisin pudottamalla osan omenoista päähämme. Ylimmät latvaomenat jäivät puuhun kuin kruunuksi, vaikka tavoittelin niitäkin nousemalla pari metriä puuhun ja tuuppimalla latvaa naurettavan pitkällä haravalla. Saimme neljä viisi isoa muovikassillista vain hyvin vähän lommoutuneita omenoita, joissa oli myös vain hyvin vähän jälkiä toisenvaraisten eliöiden läsnäolosta.

Aina mummolan omenapuu ei ole tuottanut hyvää satoa. Muistan lapsuudestani monta kesää, jona puulle suunniteltiin muuta kuin hedelmäntuottokäyttöä. Omenapuu on tiemmä myös hyvä rakennusmateriaali, mutta sitä käyttötarkoitusta ei mietitty. Äitini muistutti sadonkorjuumme aikana, että mummo oli usein riidellyt papan kanssa omenapuusta. Pappa oli halunnut kaataa puun, joka varjosti keittiön ikkunaa eikä juuri tuottanut hedelmää. Mummo oli vastustanut ja saanut tahtonsa läpi. Pappa kuoli, kun olin pieni, ja mummo kuusi vuotta sitten 89-vuotiaana. Kuolemaansa asti mummo asui sama omenapuu pihapiirissään, vaikka hän joutuikin muuttamaan rapistuneesta mökistään äitini rakennuttamaan uuteen taloon.

En tiedä, miten tärkeä omenapuu oikeasti oli mummolle, mutta haluan uskoa, että se oli hyvin tärkeä. Mummo ei muistaakseni koskaan opettanut minulle mitään, sillä hän ei ollut sellainen mummo. Kuitenkin hän tuli omenapuullaan opettaneeksi - niin, mitä?

Luin aikaisemmin tänä vuonna Risto Isomäen Puukirjaa (1997). Se on varmaan tärkeimpiä suomalaisia tietokirjoja, vaikka onkin osittain vanhentunut. Teoksen kantava ajatus on koko maailman ruoantuotannon parantaminen siirtymällä monikerroksiseen puutarhaviljelyyn kaikkialla, missä se on mahdollista, sillä pähkinä- ja hedelmäpuut ovat satoisia ja ravitsevia, työllistävät ja suojaavat maanpintaa eroosiolta. Lisäksi kirjassa pohditaan, mitkä metsänhoidon toimenpiteet parhaiten hillitsevät ilmastonmuutosta eli mitkä puulajit sitovat hiiltä parhaiten. Puukirja etenee puulajiesittelyin eli hyvin kuivasti, mutta silti se on innostavimpia ja mielenkiintoisimpia maailmanparannuskirjoja, joita olen koskaan lukenut.

Mummoni ei varmasti koskaan lukenut Puukirjaa, mutta silti hän ymmärsi omenapuun merkityksen: puiden kanssa pitää olla pitkäjänteinen, sillä ne kasvavat hitaammin kuin vilja ja karja mutta tuottavat kuitenkin lopulta satoa - ja ne tuottavat muutakin kuin satoaan, Risto Isomäen moneen kertaan toistamin sanoin myös "paljon iloa". "Ilo" ei ole koskaan ollut arvostetuimpia maa- ja metsätaloustuotteita, ja siksi Isomäkikin puhuu siitä sivumennen. Kun korjasin tänä kesänä mummon omenapuun satoa, iloitsin enemmän puun säilymisestä kuin omenoista, sillä terveellisempiäkin hedelmiä toki on. Lyhytjänteisellä papallani oli oikeus lyhytjänteisyyteensä, mutta ei pitkäjänteisyyden kustannuksella.

En koskaan saa tietää, mitä sellaista mummoni koki, joka sai hänet arvostamaan iloa, mutta valmistaudun ottamaan ilon vastaan aina, kun lusikoin suuhuni myslin tai puuron seassa kaunista oranssia, punaista, keltaista tai vaaleanvihreää omenasosetta.

Akin muotimerkintöjä, osa 3: sopiva ja sopimaton paita

Kesällä pikkusiskoni, joka on töissä vaateliikkeessä, huomautti oranssista T-paidastani, että se on liian iso minulle. Hän esitti konkreettisen perustelun, jota en ollut koskaan aikaisemmin kuullut ja jonka en ollut ajatellut liittyvän paidan kokoon ja sopivuuteen mitenkään: hihan ja paidan keskiosan välinen sauma roikkui olkavarren tienoilla eikä asettunut olkapäälle, niin kuin kuulemma pitäisi. Olin aina kuvitellut, että saumojen tehtävä paidoissa ja muissakin vaatteissa on vain yhdistää niiden eri osat toisiinsa ja että paidan sopivuus on monimutkaisempi kysymys, jossa pitää ottaa huomioon yksilölliset mitat, lihakset, sosiaalinen tilanne ja muut. Puhuin jokseenkin näin myös pikkusiskolleni, mutta hän korosti edelleen olkasauman asettumisen merkitystä: jos se ei asetu olkapäälle, paita ei ole sopiva.

En ole inventoinut paitojani mutta arvioin, että jos tämän yllättämään päässeen tiedon nojalla poistaisin kaapistani kaikki sopimattomat paidat, paitani vähenisivät noin kolmannekseen nykyisestä. Siksi en uskallakaan inventoida. Sen sijaan yritän miettiä, millä perusteella paita voi olla sopiva vaikkei sen olkasauma asettuisikaan olkapäälle.

Se on kyllä tosi vaikeaa. Kun nimittäin puen päälleni jonkin harvoista, olkasaumoistaan sopivista T-paidoistani, se istuu loistavasti. Niin kuin se vanha musta, jonka selässä on turkulaisen opiskelijabaarin mainos. Tai se tummansininen, joka mainostaa keskisuomalaista rautakauppaa... Ei kun hetkinen, minähän luovuin siitä, koska se tuntui liian pieneltä ja joku sanoi minulle, että se on liian pieni. Tai se valkoinen Disneyland-paita... Kun nostan käsivarteni ylös, sen helma kohoaa rintalastaan asti, joten ei kai sitäkään voi pitää sopivana. (Miksi ostin niin pienen paidan sinä Ranskan-kesänä? Enhän ole Cindy Crawford siinä yhdessä elokuvassa.) Itse asiassa minulla ei taidakaan olla muita sopivia T-paitoja kuin se vanha musta, josta on kyllä olemassa myös meleeratun harmaa versio; mutta sen kaulus on kulunut, ja muutenkin se taisi repeytyä pahoin, kun riisuin sen kerran liian hikisenä liian väkivaltaisesti päältäni.

Yritän ajatella jotain muuta. Kesällä sain valita vapaasti erään edesmenneen herrasmiehen vaatekaapista kauluspaitoja, läjittäin kauluspaitoja. Naiset ovat aina sanoneet minulle, että minun pitäisi käyttää enemmän kauluspaitoja. Löysin kuluneita mutta kiinnostavannäköisiä paitoja, joista osa oli valmistettu DDR:ssä ja Englannissa. Arvelin näitä harvinaisuuksiksi, joten täytin niillä omaa kaappiani, vaikka eivät ne ihan minulle sopineetkaan. Ehkä pukeudun yhteen näistä harvinaisuuksista isänpäivänä.

Paita on miehelle silkka stressintuoja. Toisaalta sellainen on melkein pakko olla aina päällä, toisaalta sen pitäisi olla aina myös sopiva. Useimmiten on kohtuutonta vaatia mieheltä, että molemmat ehdot täyttyvät.

Kolme vuotta sitten olin kesätöissä museossa hellepäivänä. Kun pääsin taukohuoneeseen levähtämään, riisuin paitani vilvoitellakseni. Tekoni tyrmistytti työkavereitani. Naiset välttelivät katsekontaktia ja mutisivat, että eiväthän hekään voi vilvoitella riisumalla paitansa; miehet nauroivat astuessaan taukohuoneeseen ja nähdessään minut istumassa ilman paitaa pöydän takana, koska he luulivat minun olevan kokonaan alasti. Taistelin jonkin aikaa sanallisesti typeriä työpaikkakonventioita vastaan mutta lopulta puin paidan taas ylleni, hieman loukkaantuneena kohtaamastani ymmärtämättömyydestä. Ehdinpä kuitenkin viilentyä.

Tänä kesänä kotonani oli usein hyvin kuuma. Erääänä hyvin kuumana päivänä istuin tietokoneellani, jonka ääressä hikoilen usein vielä enemmän kuin partaa ajaessani, joten tietenkin riisuin paitani. Tuolloin puolitoistavuotias tyttäreni, jolla on tapana häiritä työntekoani leikkiasioillaan, tuli pian huoneeseen ja ojensi minulle paitani takaisin. Hänestä näytti pelottavan oudolta, kun minulla ei ollut paitaa. Puin hikisen paidan takaisin päälle, ja tytär hymyili hyväksyvästi. Minä huokaisin nääntyneesti.

Mikä merkitys jää käsitteille 'taukohuone' ja 'koti', jos niiden tarkoittamissa paikoissa ei voi tarvittaessa riisua paitaansa? Jos aina ei vain voi pitää sopivaa paitaa, miksi on pakko olla paita? kysyn vain. Älkää vaatiko paitaa, jos ette voi osoittaa sopivaa paitaa, sanon minä. Ne olkasaumat eivät riitä mihinkään.