(Koska tähänastiset blogikirjoitukseni ovat olleet lähinnä ankaraa itsetutkiskelua, syvämietteistä moraalifilosofiaa ja käsiteanalyysia, ajattelin keventää blogiani aloittamalla määrittelemättömän pitkän muotimerkintöjen sarjan. Ensimmäinen aiheeni on pinnallinen mutta ajankohtainen.)
Mikä siinä rusketuksessa niin viehättää? Kesä on taas kuumimmillaan ja uimarannat täysimmillään lekottelijoista, joiden pitäisi olla lomalla mutta jotka sen sijaan suorittavat - auringonottoa suoraan vaalealle iholle, joka vielä keväällä näytti niin tummalta hohtavia hankia vasten mutta pelottaa nyt aaveen lailla runsaanvihreässä maisemassa. Valkea ja valkoinen näyttävät kesällä olevan kalpean synonyymejä suomalaisille, enkä nopeasti keksi kuin kaksi selitystä: 1) suomalaiset haluavat näyttää enemmän eurooppalaisilta (tai edes ruotsalaisilta), tai sitten 2) suomalaiset tuntevat maantieteellisesti perifeerisenä kansana suurempaa syyllisyyttä länsimaalaisuudestaan, koska ovat pohjimmiltaan metsäläisiä, ja haluavat siksi näyttää enemmän ulkoilmassa viihtyviltä alkuperäiskansojen edustajilta.
Nopeasti keksimäni selitykset sisältävät monta stereotypiaa ja ennakkoluuloa, mutta mikä muukaan voi selittää valkoisen ihmisen sairaan kiinnostuksen epäaitoon ihonväriin? Tanorektikoille ja muillekin auringonpalvojille pitäisi opettaa, että ihonvärejä ovat vain valkoisen, keltaisen, punaisen ja mustan synnynnäiset sävyt, ruskea kuihtuneen lehden ja toiselta puolelta liikaa paistetun kananmunan väri, vaikka se ei koko totuus olisikaan. Onhan auringonvalo luonnollinen ruskettaja, mutta vähäpukeinen, liikkumaton makuuasento paahteessa ei ole luonnollinen olotila. Kun alaston tai puolialaston ihminen joutuu suoraan auringonpaisteeseen, hänen ensimmäisen toimintasuunnitelmansa tulisi olla siitä poistuminen tyylikkäästi mutta päättäväisesti. Esimerkiksi kesämökin saunasta voi juosta (halutessaan kiljuen) alasti suoraan järviveteen, jota rantakoivut eivät varjosta, mutta uimisen jälkeen tulee palata saunan hämärään tai etsiä rantakoivu. Aurinkoiselle laiturille voi jäädä seisoskelemaan tai istuskelemaan korkeintaan siksi, kunnes kulmakarvat ovat kuivuneet.
Aktiivisen elämän seurauksena saatu paikallinen ja epätasainen rusketus, jota virheellisesti pidetään rumana rusketuksena, ei ole moitittava. Kesällä saa pukeutua kevyesti ja paljastavasti, jos se on toiminnan kannalta tarkoituksenmukaista. Auringonotto ei ole toimintaa! (Toiminta on liikettä, valon ja varjon leikkiä. Auringonotto on paikallaanoloa auringossa, joka voi olla monessa paikassa yhtä aikaa.) Toimintaa ovat puutarhanhoito, retkeily, matkailu sekä työnteko ja harrastukset ulkona. Auringonotto ei ole harrastus! (Harrastus on jotain, joka kehittää ihmistä. Auringonotto taannuttaa ihmisen.) Ihailemme esimerkiksi paidattomia, ruskettuneita asvalttityömiehiä aivan oikein juuri siksi, että he tekevät tärkeää työtä yhteisen infrastruktuurin hyväksi. Heidän palamistaan auringossa kuitenkin säälimme. Samoin ihailemme rintansa topilla peittänyttä pyöräilijänaista, joka huolehtii kunnostaan ympäristöystävällisellä tavalla ja käyttämällä hyväkseen asvalttityömiehen rakentamaa infrastruktuuria - samalla kun hän säilyttää rintansa kauneimmillaan eli maidonvalkeina. Paidatonta pyöräilijämiestä emme ihaile, sillä hän käyttää infrastruktuuria hyväkseen ruskettuakseen.
Tämä kesä on tähän asti ollut harvinaisen kaunis. Älkää suhtautuko kaiken elämämme alkulähteeseen, aurinkoon, epäkunnioittavasti ottamalla sitä.
tiistai 16. heinäkuuta 2013
torstai 11. heinäkuuta 2013
Söin lihaa
Omista ruokailutottumuksista kirjoittaminen on varmaan verraten yleistä netissä. Näinä hypermarkettien aikoina kuka tahansa voi aloittaa vaikka minkä vesimiesdieetin, ja kokeilun kokemusten jakaminen paitsi helpottaa ruokavaliossa pysymistä myös innostaa tai varoittaa muita. Arvostetut ravitsemusterapeutit, THL, neuvolat ja martat puolestaan neuvovat välttelemään äärimmäisyyksiä ja syömään monipuolisesti vähän kaikkea mielellään kotimaista sen verran kuin kuluttaakin, raskaana ei yhtään haukea ja aivan helvetisti D-vitamiinia. Kun ajatellaan monimiljoonaisen kansan terveyttä, ei viitsitä ryhtyä tutkimaan kaikenkarvaisia makkarakarppauksia vaan luotetaan pitkän ajan tutkimustietoon asioista, joita on viitsitty ryhtyä tutkimaan. Silloin kaikki se, mitä ei viitsitä ryhtyä tutkimaan, on leimattava korkean elintason ruokamuodiksi, jolloin hyvin erilaisten motiivien eroja ruokavalioiden taustalla vähätellään.
En epäile yhtään, etteivätkö melkein kaikki tai kaikki ruokavaliot tässä metsästyksestä, kalastuksesta ja toimeentuloviljelystä vieraantuneessa HOK-yhteiskunnassa ole elintason tuotetta ja siten varauksella suhtautumisen ansainneet, mutta epäilen kyllä, että ruokaympyränkin ruoat ovat muotivaatteita lautasmallin yllä. Kuten sanonta kuuluu, mallin yllä perunasäkkikin näyttää hyvältä, mutta mitä tapahtuu catwalkin ympärillä?
Vertauskuvallisen puheen tässä vaiheessa lienee paikallaan selittää, mitä yritän sanoa: eettiset syyt ruokavalion taustalla eivät ansaitse hukkua makumieltymysten, trendiruokalajien eivätkä edes terveydellisten syiden sekaan, koska eettisyys on kaiken muun eli toisten ottamista huomioon, mitä mikään muu ei ole. Eettinen ruokailija ei ajattele ensisijaisesti itseään, tiukan paikan tullen edes terveyttään. Siksi häntä pitää arvostaa, vaikka säälisimmekin ihmistä, joka ei halua olla tai ole "iso ja vahva".
Minä söin lihaa noin kolmekymmentä vuotta, kunnes tein uudenvuoden 2012 lupauksen olla sitä enää syömättä. Vielä keväällä 2012 saatoin vahingossa syödä joitain lihapitoisia cocktailsnacksejä, mutta muuten en ole lihaa sen koommin syönyt. Viimeiset kymmenen vuotta söin muutenkin lihaa koko ajan vähemmän elämänkumppanini ruokavalion vuoksi, joten laskeuduin hyvin pehmeästi totaalikieltäytymiseen. Toivoin hajamielisesti, että lihan jättämisellä olisi tulevaisuudessa myös myönteisiä terveysvaikutuksia, mutta tärkein syy muutokseen oli eettinen. Lihan teollinen tehotuotanto on valtava ympäristöongelma ja systemaattista eläinrääkkäystä, jossa pahinta on ihmiseen luonnostaan luottavan eläimen luottamuksen pettäminen.
Olen tätä nykyä pesko-lakto-ovo-vegetaristi eli kuulun suomalaisten 1,4 prosenttiin, ällistyttävän pieneen porukkaan. Tiukempien kasvisruokavalioiden noudattajat ovat vasta promilleja. Silti tämän dieetin pitäminen on melko helppoa, mutta jos yritän edes vähentää peskoa, laktoa tai ovoa, sosiaaliset ja henkiset esteet kasvavat pian häiritsevän korkeiksi. Jonkin verran olen kuitenkin edistynyt. En silti voi näissä oloissa sitoutua kalattomuuteen, maidottomuuteen ja munattomuuteen, koska ruoka on elinehto, missä ikinä kuljenkin. Luulen, että jos voisin absoluuttisen vapaasti valita ruokavalioni, olisin insekto-vegetaristi, sillä en näe tahdottomien hyönteisten ja hämähäkkieläinten syömisessä ongelmaa. Lautasellani ei tosin ole koskaan lojunut nuotiolla käristettyä lintuhämähäkkiä eikä vihreitä munia pursuavaa jokiludetta, mutta kärpäskakkua tuskin kavahtaisin vaistomaisesti.
En periaatteessa vastusta minkään syömistä, kunhan ruokaa kunnioitetaan oikeasti. Ruokarukous ei riitä, vaan pitää elää ja syödä tiedostavasti osana luontoa, sillä ihminen on luonnon tiedostavin osa. Veganismi on varovaisesti tiedostava, varman päälle pelaava ruokavalio, mutta minä hyväksyn hyönteisten, hämähäkkien ja punkkien kokoiset pienet riskit, koska epäilen, ettei kaikkea eläinproteiinin tarvetta voida korvata kasviproteiinilla, kun tuo ilmastonmuutoskin näyttää painavan päälle. Jos taas söisin nisäkkäiden ja lintujen lihaa, suhtautuisin melkein varmasti luontoon epäkunnioittavasti. Niinpä minäkin pelaan varman päälle enkä syö niiden lihaa lainkaan. Koska minäkin siis tiedostan varovaisesti, voin arvostaa ja ymmärtää itseäni rohkeampia vegaaneja, jotka tekevät samaa eri ruokavaliolla.
Mitä lähempänä luontoa elää, sitä paremmin todennäköisesti tiedostaa paikkansa siinä kuin Nietzschen yli-ihminen - luonnostaan - eikä tarvitse vaivata päätään syömisillään. Kunnioitus ei kuitenkaan ole pelkkä mielentila. Se on rakennettava ympärilleen, ja sen on annettava rakentua ympärille. Sillä lunastaa oikeuden maistaa myös sammakkoeläimiä, matelijoita, ympyräsuisia ja mitä näitä eläinkunnan luokkia vielä onkaan.
Mihin meillä on nyt oikeus? Katsomme ikkunasta ulos, näemme itsemme heijastuksen lasissa melkein säällä kuin säällä ja talvella taivaan kaupunginoranssina, minään vuodenaikana emme ilman hiilidioksidia ulkonakaan. Me ahneet toukat, joihin Thoreau ihmiskunnan enemmistöä vertaa, joudamme syödä kasveja, noita omavaraisia - ja jos märän salaatinlehden kääntöpuolelta paljastuu småkryp, ruotsinsuomalainen pupunruoanvihaaja syököön sen salaatinlehden sijaan.
En epäile yhtään, etteivätkö melkein kaikki tai kaikki ruokavaliot tässä metsästyksestä, kalastuksesta ja toimeentuloviljelystä vieraantuneessa HOK-yhteiskunnassa ole elintason tuotetta ja siten varauksella suhtautumisen ansainneet, mutta epäilen kyllä, että ruokaympyränkin ruoat ovat muotivaatteita lautasmallin yllä. Kuten sanonta kuuluu, mallin yllä perunasäkkikin näyttää hyvältä, mutta mitä tapahtuu catwalkin ympärillä?
Vertauskuvallisen puheen tässä vaiheessa lienee paikallaan selittää, mitä yritän sanoa: eettiset syyt ruokavalion taustalla eivät ansaitse hukkua makumieltymysten, trendiruokalajien eivätkä edes terveydellisten syiden sekaan, koska eettisyys on kaiken muun eli toisten ottamista huomioon, mitä mikään muu ei ole. Eettinen ruokailija ei ajattele ensisijaisesti itseään, tiukan paikan tullen edes terveyttään. Siksi häntä pitää arvostaa, vaikka säälisimmekin ihmistä, joka ei halua olla tai ole "iso ja vahva".
Minä söin lihaa noin kolmekymmentä vuotta, kunnes tein uudenvuoden 2012 lupauksen olla sitä enää syömättä. Vielä keväällä 2012 saatoin vahingossa syödä joitain lihapitoisia cocktailsnacksejä, mutta muuten en ole lihaa sen koommin syönyt. Viimeiset kymmenen vuotta söin muutenkin lihaa koko ajan vähemmän elämänkumppanini ruokavalion vuoksi, joten laskeuduin hyvin pehmeästi totaalikieltäytymiseen. Toivoin hajamielisesti, että lihan jättämisellä olisi tulevaisuudessa myös myönteisiä terveysvaikutuksia, mutta tärkein syy muutokseen oli eettinen. Lihan teollinen tehotuotanto on valtava ympäristöongelma ja systemaattista eläinrääkkäystä, jossa pahinta on ihmiseen luonnostaan luottavan eläimen luottamuksen pettäminen.
Olen tätä nykyä pesko-lakto-ovo-vegetaristi eli kuulun suomalaisten 1,4 prosenttiin, ällistyttävän pieneen porukkaan. Tiukempien kasvisruokavalioiden noudattajat ovat vasta promilleja. Silti tämän dieetin pitäminen on melko helppoa, mutta jos yritän edes vähentää peskoa, laktoa tai ovoa, sosiaaliset ja henkiset esteet kasvavat pian häiritsevän korkeiksi. Jonkin verran olen kuitenkin edistynyt. En silti voi näissä oloissa sitoutua kalattomuuteen, maidottomuuteen ja munattomuuteen, koska ruoka on elinehto, missä ikinä kuljenkin. Luulen, että jos voisin absoluuttisen vapaasti valita ruokavalioni, olisin insekto-vegetaristi, sillä en näe tahdottomien hyönteisten ja hämähäkkieläinten syömisessä ongelmaa. Lautasellani ei tosin ole koskaan lojunut nuotiolla käristettyä lintuhämähäkkiä eikä vihreitä munia pursuavaa jokiludetta, mutta kärpäskakkua tuskin kavahtaisin vaistomaisesti.
En periaatteessa vastusta minkään syömistä, kunhan ruokaa kunnioitetaan oikeasti. Ruokarukous ei riitä, vaan pitää elää ja syödä tiedostavasti osana luontoa, sillä ihminen on luonnon tiedostavin osa. Veganismi on varovaisesti tiedostava, varman päälle pelaava ruokavalio, mutta minä hyväksyn hyönteisten, hämähäkkien ja punkkien kokoiset pienet riskit, koska epäilen, ettei kaikkea eläinproteiinin tarvetta voida korvata kasviproteiinilla, kun tuo ilmastonmuutoskin näyttää painavan päälle. Jos taas söisin nisäkkäiden ja lintujen lihaa, suhtautuisin melkein varmasti luontoon epäkunnioittavasti. Niinpä minäkin pelaan varman päälle enkä syö niiden lihaa lainkaan. Koska minäkin siis tiedostan varovaisesti, voin arvostaa ja ymmärtää itseäni rohkeampia vegaaneja, jotka tekevät samaa eri ruokavaliolla.
Mitä lähempänä luontoa elää, sitä paremmin todennäköisesti tiedostaa paikkansa siinä kuin Nietzschen yli-ihminen - luonnostaan - eikä tarvitse vaivata päätään syömisillään. Kunnioitus ei kuitenkaan ole pelkkä mielentila. Se on rakennettava ympärilleen, ja sen on annettava rakentua ympärille. Sillä lunastaa oikeuden maistaa myös sammakkoeläimiä, matelijoita, ympyräsuisia ja mitä näitä eläinkunnan luokkia vielä onkaan.
Mihin meillä on nyt oikeus? Katsomme ikkunasta ulos, näemme itsemme heijastuksen lasissa melkein säällä kuin säällä ja talvella taivaan kaupunginoranssina, minään vuodenaikana emme ilman hiilidioksidia ulkonakaan. Me ahneet toukat, joihin Thoreau ihmiskunnan enemmistöä vertaa, joudamme syödä kasveja, noita omavaraisia - ja jos märän salaatinlehden kääntöpuolelta paljastuu småkryp, ruotsinsuomalainen pupunruoanvihaaja syököön sen salaatinlehden sijaan.
maanantai 8. heinäkuuta 2013
Yhteiset lapsemme
(En kirjoittanut blogia kesäkuussa, mikä on varmaan saanut monet epäilemään, että minulle on käynyt niin kuin blogikirjoittamisen aloittaville traditsionaalisesti käy eli alkuinnostuksen jälkeen jne. Turha luulo! On tässä vain ollut vähän kiireitä: vähän töitä, vähän lomaa, ei kumpaakaan tarpeeksi, perhe-elämää riittävästi. Perhe-elämästä ajattelinkin vaihteeksi kirjoitella. Olen muuten päättänyt luopua periaatteesta jättää tietoni tarkistamatta, sillä huomasin, ettei entiseen sivistysaikojen auktoriteettivaikutelmaan ole paluuta. Toivottavasti oikeasti hyvät herrat, maisterit ja tohtorit silti saavat vielä takaisin ansaitsemansa arvostuksen.)
Äitienpäivänä ystäväni, pojan äiti, jakoi Facebookissa HS:n jutun lapsensa keskenmenon ja kohtukuoleman kokeneista äideistä. Jutussa kärsineet vanhemmat kertoivat myös, miten epäreilulta tuntuu, että toiset saavat lapsia. Kommentoin, että lapsen menettäminen on kyllä suuren surun aihe, mutta ns. oma lapsi on viimeinen asia, jota kukaan saisi pitää ihmisoikeutenaan. Korostin menetettyjen ja syntyneiden lasten yhteisyyttä, jota ei kunnolla kyetä tuntemaan, koska kaiken tässä maailmassa pitää olla "omaa". Lapsensa menettäneet ja muutkin äidit tietenkin suuttuivat minulle, ja keskenmenon kokenut ystäväni piti menetetyn lapsen yhteisyyttä täysin absurdina ajatuksena. Jouduin pahoittelemaan sanojani - olin kommentoinut liian pateettisesti, ja tunne tunnetta vastassa johtaa aina konfliktiin. Mutta vaikken voikaan ymmärtää poikkeuksellisen ruumiillisen menetyksen aiheuttamaa surua, voin kuitenkin ymmärtää pakkomielteistä halua synnyttää ja saada oma lapsi sekä siinä epäonnistumisen pitämistä epäoikeudenmukaisena (sehän koskee miehiäkin). Siinä sekoitetaan kohtalokkaasti psyko-fyysis-sosiaaliset tarpeet elämäntapamme luomiin käsityksiin siitä, mitä kukin ansaitsee: ajatellaan, että jos eivät parisuhde, työ, harrastukset, hyväntekeväisyys tai mikä hyvänsä muu "oma" luonnistu, niin oma lapsi minulle nyt ainakin kuuluu.
Ymmärrän nyt, että tällainen puhe kuulostaa "epäonnistuneista" vanhemmista syyllistävältä, uhrin syyllistämiseltä - sillä uhrejahan pakkomielteen vaivaamat äidit ja isät ovat, elämäntapamme uhreja. Mikä tahansa pakkomielle on huono mutta lapseen kohdistuva kerrassaan kamala. Korostan, etten arvostele tarpeita ja tunteita vaan ajattelua, jossa lapsesta tulee elämän sisältö ja oman persoonan jatke. Sitä on varmaan helppo erehtyä luulemaan todelliseksi yhteisöllisyydeksi, josta unelmoin, ja opitun oma-ajattelun, jota kritisoin, ylittämiseksi. Ei yhteisöllisyys sitä ole, että eletään toisten ehdoilla tai pannaan toiset elämään omilla ehdoilla, vaan sitä, että eletään yhdessä ehdoitta ja kokonaisina.
Touko-kesäkuussa puolisoni kävi töissä useampana päivänä viikossa ja minä hoidin puolitoistavuotiasta tytärtämme kotona, joskus neljäkin päivää peräkkäin. Piti herätä aamuseitsemältä tai -kahdeksalta, säveltää taaperolle ruokaa puolison valmiiksi keittelemistä aineksista ja vaihdella vaippoja pitkin päivää, käydä sen kanssa toisinaan kaupassa, tuudittaa rattailla päiväunille sekä ennen kaikkea hengailla paljon ulkona leikkipuistoissa, sillä lapsi tulee ja tekee hulluksi sisällä. Äitinsä tyttö näki vasta illalla kuuden maissa, isänsä suureksi helpotukseksi.
Ei varmaan pitäisi olla liian rankkaa hoitaa yhtä lasta kotona kaikkine tykötarpeineen lapsiystävällisessä kaupunginosassa, mutta minulle se oli. Vaikeimpia olivat aamut, sillä nukun tavallisesti yhdeksään enkä kykene rytmittämään virkeänä heräämistäni aikaisemmaksi kuin poikkeustilanteissa, ja silloinkin saatan kärsiä väsymyspäänsärystä iltapäivällä. Iltaisin ei ollut helppoa puolison kanssakaan, sillä lapsi kaipasi niin levottomasti äitinsä huomiota, että rauhan sai vasta, kun se nukahti - tyypillisesti kymmenen jälkeen. Menetin tyttäreni kanssa malttini monta kertaa ja koin sen nöyryyttäväksi. Eniten suutuin siitä, jos lapsi heräsi mielestäni liian aikaisin päiväuniltaan, koska se keskeytti ennenaikaisesti päivän suvannossa omat luku- ja kirjoituspuuhani tai muut ajanviettotapani, joista ei tässä sen enempää. Se oli tietenkin epäoikeudenmukaista puolitoistavuotiasta kohtaan, mutta kun se oli minun "omaa" aikaani.
Jos olin hermostumisellani saanut tytönkin levottomaksi, parhaiten molempia piristi ulos lähteminen. Leikkipuistoissa (kiertelimme puistosta toiseen, sillä tyttäreni tykkää kävelemisestä) tutustuimme liutaan muita lapsia vanhempineen, jotka reagoivat tyttäreeni ja minuun vaihtelevasti. Ensimmäisiä tuttavuuksiamme oli samanikäinen mutta paljon arempi Viola ja hänen vastaavasti hyvin tuttavallinen ja mutkattoman, miltei etäisen huolehtivainen pohjoissuomalainen nuori äitinsä, jolla oli myös pieni imeväinen vaunuissa. Violan kanssa leikki sujui hyvin, kunnes tyttäreni erehtyi menemään liian lähelle, koskettamaan tai nauramaan liian äänekkäästi. Silloin Viola tarvitsi äitiään. Kun tytöt keinuivat vierekkäin vauvakeinuissa ja Violan äiti kävi nopeasti sisällä hakemassa Violalle lisää vaatetta, en voinut edes pelkkää keinua koskettamalla antaa Violalle lisää vauhtia särkemättä hänen intiimipiiriään. Aina kun Viola purskahti itkuun - ja niin kävi usein - tyttäreni katsoi häntä huolestuneen näköisenä. Eräänä päivänä, kun tytöt tuntuivat päässeen kerrankin kunnolla leikin imuun, tyttäreni kaatoi vahingossa Violan kerrostalon ulko-oven edessä kovan metalliritilän päälle. Sitä ennen hän oli keinunut Violan kumoon.
Veljekset Ere, 2, ja Roni, alle 1, olivat eri maata. He olivat aina hyväntuulisia, kuten itäsuomalainen äitinsäkin. Roni nyt lähinnä opetteli kävelemään, mutta Erellä ja tyttärelläni synkkasi heti, ja he lähtivät laskemaan liukumäkeä suoritushenkisesti. Riehakkaan leikkituokion jälkeen tyttäreni poimi maasta pallon, jonka aikoi ottaa mukaansa sisälle lounasseuraksi. Eren äiti kuitenkin huusi perään ja pyysi kohteliaasti palauttamaan pallon, joka kuului Erelle. Silloin huomasin, että pallossa luki "Ere". Tyttäreni, jonka leluissa ei lue omistajan nimeä, luopui pallosta suosiolla.
Eräänä päivänä hiekkalaatikolla oli kolme isompaa tyttöä: Pinja, olisiko 3, Ronja, olisiko 5, ja Pihla, olisiko 4. Pihlan veli Konsta, 6, pyöräili leikkipuiston ympäri ja pistäytyi hiekkalaatikolla vain satunnaisesti. Pinjan ja Ronjan äiti ja Pihlan ja Konstan äiti röhnöttivät happamina penkillä hiekkalaatikon vieressä auringonpaisteessa ja ilmeisesti vaihtoivat huoliaan, kun minä vahdin tyttäreni toilailuja tyttöjen kanssa, joilta sain paljon huomiota. Vilkuilin välillä kahta äitiä, jotka soivat minulle tuskin havaittavan hymynsä ja keskittyivät sitten, nähtävästi paneutuneen läsnäoloni vapauttamina, vieläkin keskittyneempään huoliensa vaihtamiseen. Pian he lähtivät mitään sanomatta kokonaan pois ja jättivät minut yksin lastensa kanssa. Ajattelin, että parin vuoden kuluttua minäkään en varmaan enää jaksaisi keskustella lapseni kanssa.
Tyttäreni ikäinen Osku oli harvoin leikkikentällä ja kierteli mieluummin ympäri pihoja iloisen äitinsä tai puheliaan ukkinsa, useimmiten ukkinsa, kanssa. Kerran hänen nuori, vaalea äitinsä, jolla oli pitkät, aaltoilevat hiukset, kertoi minulle, että Oskun nimi on oikeastaan Daniel, mutta kaikki ovat ruvenneet kutsumaan häntä Oskuksi, koska pojan toinen nimi on Oskari. Daniel kuolasi paljon.
Fanni, 3, ja Lenni, 1, leikkivät mieluusti tyttäreni kanssa, mutta Fannin piti koko ajan todistaa olevansa isompi, taitavampi ja fiksumpi. Tyttärelläni oli kuitenkin hauskaa, sillä hän ei tajunnut sitä. Lisäksi lasten äiti keinutti tytärtäni huomaavaisesti, mikä teki Fannin mustasukkaiseksi. Fannin arvoituksellinen hymy ei silti hyytynyt hetkeksikään.
Ainolla, 3, oli aina vaaleanpunaiset crocsit jalassa. Häntä vahti joko hänen mumminsa tai äitinsä, samannäköiset melankoliset naiset. Ainon äiti oli tosin hoikka, ja hänellä oli tumma tukka ja voimakas rusketus. Äsken Ainon mummi leikitti tytärtäni, jotta saatoin puolisoni kanssa rauhassa korjata polkupyörän turvaistuimen asentoa. Aino kertoi toukokuussa, että he lähtevät Sisiliaan. Silloin Lapissa oli kolmekymmentä astetta, ja minä kysyin, että eikös Sisiliassa ole yli kolmekymmentä astetta keskellä kesää. Ainon äiti sanoi, että oli kyllä alun perin tarkoitus käydä aikaisemmin. Kun näin Ainon uudestaan pitkän tauon jälkeen, kysyin häneltä, kävikö hän jo Sisiliassa. Aino vastasi pitkän miettimisen jälkeen, että joo, kai me käytiin.
Kokonaan toisella leikkikentällä puheilleni tuli kaksi ehkä veljespoikaa, olisivatko 6 ja 3, joista pienempi, Batman-viittainen, pyysi minua nostamaan itsensä vauvakeinuun. Vilkuilin viereisien talojen pihoja ja parvekkeita mutten nähnyt siellä sen enempää aikuisia kuin leikkikentälläkään. Nostin pojan keinuun, annoin vauhtia ja vastailin molempien poikien tunkeileviin kysymyksiin itsestäni ja tyttärestäni. Pian pienempi poika halusi pois keinusta. Pidin häntä vähän ylivilkkaana, mutta ilmeisesti vanhemmat ajattelivat, että isoveli valvoo ja Batman-viitta suojelee.
Samalla kentällä tytärtäni tuli toisena päivänä tervehtimään kaksi venäläistä lasta, ehkä 7-vuotias tyttö ja 4-vuotias poika. Tyttö ojensi hymyillen tyttärelleni kätensä sanaakaan sanomatta, mutta tyttäreni ei uskaltanut vastata kohteliaaseen tervehdykseen. Kohta he lähtivät laskemaan liukumäkeä yhdessä, eikä mennyt kauan, kun lasten äiti ilmestyi läheiselle parvekkeelle tupakoimaan ja huutelemaan lapsilleen jotain, ilmeisesti käskyjä varoa satuttamasta pienempää leikkitoveria. Se oli turhaa, sillä lapset tuntuivat todella pitävän tyttärestäni ja olivat hyvin huomaavaisia.
Kauppareissulla kohtasimme bussipysäkillä romanipojan, ehkä 6, joka leikki pysäkin ja taksiparkin välisellä kiveyksellä. Tyttäreni kiinnostui pojan leikeistä ja sai kiljahduksillaan innostettua hänet loikkimaan vaarallisesti jalkakäytävän reunalla. Äitinsä varoittelusta huolimatta poika jatkoi ja kompastui lopulta niin, että sääreen tuli pieni mutta kipeä verinen haava. Äiti harmitteli pojalle, ettei hänellä ole paperia, oliko pakko temppuilla, ja tyttäreni äännehti huolestuneesti. Ojensin pojalle nenäliinan, mistä sekä äiti että poika tulivat suhteettoman hyvälle mielelle, niin että katsoivat vielä pitkään taakseen, kun olivat hypänneet bussiin.
Olin odottanut, että kodin ulkopuolella kohtaamani hyväntuuliset aikuiset auttaisivat minua jaksamaan perheenisän arkeani, mutta suurinta iloa tuottivatkin lapset, jotka eivät olleet minun "omiani". Olen miettinyt, mistä se johtui. Aikuisille olisi ehkä pitänyt puhua huolistaan saadakseen helpotusta, mutta lapset - jos puhuivat lainkaan - höpöttivät omia juttujaan, hallitsivat keskustelua käsittämättömyyksillään ja saivat unohtamaan, että mitään huolia onkaan. Hetkellinen unohdus ei tavallisesti riitä ilonaiheeksi, mutta tätä täydensi oivallus tunteesta, että unohdetut huolet eivät oikeasti ole omia, koska lapsetkaan eivät ole. Sen tunteen voivat herättää ehkä vain itsestään kasvavat, oppivat ja itsenäistyvät lapset.
Jos lapsemme, jotka ovat meidän omaa lihaa ja vertamme, eivät ole omia, mikä voi perustellusti olla? Jarkko Laine kirjoitti jo 1980, että "elämä on vuokrahuone,/ ainoa omaisuus kirjat hyllyssä". Lapsuus on elämän synekdokee. Älkäämme omiko lapsuutta, ettemme kadottaisi elämää.
(En lopeta näin suuriin sanoihin, sillä pitäähän lapsi- ja oma-ajattelun kritiikissä olla konkretiaakin. Muistelkaa ensinnäkin taannoisia Nestlén pomon kommentteja veden yksityistämisestä. Miten voimme vastata hänelle syvimpien tuntojemme mukaisesti niin kauan kuin omistamme maata ja sen päällä kulloinkin liikkuvan ilman? Toiseksi: Jokaisella lapsella pitäisi olla vähintään kolme huoltajaa, mieluimmin neljä, jotta kasvatusvastuu jakaantuisi riittävästi eikä omistamisen tunnetta eli huolia pääsisi syntymään. Jokaisella aikuisellakin on oikeus ikuiseen lapsuuteen.)
Äitienpäivänä ystäväni, pojan äiti, jakoi Facebookissa HS:n jutun lapsensa keskenmenon ja kohtukuoleman kokeneista äideistä. Jutussa kärsineet vanhemmat kertoivat myös, miten epäreilulta tuntuu, että toiset saavat lapsia. Kommentoin, että lapsen menettäminen on kyllä suuren surun aihe, mutta ns. oma lapsi on viimeinen asia, jota kukaan saisi pitää ihmisoikeutenaan. Korostin menetettyjen ja syntyneiden lasten yhteisyyttä, jota ei kunnolla kyetä tuntemaan, koska kaiken tässä maailmassa pitää olla "omaa". Lapsensa menettäneet ja muutkin äidit tietenkin suuttuivat minulle, ja keskenmenon kokenut ystäväni piti menetetyn lapsen yhteisyyttä täysin absurdina ajatuksena. Jouduin pahoittelemaan sanojani - olin kommentoinut liian pateettisesti, ja tunne tunnetta vastassa johtaa aina konfliktiin. Mutta vaikken voikaan ymmärtää poikkeuksellisen ruumiillisen menetyksen aiheuttamaa surua, voin kuitenkin ymmärtää pakkomielteistä halua synnyttää ja saada oma lapsi sekä siinä epäonnistumisen pitämistä epäoikeudenmukaisena (sehän koskee miehiäkin). Siinä sekoitetaan kohtalokkaasti psyko-fyysis-sosiaaliset tarpeet elämäntapamme luomiin käsityksiin siitä, mitä kukin ansaitsee: ajatellaan, että jos eivät parisuhde, työ, harrastukset, hyväntekeväisyys tai mikä hyvänsä muu "oma" luonnistu, niin oma lapsi minulle nyt ainakin kuuluu.
Ymmärrän nyt, että tällainen puhe kuulostaa "epäonnistuneista" vanhemmista syyllistävältä, uhrin syyllistämiseltä - sillä uhrejahan pakkomielteen vaivaamat äidit ja isät ovat, elämäntapamme uhreja. Mikä tahansa pakkomielle on huono mutta lapseen kohdistuva kerrassaan kamala. Korostan, etten arvostele tarpeita ja tunteita vaan ajattelua, jossa lapsesta tulee elämän sisältö ja oman persoonan jatke. Sitä on varmaan helppo erehtyä luulemaan todelliseksi yhteisöllisyydeksi, josta unelmoin, ja opitun oma-ajattelun, jota kritisoin, ylittämiseksi. Ei yhteisöllisyys sitä ole, että eletään toisten ehdoilla tai pannaan toiset elämään omilla ehdoilla, vaan sitä, että eletään yhdessä ehdoitta ja kokonaisina.
Touko-kesäkuussa puolisoni kävi töissä useampana päivänä viikossa ja minä hoidin puolitoistavuotiasta tytärtämme kotona, joskus neljäkin päivää peräkkäin. Piti herätä aamuseitsemältä tai -kahdeksalta, säveltää taaperolle ruokaa puolison valmiiksi keittelemistä aineksista ja vaihdella vaippoja pitkin päivää, käydä sen kanssa toisinaan kaupassa, tuudittaa rattailla päiväunille sekä ennen kaikkea hengailla paljon ulkona leikkipuistoissa, sillä lapsi tulee ja tekee hulluksi sisällä. Äitinsä tyttö näki vasta illalla kuuden maissa, isänsä suureksi helpotukseksi.
Ei varmaan pitäisi olla liian rankkaa hoitaa yhtä lasta kotona kaikkine tykötarpeineen lapsiystävällisessä kaupunginosassa, mutta minulle se oli. Vaikeimpia olivat aamut, sillä nukun tavallisesti yhdeksään enkä kykene rytmittämään virkeänä heräämistäni aikaisemmaksi kuin poikkeustilanteissa, ja silloinkin saatan kärsiä väsymyspäänsärystä iltapäivällä. Iltaisin ei ollut helppoa puolison kanssakaan, sillä lapsi kaipasi niin levottomasti äitinsä huomiota, että rauhan sai vasta, kun se nukahti - tyypillisesti kymmenen jälkeen. Menetin tyttäreni kanssa malttini monta kertaa ja koin sen nöyryyttäväksi. Eniten suutuin siitä, jos lapsi heräsi mielestäni liian aikaisin päiväuniltaan, koska se keskeytti ennenaikaisesti päivän suvannossa omat luku- ja kirjoituspuuhani tai muut ajanviettotapani, joista ei tässä sen enempää. Se oli tietenkin epäoikeudenmukaista puolitoistavuotiasta kohtaan, mutta kun se oli minun "omaa" aikaani.
Jos olin hermostumisellani saanut tytönkin levottomaksi, parhaiten molempia piristi ulos lähteminen. Leikkipuistoissa (kiertelimme puistosta toiseen, sillä tyttäreni tykkää kävelemisestä) tutustuimme liutaan muita lapsia vanhempineen, jotka reagoivat tyttäreeni ja minuun vaihtelevasti. Ensimmäisiä tuttavuuksiamme oli samanikäinen mutta paljon arempi Viola ja hänen vastaavasti hyvin tuttavallinen ja mutkattoman, miltei etäisen huolehtivainen pohjoissuomalainen nuori äitinsä, jolla oli myös pieni imeväinen vaunuissa. Violan kanssa leikki sujui hyvin, kunnes tyttäreni erehtyi menemään liian lähelle, koskettamaan tai nauramaan liian äänekkäästi. Silloin Viola tarvitsi äitiään. Kun tytöt keinuivat vierekkäin vauvakeinuissa ja Violan äiti kävi nopeasti sisällä hakemassa Violalle lisää vaatetta, en voinut edes pelkkää keinua koskettamalla antaa Violalle lisää vauhtia särkemättä hänen intiimipiiriään. Aina kun Viola purskahti itkuun - ja niin kävi usein - tyttäreni katsoi häntä huolestuneen näköisenä. Eräänä päivänä, kun tytöt tuntuivat päässeen kerrankin kunnolla leikin imuun, tyttäreni kaatoi vahingossa Violan kerrostalon ulko-oven edessä kovan metalliritilän päälle. Sitä ennen hän oli keinunut Violan kumoon.
Veljekset Ere, 2, ja Roni, alle 1, olivat eri maata. He olivat aina hyväntuulisia, kuten itäsuomalainen äitinsäkin. Roni nyt lähinnä opetteli kävelemään, mutta Erellä ja tyttärelläni synkkasi heti, ja he lähtivät laskemaan liukumäkeä suoritushenkisesti. Riehakkaan leikkituokion jälkeen tyttäreni poimi maasta pallon, jonka aikoi ottaa mukaansa sisälle lounasseuraksi. Eren äiti kuitenkin huusi perään ja pyysi kohteliaasti palauttamaan pallon, joka kuului Erelle. Silloin huomasin, että pallossa luki "Ere". Tyttäreni, jonka leluissa ei lue omistajan nimeä, luopui pallosta suosiolla.
Eräänä päivänä hiekkalaatikolla oli kolme isompaa tyttöä: Pinja, olisiko 3, Ronja, olisiko 5, ja Pihla, olisiko 4. Pihlan veli Konsta, 6, pyöräili leikkipuiston ympäri ja pistäytyi hiekkalaatikolla vain satunnaisesti. Pinjan ja Ronjan äiti ja Pihlan ja Konstan äiti röhnöttivät happamina penkillä hiekkalaatikon vieressä auringonpaisteessa ja ilmeisesti vaihtoivat huoliaan, kun minä vahdin tyttäreni toilailuja tyttöjen kanssa, joilta sain paljon huomiota. Vilkuilin välillä kahta äitiä, jotka soivat minulle tuskin havaittavan hymynsä ja keskittyivät sitten, nähtävästi paneutuneen läsnäoloni vapauttamina, vieläkin keskittyneempään huoliensa vaihtamiseen. Pian he lähtivät mitään sanomatta kokonaan pois ja jättivät minut yksin lastensa kanssa. Ajattelin, että parin vuoden kuluttua minäkään en varmaan enää jaksaisi keskustella lapseni kanssa.
Tyttäreni ikäinen Osku oli harvoin leikkikentällä ja kierteli mieluummin ympäri pihoja iloisen äitinsä tai puheliaan ukkinsa, useimmiten ukkinsa, kanssa. Kerran hänen nuori, vaalea äitinsä, jolla oli pitkät, aaltoilevat hiukset, kertoi minulle, että Oskun nimi on oikeastaan Daniel, mutta kaikki ovat ruvenneet kutsumaan häntä Oskuksi, koska pojan toinen nimi on Oskari. Daniel kuolasi paljon.
Fanni, 3, ja Lenni, 1, leikkivät mieluusti tyttäreni kanssa, mutta Fannin piti koko ajan todistaa olevansa isompi, taitavampi ja fiksumpi. Tyttärelläni oli kuitenkin hauskaa, sillä hän ei tajunnut sitä. Lisäksi lasten äiti keinutti tytärtäni huomaavaisesti, mikä teki Fannin mustasukkaiseksi. Fannin arvoituksellinen hymy ei silti hyytynyt hetkeksikään.
Ainolla, 3, oli aina vaaleanpunaiset crocsit jalassa. Häntä vahti joko hänen mumminsa tai äitinsä, samannäköiset melankoliset naiset. Ainon äiti oli tosin hoikka, ja hänellä oli tumma tukka ja voimakas rusketus. Äsken Ainon mummi leikitti tytärtäni, jotta saatoin puolisoni kanssa rauhassa korjata polkupyörän turvaistuimen asentoa. Aino kertoi toukokuussa, että he lähtevät Sisiliaan. Silloin Lapissa oli kolmekymmentä astetta, ja minä kysyin, että eikös Sisiliassa ole yli kolmekymmentä astetta keskellä kesää. Ainon äiti sanoi, että oli kyllä alun perin tarkoitus käydä aikaisemmin. Kun näin Ainon uudestaan pitkän tauon jälkeen, kysyin häneltä, kävikö hän jo Sisiliassa. Aino vastasi pitkän miettimisen jälkeen, että joo, kai me käytiin.
Kokonaan toisella leikkikentällä puheilleni tuli kaksi ehkä veljespoikaa, olisivatko 6 ja 3, joista pienempi, Batman-viittainen, pyysi minua nostamaan itsensä vauvakeinuun. Vilkuilin viereisien talojen pihoja ja parvekkeita mutten nähnyt siellä sen enempää aikuisia kuin leikkikentälläkään. Nostin pojan keinuun, annoin vauhtia ja vastailin molempien poikien tunkeileviin kysymyksiin itsestäni ja tyttärestäni. Pian pienempi poika halusi pois keinusta. Pidin häntä vähän ylivilkkaana, mutta ilmeisesti vanhemmat ajattelivat, että isoveli valvoo ja Batman-viitta suojelee.
Samalla kentällä tytärtäni tuli toisena päivänä tervehtimään kaksi venäläistä lasta, ehkä 7-vuotias tyttö ja 4-vuotias poika. Tyttö ojensi hymyillen tyttärelleni kätensä sanaakaan sanomatta, mutta tyttäreni ei uskaltanut vastata kohteliaaseen tervehdykseen. Kohta he lähtivät laskemaan liukumäkeä yhdessä, eikä mennyt kauan, kun lasten äiti ilmestyi läheiselle parvekkeelle tupakoimaan ja huutelemaan lapsilleen jotain, ilmeisesti käskyjä varoa satuttamasta pienempää leikkitoveria. Se oli turhaa, sillä lapset tuntuivat todella pitävän tyttärestäni ja olivat hyvin huomaavaisia.
Kauppareissulla kohtasimme bussipysäkillä romanipojan, ehkä 6, joka leikki pysäkin ja taksiparkin välisellä kiveyksellä. Tyttäreni kiinnostui pojan leikeistä ja sai kiljahduksillaan innostettua hänet loikkimaan vaarallisesti jalkakäytävän reunalla. Äitinsä varoittelusta huolimatta poika jatkoi ja kompastui lopulta niin, että sääreen tuli pieni mutta kipeä verinen haava. Äiti harmitteli pojalle, ettei hänellä ole paperia, oliko pakko temppuilla, ja tyttäreni äännehti huolestuneesti. Ojensin pojalle nenäliinan, mistä sekä äiti että poika tulivat suhteettoman hyvälle mielelle, niin että katsoivat vielä pitkään taakseen, kun olivat hypänneet bussiin.
Olin odottanut, että kodin ulkopuolella kohtaamani hyväntuuliset aikuiset auttaisivat minua jaksamaan perheenisän arkeani, mutta suurinta iloa tuottivatkin lapset, jotka eivät olleet minun "omiani". Olen miettinyt, mistä se johtui. Aikuisille olisi ehkä pitänyt puhua huolistaan saadakseen helpotusta, mutta lapset - jos puhuivat lainkaan - höpöttivät omia juttujaan, hallitsivat keskustelua käsittämättömyyksillään ja saivat unohtamaan, että mitään huolia onkaan. Hetkellinen unohdus ei tavallisesti riitä ilonaiheeksi, mutta tätä täydensi oivallus tunteesta, että unohdetut huolet eivät oikeasti ole omia, koska lapsetkaan eivät ole. Sen tunteen voivat herättää ehkä vain itsestään kasvavat, oppivat ja itsenäistyvät lapset.
Jos lapsemme, jotka ovat meidän omaa lihaa ja vertamme, eivät ole omia, mikä voi perustellusti olla? Jarkko Laine kirjoitti jo 1980, että "elämä on vuokrahuone,/ ainoa omaisuus kirjat hyllyssä". Lapsuus on elämän synekdokee. Älkäämme omiko lapsuutta, ettemme kadottaisi elämää.
(En lopeta näin suuriin sanoihin, sillä pitäähän lapsi- ja oma-ajattelun kritiikissä olla konkretiaakin. Muistelkaa ensinnäkin taannoisia Nestlén pomon kommentteja veden yksityistämisestä. Miten voimme vastata hänelle syvimpien tuntojemme mukaisesti niin kauan kuin omistamme maata ja sen päällä kulloinkin liikkuvan ilman? Toiseksi: Jokaisella lapsella pitäisi olla vähintään kolme huoltajaa, mieluimmin neljä, jotta kasvatusvastuu jakaantuisi riittävästi eikä omistamisen tunnetta eli huolia pääsisi syntymään. Jokaisella aikuisellakin on oikeus ikuiseen lapsuuteen.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)