Rakkaus ja rasismi - tieteellisyyden vaatimus

Kirjoitan asiasta, jota en ole pohtinut loppuun asti. (En pyytele anteeksi, totean vain.) Tiedän kuitenkin ihan varmasti, että en ole pohtinut asiaa loppuun asti. Lohduttakoon se niitä, jotka haluavat varman tiedon jostakin mutta eivät ole kiinnostuneet asiasta, jota ei ole pohdittu loppuun asti.

Alkuvuonna maassamme keskusteltiin vilkkaasti siitä, ovatko suomalaiset rasisteja tai edes sellaisia rasisteja, joiksi Umayya Abu-Hanna heidät kuvasi uudenvuoden puheenvuorossaan. Rasismissa ollaan ominaisuuksien äärellä: rasisti on suvaitsematon ja ennakkoluuloinen, rasistin uhri on tummaihoinen ja vieraskielinen. Tuntuisi luontevalta, että ominaisuuksiin kiteytyvää ilmiötä tutkittaisiin kvalitatiivisesti eli laadullisesti. A-Studio: Talkin keskustelussa Suomen Kuvalehden tiedetoimittaja Marko Hamilo kuitenkin toivoi rasismista kvantitatiivista eli määrällistä tutkimusta, jotta ylipäätään saataisiin varmuus siitä, onko Suomessa rasismia vai ei. Muut keskustelijat eivät ymmärtäneet, minkälaisen tutkimuksen perään Hamilo kuulutteli, eivätkä varsinkaan hänen epävarmuuttaan siitä, onko Suomessa rasismia. Kaverinikin kutsui Hamiloa valetiedetoimittajaksi, joka ei osaa soveltaa tiedettä oikein.

Tiedän ihan varmasti, että ymmärrykseni laadullisen ja määrällisen tutkimuksen erosta on hyvin pinnallinen - sellainen ymmärrys, joka saavutetaan kasvatustieteen perusopinnoissa. Edellisen kappaleen perusteella joku voisi jopa sanoa, että käsitykseni laadullisesta tutkimuksesta on peräti naiivi. Tästä huolimatta tiedän ihan varmasti, että Suomessa on rasismia. En ole pohtinut loppuun asti, mikä kaikki on rasismia, mutta tiedän ihan varmasti, että esimerkiksi tummaihoisen lapsen kutsuminen "saatanan neekeriksi" ja polttaminen savukkeenpäällä on sitä ja että siihen voi ja pitää puuttua välittömällä tuomitsemisella.

Abstraktissa ajattelussamme on harvoja alueita, joissa ehdoton varmuus on välttämätön vaatimus. Yksi niistä on yliluonnolliset asiat silloin, kun niiden oletetaan vaikuttavan luonnollisiin asioihin. Yliluonnollisia asioita ei määritelmänsä mukaisesti voida tutkia laadullisesti eikä määrällisesti, mutta logiikan avulla niistä voidaan yrittää sanoa jotain, koska logiikka pätee sekä luonnollisiin että yliluonnollisiin asioihin. Logiikan mukaan esimerkiksi kristinuskon jumala ei voi olla sekä kaikkivoipa että hyvä, koska maailmassa on (niin paljon) pahaa. Niinpä emme voi uskoa kristinuskon jumalaan samalla tavalla kuin vaikkapa sellaisiin luonnollisiin asioihin kuin rakkauteen ja rasismiin, joiden tiedämme ihan varmasti olevan olemassa, vaikkemme olekaan pohtineet loppuun asti, mikä kaikki on rakkautta ja rasismia.

Jossain populaaritieteellisessä yhteydessä fyysikko Kari Enqvist sanoi jotain sellaista, että tiede on hienostunutta arkijärkeä ja että lapsikin on tieteellinen, kun se tutkii asioita ja tutustuu niihin. Kokemus tuo varmuuden ja kokemus savukkeen polttamasta tummaihoisesta lapsenposkesta tuo varmuuden rasismista. Mutta kuinka "hienostunut" tuon varmuuden täytyy olla, jotta tiedämme ihan varmasti? Se ei riipu varmuuden kohteesta vaan ymmärryksemme kunnianhimosta ja moraalisista tarpeistamme. Vähäisinkin hienostuneisuus ja suurinkin karkeus riittäisi varmuudellemme, ellei kunnianhimomme ja käsityksemme tarpeista vaihtelisi niin paljon, että joku voi epäillä, onko Suomessa rasismia, tai kertoa uskovansa jumalaan kuin rakkauteen (Antti Nylén ja se pappihahmo siinä Jodie Fosterin tähdittämässä elokuvassa, jossa tiedenainen lähetetään avaruuden madonreikään älyllistä elämää etsimään).

Mikä on sopiva ymmärryksen kunnianhimo? Sellainen, joka asettaa käsitteenmäärittelyssä etusijalle ihan varmasti tiedetyt asiat epävarmojen kustannuksella ja luonnolliset asiat yliluonnollisten asioiden kustannuksella; joka haluaa periaatteessa tietää kaiken mutta ei käytännössä aina; joka ymmärtää, että logiikka pätee kaikkialla; joka haluaa ymmärtää, mitkä ovat moraaliset tarpeemme.

Mitkä ovat moraaliset tarpeemme? Absurdin kärsimyksen välttäminen, onnen lahjojen tasaaminen ja todellisten tarpeiden asettaminen ansioiden edelle. Jos haluaa ymmärtää moraaliset tarpeet, pitää haluta tehdä oikein ja antaa onnen seurata perässä.

Jos ymmärryksemme kunnianhimo ja moraalimme on kohdallaan, arkijärjen varmuus ei voi olla liian karkea eikä hienostunut tiede liian vaatelias. Tiedän tämän ihan varmasti, mutta en ole pohtinut sitä loppuun asti. Yritin kyllä - sopivan kunnianhimoisesti ja moraalisesti oikein.

Viihdyttäminen ei ole vaikeaa

Loukkaan aina silloin tällöin kavereitani vihjaisemalla, että heidän harrastuksensa ja kiinnostuksen kohteensa ovat liian viihteellisiä. Sanon, että tuo kirja on viihteellinen, tuo tv-sarja on hömppää, tuo musiikki on humppaa ja tuo poliitikko Teuvo Hakkarainen. (Hakkarainen on tässä vain omintakeisen luettelemisen takia. En usko, että yksikään kaverini on kiinnostunut hänestä.) Kaverini kuuntelevat kohteliaasti mutta näyttävät ihmettelevän, mitä vikaa viihteessä on. En ole osannut vastata, koska eihän siinä mitään vikaa olekaan. Olemme vain unohtaneet, millaista todellinen viihde on. Se ei ole hömppää eikä humppaa.

Viihteen on tarkoitus viihdyttää. Haluamme tulla viihdytetyiksi, koska emme halua pitkästyä. Mutta emme aina torju pitkästymistä viihteellä, vaan teemme myös töitä, mietiskelemme, taiteilemme ja tieteilemme. Niin sanotut viihteen ammattilaiset eivät tätä aina ymmärrä. He saattavat sekoittaa viihteen ja taiteen keskenään esiintymällä viihdetaiteilijoina ja sanomalla, että koko elämä on viihdettä. Ensin synnytään, sitten viihdytään jos viihdytään ja lopulta kuollaan. Tämä on hirvittävän loukkaava yksinkertaistus, joka alentaa ihmisen puolivarjossa viihtyväksi (parempaa sanaa ei ole) kasviksi. Viihdetaiteilija jatkaa tästä toteamalla, että koska hän on tavallaan vastuussa koko elämästä, joka on hyvin monimutkaista, viihdyttäminen on ihan pirun vaikeaa. Siksi hänen pitää olla huippulahjakas viihdyttääkseen, puhumattakaan kaikesta rahasta ja ajasta, jota hän ammattiaan harjoittaakseen tarvitsee. Viimeistään tässä vaiheessa viihdetaiteilijan päättelyketjua potentiaalisen viihdytettävän, jos hänellä on yhtään itsekunnioitusta, tulisi buuata viihdyttäjänsä lavalta.

Nopeasti tulee mieleen kaksi asiaa havainnollistavaa suomalaista esimerkkiä: Timo Koivusalo (väite elämän viihteellisyydestä) ja Pertti Pasanen (väite huippulahjojen tarpeellisuudesta). Koivusalo on ihan oikeasti haastattelussa puhunut jotain sellaista, että koko elämä olisi viihdettä. No, niin varmaan hänen elämänsä. Pitäköön hauskaa viihdekuplassaan. Pasanen puolestaan juonsi Speden Spelejä, joissa hän kerran luki katsojapalautetta nuoren naisen seurassa. Eräät tarkkanäköiset katsojat olivat antaneet palautetta, että Speden Spelit on huono viihdeohjelma. Tähän Pasanen vastasi: "Koettakaapa ite tehdä parempaa, ah ah."

Koivusalosta ja Pasasesta pääsemme elokuviin yleensä. Ne havainnollistavat viihteen ja taiteen eroa parhaiten. Menneinä vuosikymmeninä kreisikomediat, kauhuleffat ja toimintafilmit olivat viihde-elokuvina tasapainoisia. Niiden tekijät käsittivät, että päätön meno, pelko ja jännitys eivät sellaisenaan riitä viihdyttämään ihmisiä, vaikka niitä oli vaikea saada aikaan. Tarvittiin pakollisia tissi- ja alastonkohtauksia. Niitä oli helppo saada aikaan, jos vain löydettiin halukkaat näyttelijät, joten niitä kuvattiin. Nykyäänkin viihde-elokuviin kuvataan tällaisia kohtauksia, mutta ne nivelletään entistä uskottavammin osaksi elokuvan juonta. Ajatelkaa vaikka eroottista trilleriä Basic Instinct - vaiston varassa. (Tai kun muistelee tarkemmin tämän elokuvan kohtauksia, on ehkä todettava, että kyse oli rajatapauksesta tai ylimenokauden viihde-elokuvasta.)

Viihde-elokuvat kehittyivät siis eheämmiksi kokonaisuuksiksi, toisin sanoen taide-elokuvan suuntaan. Niistä alkoi tulla viihdetaidetta tai taideviihdettä. Siinä mentiin metsään. Katsojat, jotka halusivat vain viihtyä, eivät kaivanneet tällaista kehitystä, mutta viihde-elokuvien tekijät halusivat saman maineen ja kunnian kuin taide-elokuvien tekijät - sekä päästä näiden tavoin sanomaan, että viihde-elokuvien tekeminen on ihan pirun vaikeaa. Nyt viihde-elokuvia on tehty pirun vaikeasti niin pitkään, että entisajan viihde-elokuvaa katsova katsojakin nauraa irrallisille tissi- ja alastonkohtauksille. Viihtyy siis sentään, mutta on vieraantunut todellisesta viihteestä yhtä pahasti kuin akateeminen nainen, joka katsoo mieluummin Frasieriä kuin lähtee baariin kuuntelemaan kouluttamattomampien miesten kömpelöjä iskurepliikkejä.

Viihde-elokuvien tissi- ja alastonkohtausten lisäksi voi pohtia muitakin elämän osa-alueita, jotta todellisen viihteen olemus avautuu. Mainitsin ne jo: työ, mietiskely, taiteilu ja tieteily. Työ voi olla helppoa tai vaikeaa, mutta mietiskelyä, taiteilua ja tieteilyä ei voi kusta juosten: ne vaativat vähintään keskittymistä mutta erityisesti tietynlaisen toiminta-asenteen ylläpitämistä - kukin hieman erilaisen asenteen, joita on tarpeetonta tässä tarkemmin määritellä. Ne ovat siis vaikeita. Huomaammekin, että suurin osa elämän osa-alueista on vaikeita. Jotta elämä pysyisi tasapainossa eikä olisi liian vaikeaa, viihteen täytyy olla helppoa. Se ei saa muuttua viihdetaiteeksi eikä ammattilaisten asiaksi. Ellei toimintaa valvo laki, määrää asemakaava tai säädä taloyhtiön sääntö, sitä ei yleensäkään ole syytä jättää ammattilaiselle. Ei viihdyttämistäkään.

Eläköön helppo viihde! Eläköön Pekko Aikamiespoika (alas Timo Koivusalo ja Joel Hallikainen), eläköön Spede (alas Pertti Pasanen, joka siellä alhaalla rauhassa levätköön), eläkööt vanhojen viihde-elokuvien tissi- ja alastonkohtaukset, eläköön kouluttamaton baari-iskijämies! Viihdyttäminen on yhtä helppoa ja luonnollista kuin suihkussa, pyörän selässä tai kävelyllä laulaminen. Sitä ei tarvitse osata, se on myötäsyntyistä.

Motto

Joskus ennen useammat kirjat alkoivat motolla tai motosta - motolla, jos motto liittyi selvästi kirjan sisältöön; motosta, jos moton yhteys kirjan sisältöön jäi hämäräksi lukijalle ja jopa kirjoittajalle, joka käytti sitä vain potkaistakseen aivonsa töihin. Blogini nimi olkoon oma mottoni, jonka luominen on niin monta kertaa aikaisemmin epäonnistunut. Ja alkakoon tämä blogi ei motolla eikä motosta vaan lyhyellä kirjoituksella motosta, joka on (tämän) blogin nimenä.

"Suuria askelia, pieniä jalanjälkiä" ei varmaankaan ole uusi ajatus. Kun jokin aika sitten kirjoitin Facebook-päivitykseeni "Suuri askel, pieni jalanjälki", en ajatellut blogia enkä edes mottoa. Tilapäivityksestä tykänneet kaverini olivat niitä, joiden arvelin tulkinneen sen ajatelmaksi pienen tyttäreni reippaista taaperoliikkeistä. Mutta en itse asiassa ajatellut tytärtänikään, jota muuten tietenkin ajattelen päivittäin (enhän muuten kuvittelisi, että jotkut kaverinikin ajattelevat vain tytärtäni). Mietin suuria asioita ja pieniä ilmiöitä, suuria tekoja ja pieniä seurauksia, suurta edistystä ja pientä ylijäämää, suurta mielikuvitusta ja pientä hyväksikäyttöä, suurta henkeä ja pientä ruumista. Nämähän eivät ole uusia ideoita. Olisivatkin, niin ehkä ne unohtaneet, yleensä uutuudesta viehättyvät ihmiset löytäisivät ne uudestaan.

Omistan siis blogini vaatimattomalle hyväksikäytölle ja vaativalle hengenvenytykselle. Nyt, näin pian, mottoni on eritelty puhki, ja seuraa käytännön huomautuksia minulle ja blogini lukijoille.

Hiljattain pohdin nykyaikaista tiedonhankintaa. Se suoritetaan usein internetissä, nopeasti ja menestyksekkäästi ("menestyksekkäästi" tarkoittaa, että juuri oikea tieto löytyy). Joskus ennen, kun mottoja kirjoiteltiin enemmän, tieto hankittiin kirjastosta. Se oli hidasta eikä läheskään aina menestyksekästä, mutta jos aikaa oli - ja sitähän oli ainakin niillä, jotka tietoa ylipäätään hankkivat - muuta, "väärää" tietoa kertyi oikeaakin tietoa enemmän. Nykyään tällainen väärä tieto aiheuttaa kuulemma informaatioähkyä eli on epätoivottavaa, mutta joskus ennen väärä tietämys herätti yhtä paljon ihailua kuin iso maha ja krääsäntäyteinen barokkikoti. Mahan ja krääsän herättämä ihailu on vähentynyt, mikä on ehkä hyvä, mutta väärää tietämystä soisi jos ei ihailtavan ja kunnioitettavan niin ainakin suvaittavan, sillä... Ei sittenkään, suvaitseminen ei riitä: sitä pitää kunnioittaa, sillä väärä tietämys on meidän oikeutettu selviytymiskeinomme. Kun väärä tietämys on kyllin laajaa, sillä voi kätkeä sen tosiasian, että oikeaa tietoa ei löytynyt. Se ei voi olla epärehellistä, koska entisaikaisesti tietoa hankkiva ihminen on varmasti vaatimaton, hyveellinen ja kykenemätön pahaan. Miksi hän muuten käyttäisi aikaansa, joka nykyään on niin kallista, väärän tietämyksen kartuttamiseen?

Tähän päättelyyn nojautuen luotan blogikirjoituksissani väärään tietämykseeni enkä tule tarkistamaan yhtäkään faktaa internetistä enkä kotikirjastostani. Näin koettelen tietojani, muistiani ja hyveellisyyttäni; kunnioitan mottojen kulta-aikaa ja kieltämättä myös tavoittelen erikoisuutta, sillä en usko, että kovinkaan moni bloggaaja menettelee samoin.

Tämä oli ensimmäinen huomautus. Toinen on, että välttelen anteeksi pyytelemistä. Jos vaikuttaa siltä, että pyytelen jotain anteeksi, siitä saa huomauttaa. Tietysti muistakin asioista saa huomauttaa, myös faktojen tarkistamisesta, mutta pyydän lukijaani tarkistamaan faktat minulle valmiiksi, sillä itse haluan pysyä hyveellisenä. Sen sijaan kirjaa tai kirjastoa, jossa fakta on, saa suositella.

Muita huomautuksia ei ole. Mielessäni on neljä viisi blogikirjoituksen aihetta, ja etukäteisyleisön pyynnöstä yksi blogikirjoitus kissoista julkaistaneen myös ensimmäisten joukossa. Toivon, että ainakin ensimmäinen kirjoitus valmistuu vappuun mennessä (kissat ehkä syksymmällä).