Kirja-arvio: Jatkoa kirjallisuuden historialle

Luin yli 900-sivuisen kirjan, jonka arvioin vain lyhyesti. Se on Pekka Vartiaisen Postmoderni kirjallisuus. Länsimaisen kirjallisuuden historia 1945 - 2000. Avain, Helsinki, 2013. Teos on jatkoa Vartiaisen aikaisemmalle ja yhtä paksulle kirjalle Länsimaisen kirjallisuuden historia. BTJ, Helsinki, 2009. Senkin luin uutuudeltaan.

Vartiaisen varhaisempi esitys kirjallisuuden alkuhämärästä toiseen maailmansotaan oli jatko-osaa huomattavasti hyödyllisempi teos. On varmasti totta, että toisen maailmansodan jälkeen on ollut enemmän merkittäviä kirjailijoita kuin ennen sitä, koska kehitys on ulottunut myös kirjallisuuteen ja menneisyyden tietämys ikään kuin kasaantunut. Lähihistoriasta on vain vaikeampi tunnistaa tulevaisuudessa merkittäviksi muodostuvia tekijöitä, joten siitä tulee hyvin luettelomaista ja pinnallista kirjailijoiden elämän ja teosten referointia. Toki Vartiainen tekee paikoin näkemyksellisiä huomioita kirjailijoiden yhteyksistä toisiinsa ja maailmantapahtumiin (kuten varovaisen vertauksen suomenruotsalaisen ja amerikanjuutalaisen kirjallisuuden välillä). Ja on kai niinkin, että historian pitää olla enimmäkseen puolueetonta esitystä kaikesta, mitä on ollut (vähemmistökirjallisuuksia myöten). Silti en voinut jatko-osaa lukiessani olla kaipaamatta edellisen osan selkeämpää ilmettä, joka perustui pitkälti siihen, että siinä keskityttiin klassikkoihin ja perusteoksiin. Ehkä Vartiainen teki parhaansa; en vain ole varma, kannattiko tehdä.

Kiiltomadon arviossaan "Kirjallisuuden poliittinen historia" (15.5.) Virpi Alanen kiittelee Vartiaista siitä, että tämä pitää kirjallisuuden yhteiskunnallisuutta itsestään selvänä. Siihen voin yhtyä, mutta en siihen, että kirja olisi "erityisen tärkeää luettavaa". Opettajana Vartiainen kyllä kirjoittaa historiaansa hyvin helppotajuista asennekasvatusta - kirjailijoiden sanomiin nojaten - joka eheyttää lukijan mieltä rannattomalla nykykirjallisuuden merellä, mutta se ansaitsisi oman pamflettinsa. Nyt Alasen ihailema "nykyhumanistinen sivistys" jää epäjohdonmukaisiksi fragmenteiksi historian ja kirjallisuuden referoinnin sekaan. Postmodernia kirjallisuutta lukiessa tuntui usein, että oli huolimattomasti valmistellulla kirjallisuuden luennolla.

Jo Vartiaisen ensimmäistä kirjallisuudenhistoriaa lukiessa kärsin siitä tosiasiasta, että Vartiainen ei yksinkertaisesti osaa kirjoittaa kovin hyvin. Ei siinä mitään: jotkut osaavat kirjoittaa, jotkut esiintyä ja opettaa. Pitää vain hyväksyä omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Enkä tarkoita, että Vartiaisen ei pitäisi ollenkaan kirjoittaa. Tarkoitan, että Vartiainen tarvitsee kipeästi hyvää kustannustoimittajaa, joka arvostaa suomen kieltä ja ymmärtää, että huonolla suomella kirjoitettu esitys KIRJALLISUUDESTA herättää poikkeuksellisen paljon epäluottamusta ja harmistusta. Toistaiseksi Vartiaisella ei ole ollut tällaista kustannustoimittajaa. Paitsi että teksti vilisee kielioppivirheitä ja automaattiohjauksella tuotettua tekstinkäsittelytekstipuuroa, myös kirjailijoiden, ihan tunnettujen, nimiä on kirjoitettu väärin. Kirjallisuudenhistoriassa. Eikö teissäkin herätä sopimatonta hilpeyttä lukea ruotsalaisesta menestysdekkaristista Henning Mankelista tai martiniquelaisesta négritude-runoilijasta Aime Cesaresta? Ihan oikeasti, hei, nyt jotain ryhtiä sinne kustantamoon. Ei tällaista tekstiä saa julkaista, ei tämä ole mikään opinnäytetyö, liukuhihnaväitös tai luentomoniste. Tämä on tietokirja.

Kirjan nimestä vielä: Vartiainen erittelee ihan kiitettävän selkeästi käsitteitä postmoderni, postmodernismi ja mitä niitä vielä on. Onneksi teoriapuolelle on omat lukunsa kirjan alussa ja lopussa. Suhteellisen vähän postmoderni-juttuihin viitataan varsinaisessa kirjallisuudenhistoriassa (aina välillä Vartiainen tuntuu törmäävän kirjailijaan, josta hän äkkää sanoa, että tässä on muuten postmodernia se ja se), mutta kyllä nimitys toisen maailmansodan jälkeisestä kirjallisuudesta puolustaa kohtuullisen hyvin paikkaansa - vaikka tuntuikin aluksi liioitellulta. Lopettaakseni lyhyen arvioni myönteiseen sävyyn.

Yhteisöllisyyden salaisuus

Aina kun koulussa ammuskellaan tai puukotellaan ja yksinäinen vanhus kuolee kotiinsa, haikaillaan yhteisöllisyyttä. Useamminkin voisi yhteisöllisyyttä haikailla. Lasten ja aikuisten kiusaaminen on arkipäivää ja merkki yhteisöllisyyden puutteesta sekin, mutta se onkin arkipäivää. Suurimmat ongelmat kätkeytyvät arkipäivään, koska arjelta vaaditaan työrauhaa, jonka ongelmanratkaisuponnistelut siitä veisivät.

Minun arjessani ei onneksi ole työrauhaa: pitäisi suomentaa ja toimittaa laadukasta kirjallisuutta, mutta on apurahan anomista, ruokaostoksia ja pian kaksivuotiaan tyttären kaitsemista. Voin siis yhtä hyvin antaa arkeni levitä käsiin ja paljastaa kaikille, mikä on yhteisöllisyyden salaisuus. Toivottavasti viitseliäisyyttäni arvostetaan.

Yhteisöllisyyden esteenä pidetään individualismia. Niin se onkin: individualisti uskoo omaan jakamattomuuteensa eikä siksi jaa itsestään. Itsestään jakaminen - joka rajoittuneesta näkökulmasta tuntuu työrauhan rikkoutumiselta - on yhteisöllisyyden edellytys. Jälkimmäisen välttämätön ehto ei kuitenkaan ole niinkään individualismin kukistaminen kuin individualismin erottaminen yksilöllisyydestä.

Jos yhteisöt hylkivät yksilöllisyyttä, ne torjuvat tehokkaasti individualismin mutta myös hidastavat omaa kehitystään. Välillisesti ne voivat jopa lietsoa individualismia, jos ne estävät yksilöä lähestymästä itseään - siis yhteisöjä - sillä silloin yksilölle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin individualismi. Yhteisöllisyyden pahimpia pilaajia ovat yhteisöt, jotka ovat kollektiivisesti individualistisia. (Yleensä vältän sanaa 'kollektiivisuus', mutta nyt todella tarvitsen sitä.)

Kollektiivisesti individualistiset yhteisöt uskovat omaan jakamattomuuteensa eivätkä siksi jaa itsestään, toisin sanoen ne eivät tee tilaa niitä lähestyville yksilöille. Mutta ei riitä, että saadaan sekä yhteisöt että yksilöt lähestymään toisiaan, vaan jo olemassaolevien individualististen yhteisöjen täytyy muuttua radikaalimmin, sillä ne ovat suurempi uhka yhteisöllisyydelle.

Näiden yhteisöjen asenneongelmaa valaissee parhaiten katsaus demokratian olemukseen. Demokratia on kansanvaltaa, jossa yhteisistä eli yhteisön asioista päättävät kaikki yhdessä, kaikki yhteisön yksilöt. Edustuksellisuus ei muuta periaatetta mutta lisää edustajien vastuuta tehdä päätöksiä, jotka ottavat kaikkien tarpeet huomioon. Ei siis riitä, että eletään enemmistön päätöksen kanssa, vaan enemmistön on tehtävä tilaa vähemmistön tarpeille ja haluillekin. Muuten demokratia ei ole aito demokratia vaan sen irvikuva, majoritistinen demokratia, jossa vallitsee enemmistön tyrannia. Sellaista demokratiaa on syytä välttää, koska siitä kärsivät jopa etuoikeutetuiksi mielletyt kansalaiset, kuten Björn Wahlroos. (Joo, olen oikeasti sitä mieltä, että Wahlrooskin kärsii enemmistön tyranniasta, jos sitä on, mutta ei sillä tavalla kuin hän itse luulee.)

Aidosti demokraattinen päätöksenteko on vaikeaa, jos on vain kaksi vaihtoehtoa. Tuleeko Suomen pysyä EU:ssa vai erota siitä? Jos 52 prosenttia kansastaa äänestää pysymisen puolesta ja loput 48 prosenttia eroamisen, "kansa on vaarassa jakautua kahtia", niin kuin vaaleissa usein kauhistellaan. Jos demokraattisessa yhteisössä ei ole asenneongelmaa, ei tarvitse kauhistella; pitää vain tehdä aidosti demokraattinen päätös. Se vaatii analyysia pysymisestä. EU:ssa pysytään, mutta eroamista vaatineille on annettava siitä jokin korvaus, mikä tarkoittaa käytännössä pysymisen muuttumista joksikin muuksi kuin mistä äänestettiin. EU:ssa voidaan esimerkiksi pysyä, jos EU luopuu markkinafundamentalismistaan tms.

Hyvä, yhteisöllinen yhteisö on aidosti demokraattinen. Monet uskonnolliset yhteisöt eivät ole yhteisöllisiä, ja harvat valtiot ovat aidosti demokraattisia. Itse asiassa suurin osa maailman isoista ja pienistä yhteisöistä on kollektiivisesti individualistisia. Niinpä on todennäköistä, että se yhteisöllisyys, jonka perään aika ajoin haikaillaan, onkin ollut enemmistön - tai muuten vain vahvemman - tyranniaa. Yhteisöllisyys edellyttääkin luultavasti ihan ensin väärän yhteisöllisyyden haikailemisen lopettamista.

Yhteisöllisyyden salaisuus on syvällinen ymmärrys siitä, että totuus on absoluuttinen. Ihminen on eläin, osa luontoa. Luonto on ihmisen maailmankaikkeus.

Mitäkö tarkoitan? Valitan, minulla on töitä.

Kirja-arvio: Pettääkö liberalismimme?

Lähikirjastossa joku oli asetellut kirjan hyllylle kansi kirjastokävijää päin. Lainasin ja luin sen. Kirja oli Timo Hännikäisen ja Tommi Melenderin Liberalismin petos. Esseistinen pamfletti. WSOY, Helsinki, 2012.

Pamfletin tarkoitus on osoittaa, missä kaikessa liberalismi on mennyt metsään erityisesti viime vuosina ja Suomessa, ja muistuttaa alkuperäisen liberalismin vastuullisuudesta ja rationaalisuudesta, miksei myös tarjota sairaan liberalismin lääkkeeksi hieman konservatismia. "Liberaali uskoo parhaaseen yhteiskuntaan päästävän, kun yksilön annetaan toimia vapaasti ilman auktoriteettien talutusnuoraa. Konservatiivi puolestaan korostaa ihmisen raadollisuutta, taipumusta ahneuteen, itsekkyyteen ja väkivaltaan", kirjoittajat määrittelevät. He haluavat tuoda keskusteluun "historiallista perspektiiviä" mutteivät "herättää keskustelua vaan ajatuksia". Uskon, että blogikirjoitukseni ottaa Hännikäisen ja Melenderin toiveen kohtalaisesti huomioon, sillä blogiani lukevat hyvin harvat ja kommentoivat vielä harvemmat, joten lähemmäksi menen ajatusten kirjaamista kuin keskustelua.

Esseistien "esseistinen" tyyli on tietenkin sujuvaa ja nautittavaa. Esseistisyydellä tarkoitetaankin nykyään monesti - ehkä liberalismin hengessä - asiakirjoittamista, joka voi kyllä lainata arvovaltaisia lähteitä mutta jonka täytyy vältellä kaikkien väitteidensä tieteellistä ja varsinkin akateemista perustelemista, jotta tekstin lukeminen ei kohtuuttomasti vaikeutuisi. Heidi Liehun yli tuhatsivuisen, esseistisen Perhosten valtakunnan lukeneena (ylpeilen suorituksellani usein) osaan arvostaa tällaista lukijaystävällisyyttä. Vastuullisemman liberalismin hengessä odotan kuitenkin, että esseiltäessä uskottavuuteen kiinnitetään erityistä huomiota eikä luoteta pelkästään taitavaan kynänkäyttöön ja herkullisiin, vertauskuvallisiin anekdootteihin.

Hännikäisen ja Melenderin ajatus lentää vakaasti ja vakuuttavasti, mutta se myös rönsyilee jonkin verran teeman laidoille. Se ei haittaa, sillä sanottava ei tunnu loppuvan kesken. Välillä sitä tuntuu kuitenkin olevan niin paljon, että aikaisemmin sanottu unohtuu. Kun kirjoittajat esimerkiksi vertailevat Lontoon ja Pariisin lähiöiden nuorisomellakoita, he toteavat, että ranskalaiset "nuoret sentään julistivat vaativansa 'kunnioitusta', mutta lontoolaisille nuorille riittivät iPhonet ja Niken lenkkarit". Kuitenkin kaksitoista sivua aikaisemmin he olivat kirjoittaneet englantilaisiinkin "slumminuoriin" viitaten, että heillä "ei ole poliittisia tunnuksia, ainoastaan möliseviä iskulauseita: 'Me halutaan kunnioitusta! Me halutaan haistattaa paskat valtiovallalle ja rikkaille ihmisille!'" Tämäntapaiset epätarkkuudet, vaikka näyttävätkin vähäpätöisiltä, paljastavat tietyn asenteellisuuden, joka vähentää esseistisen argumentoinnin uskottavuutta asiatekstissä. Samoin eräällä aukeamalla fraasin "ei ihme" toistuminen peräti kolmesti antaa vaikutelman hätäisistä johtopäätöksistä.

Kirjassa on kaksi pitkää lukua, "Harhat oikeuksista" ja "Harhat yksilöistä", ja kaksi lyhyempää lukua, "Harhat ryhmistä" ja "Harhat historiasta". Koska lyhyetkin luvut etenevät kuin Tarzan puusta puuhun, rönsyily ei näytä johtuvan lukujen pituudesta. Puun latvaan kiipeäminen ja puun valitseminen jäävät joka tapauksessa lukijan ponnistelujen varaan. Onneksi siihen yllytetään riittävästi.

On helppo nyökytellä, kun kirjoittajat Euroopan lentoliikenteen pysäyttäneeseen tuhkapilveen viitaten muistuttavat, että lentäminen ei ole ihmisoikeus. "Kulttuurin rinnakkaismarkkinoista" puhuessaan he toteavat, että kaikki eivät myöskään ole tähteyden arvoisia, hyvä jos laulun. Mutta "slumminuorten" ja "alempien luokkien" mellakointia en niin nopeasti tuomitsisi itsekeskeisyydeksi. Esseistit myöntävät tuloerojen vaikutuksen mutta vähättelevät sitä ja kehuvat, miten "parikymppinen puolalainen on ahkerampi ja paremmin käyttäytyvä kuin samanikäinen alemmista luokista tuleva britti" - vaikka seuraavassa luvussa puhuvatkin vastustamastaan "postpolitiikan, talousliberalismin ja kulutushedonismin timantinkovasta liitosta", jota ahkerat ja hyvin käyttäytyvät puolalaiset varmasti tulevat tukeneeksi enemmän kuin mellakoiva nuoriso, olkoon miten sivistymätön, näköalaton ja aatteeton tahansa.

"Ei tingitä mistään, mutta kulutetaan eettisemmin ja valveutuneemmin" on maailmanparantamisasenne, jota Hännikäinen ja Melender kritisoivat perustellusti. Mutta vaikka jostain tinkiminen olisikin paras - ja välttämätön - kulutusasenne, eettisempi tinkimätön kuluttaminen on silti parempi kuin epäeettinen tinkimätön kuluttaminen. Luulisi siitä olevan helpompaa siirtyä elintasosta tinkimiseen, sillä molemmissa paremmissa kulutusasenteissa on kyse eettisyydestä. Arvoista kirjoittajat sanovat myös, että pluralismi pitäisi kyetä erottamaan relativismista ensimmäisen hyväksi. Toiveeseen on helppo yhtyä.

Kaikki liberaalit tykkäävät Ranskan vallankumouksen aateperinnöstä, joten sitä eivät voi esseistitkään ohittaa. "Ei ole mahdollista luoda maailmaa, jossa vapaus, veljeys ja tasa-arvo toteutuisivat täysimääräisinä, toisiaan kalvamatta", he väittävät ja havainnollistavat: "Ei suklaasta, makkarasta ja viilistä pitäväkään kuvittele, että sotkemalla ne keskenään samassa kulhossa lopputuloksena on kolminkertainen makuelämys." On peruskonservatismia ajatella kirjoittajienkin siteeraaman filosofi Roger Scrutonin tavoin, että totaalisen vapaat ihmiset "käyttävät vapauttaan niin että se johtaa epätasa-arvoon". Hännikäinen ja Melender, jotka yleisellä tasolla peräävät kohtuullisuutta ja malttia yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, syyllistyvät tässä itse kohtuuttomuuteen ja hätäisyyteen.

Mikään - ellei sitten kirjassa moneen kertaan tuomittu vastuuton ääriliberalismi - ei velvoita tulkitsemaan vapautta kirjoittajien tavoin niin, että esimerkiksi rikkaiden vapaudesta tingitään, jos heiltä peritään veroja tasa-arvon nimissä. Päinvastoin, vapaus ja tasa-arvo vahvistavat toisiaan: kun tulonsiirrot tekevät ihmisistä tasa-arvoisempia, he voivat myös vapaammin olla tekemisissä keskenään - ja kun he ovat tekemisissä keskenään, veljeyskin vahvistuu. Ranskan vallankumouksen aateperinnössä ei siis ole mitään sisäistä ristiriitaa. Jos halutaan yhtäällä kritisoida kulutushedonismia ja toivotaan elintasosta tinkimistä, on epäreilua toisaalla tulkita elintason leikkaaminen lähtökohtaisesti vapauden rajoittamiseksi.

Kirjan analyysi vuoden 2011 eduskuntavaaleista on ansiokas: "Oli siis kolme vanhaa valtapuoluetta, joista yksi liputti rakkauden [SDP], toinen toivon [Kokoomus] ja kolmas uskon [Keskusta] puolesta. Ei ihme, että [...] koettiin perussuomalaisten jytky." Hännikäinen paljastaa kirjan johdannossa äänestäneensä perussuomalaisia, jotka pamfletin mukaan toivat "politiikan takaisin politiikkaan" tilanteessa, jossa valtapuolueiden erot olivat hävinneet edellä mainittuun "timantinkovaan liittoon". Vaikka itse äänestin tappion kärsineitä vihreitä, osasin minäkin vähän iloita kolmen suuren, etenkin Keskustan, ahdingosta. Seuraavina vuosina hymyni on kyllä hyytynyt: hallitus ei saa juuri mitään aikaan, ja sekä Keskusta että Perussuomalaiset nostavat kannatustaan. Jälkimmäistä puoluetta johtaa itsevaltaisesti oikeistolainen konservatiivikatolilainen, aborttia ja EU:ta vastustava (mutta todennäköisesti EU:ta salaa ihaileva ja sen kannan suhteen vielä takinkäännön tekevä) naisten ja lasten vihaaja, joka keskustelee ylimielisesti tai tyhmää esittäen, hokee höynäytetyille kannattajilleen, kuinka hän on väistämättä katoavan kansanryhmän eli kokoelämätyösuhdeduunareiden puolella ja vastaa kaikkeen asialliseen kritiikkiin, että meillä oli kuulkaa jytkyvaaleissa niin ja niin monta äänestäjää, nyt suu soukemmalle. Anteeksi siis, jos minun on toistaiseksi vaikea iloita siitä, että politiikka on palannut "postpolitiikkaan".

Valtapuolueet olivat kuulemma ärsyttäneet kansalaisia positiivisen ajattelun "politiikallaan", joka on käytännössä ahdistavan vaihtoehdottomuuden hokemista. Niinpä. En kuitenkaan allekirjoita kirjan vastakulttuurilyttäystä ja konservatiivipessimismin liittämistä "henkiseen täysi-ikäisyyteen". Vaikka Ranskan vallankumous ei johtanut heti trikolorimaailmaan, historiasta on myös löydettävissä merkkejä sellaisen tulemisesta - juuri sopivasti liberalismia ja konservatismia sekoittavissa kehityskuluissa, joita "revoluutioita" kammoksuvat kirjoittajat toivovat ja joihin he itsekin tekstissään usein viittaavat. Utooppinen ajattelu ei estä maltillista mutta päättäväistä poliittista toimintaa; pikemminkin jälkimmäinen on utopian toteutumisen edellytys, ajatelkaa vaikka 1930-luvun espanjalaista anarkismia.

Hännikäinen ja Melender väittävät, että syrjityn rooli on Suomen yhdenvertaisuuslain määritelmän nojalla liian helppo ottaa, minkä vuoksi kaikki haluavat olla uhreja. Seksuaalivähemmistöihin kuulemma suhtaudutaan jo nyt niin hyväksyvästi ja "asiallisen neutraalisti", että niiden oikeuksista ei kannata elämöidä liikaa, jotteivät mahdollisuudet edistykseen mene. Ja sukupuolikiintiöt pörssiyhtiöiden hallituksiin ovat tietenkin huono ajatus, koska niistä hyötyvät vain epäpätevät naiset.

Esseistit ovat kaikissa väitteissään vain osittain oikeassa, koska tarkastelevat asioita vain konservatismin näkökulmasta. Yhdenvertaisuuslakia en tunne tarkemmin, mutta en jaksa uskoa, että käräjillä kovin kevyin perustein ihminen todetaan syrjityksi, vaikka kaikenkarvaisia yhdistyksiä perustetaan ja Hetero Prideja järjestetään. Pikemminkin luulen asian olevan päinvastoin: syrjintätuomioita tulee vähemmän kuin pitäisi, ja syrjinnästä valitetaan harvemmin kuin olisi aihetta. Ei se "uhripääoma" nyt niin kovaa valuuttaa ole. Ja epäilemättä jotkut ärsyyntyvät seksuaalivähemmistöasioista perustellen tyyliin "anteeksi, jos 300 000:ta työtöntä ei kiinnosta" (aito lainaus seksuaalivähemmistöjä koskevan uutisen kommenttiosiosta), mutta jos "useimpia ei juuri kiinnosta mitä ihmiset tekevät makuuhuoneessa", miksi tasa-arvoa sitten vastustetaan pientä ihmisryhmää koskevissa asioissa, joiden korjaaminen ei vaadi paljon työtä eikä huononna enemmistön oikeuksia? Jos Suomi on niin edistyksellinen kuin kirjoittajat esittävät, missä se monessa muussa maassa jo säädetty sukupuolineutraali avioliittolaki viipyy? Rekisteröidyn parisuhteen pykälien viilaamisen luulin itsekin ensin riittävän, mutta sitten tajusin, että tämä vaihtoehto on leimaava ja loukkaa yksityisyyttä. Ja sitten vielä kiintiöistä: Jälleen kerran muistutan kirjoittajia heidän esittämästään talousliberalismikritiikistä, jonka kanssa on ristiriidassa se, että he pelkäävät kiintiöiden haittaavan pörssiyhtiöiden toimintaa. Eikö niitä yhtiöitä pidäkin vähän ravistella, jotta niiden toimintatavat muuttuisivat? Kun nainen taistelee "tiensä huipulle miesvaltaisella alalla", se tarkoittaa kiintiönaista todennäköisemmin sitä, että hän ei ole mikään muutoksen airut.

Pamfletti päättyy varoitteluun anakronismista ja historian loppu -kuvitelmista. Enpä minäkään ensimmäisenä keksisi filosofi von Wrightiä, jota äänestin Suurimmaksi suomalaiseksi, syyttää natsismista. Enkä usko, että trikolori ihan varmasti ilman hyvää tuuria ja oikeita valintoja liehuu lopussa. Länsimaisuudestani - vaikka onkin kiistanalaista, onko Suomi henkisesti länttä vai itää; Ruotsi ja Viro ovat kyllä länttä - tunnen hieman syyllisyyttä, mutta koska tiedän, että se on irrationaalista syyllisyyttä (en voi historialle mitään eikä minulla ole juurikaan taloudellista ja poliittista vaikutusvaltaa), tulen sen kanssa toimeen. Puheet "syyllisyyden kultista" ja "kulttuurimasokismista" kuulostavat lievältä liioittelulta, jos vähänkin katsoo Euroopan nykypolitiikkaa, jossa osittain perusteltu islamvastaisuus vie tilaa tärkeämmiltä aiheilta. "Käänteistä paternalismia"? Minäkin muuten epäilen - pamfletin ristiriitaisuuksien nojalla - että kirjoittajat ovat oikeasti paljon liberaalimpia kuin mitä esittävät ja että on "käänteistä liberalismia" kirjoittaa liberalismin petoksesta.

Mitä puun latvasta näkyy? Nautittava ja opettavainenkin katsaus suomalaisten mielipidevaikuttajien ja enimmäkseen englanninkielisten älykköjen kannanottoihin, josta ei ole vaikea löytää ajattelemisen ja kommentoimisen aihetta. Hyviä parannusehdotuksia eivät kirjoittajat yritä tai viitsi esittää, koska hehän ovat vähän konservatiivisia, mutta onneksi osa heidän tunnistamistaan ongelmista ei ole ongelmia ensinkään. Pamfletin esityksen perusteella liberalismin petos on lopultakin aika marginaalinen ilmiö - markkinafundamentalismia lukuun ottamatta - mutta varmasti se on ansainnut ainakin siihen käytetyt 140 sivua.